Joulupuuroa ja päivänpolitiikkaa ympäristöministeriössä

Aikaisin maanantaina 8. 12. kymmenisen ympäristöjärjestöjen edustajaa oli kokoontunut ympäristöministeriön kokoustiloihin odottamaan asianomaisen ministerin saapumista. Paikalle oltiin kutsuttu jäseniä Maan ystävistä, Greenpeacesta, Luonto-Liitosta, Suomen luonnonsuojeluliistosta sekä Natur och Miljöstä keskustelemaan ajankohtaisista ympäristöaiheista; itse onnistuin pääsemään tilaisuuteen mukaan Maan ystävien toisena edustajana. Varhainen tilaisuus aloitettiin puurotarjoilulla, ja pian ympäristöministeri Paula Lehtomäki saapuikin paikalle. Ensitöikseen Lehtomäki kiitteli ympäristöväeltä vuoden aikana saatua hyvää sparrausta ja korosti, että keskustelua tarvitaan jatkossakin.

Ensimmäinen suuri asiakokonaisuus, josta Lehtomäki kertoi, koski aluehallinnon uudistusta, siis ALKU-projektia. Ympäristöjärjestöjen esittämien huolten liennyttämiseksi ministeri tähdensi alkuun, että uudistuksen tarkoitus ei ole heikentää ympäristöhallintoa, vaan entistä vahvemman yhteistyön avulla saavuttaa tilanne, jossa ympäristö integroituisi paremmin kaikkiin hallinnon osa-alueisiin poistamalla turhia raja-aitoja. Ympäristöön keskittyneiden osaajien määrää ei ole tarkoitus vähentää, eikä ympäristökeskuksiakaan tulla lakkauttamaan. Tilaisuudessa tätä ratkaisua kiiteltiin, mutta edelleen nousi esiin huoli ympäristöhallinon itsenäisyyden säilyttämisestä, sekä sen mahdollisuutta valvoa yleistä etua. Muita intressejä, kuten taloutta, ei saisi nostaa ympäristön yläpuolelle, mikä vaatii itsenäisyyden säilyttämistä.

Yksi ALKU-projektin tavoite on lisätä kansanvaltaisuutta. Sekä järjestöjen edustajat että ministeri olivat kuitenkin samaa mieltä siitä, että tätä ei voida toteuttaa vähentämällä resursseja tuottavuusohjelmin tai siirtämällä enempää tehtäviä kunnille, joissa resurssipula on jo nyt ilmeinen. Lehtomäki myönsi, että tehtävien siirtäminen kunnille on sama, kuin päättäisi, että asiat jätetään hoitamatta. Lupa-asioiden ja valvonnan hoitoon tarvitaan entistä enemmän resursseja, eikä niitä kunnilta löydy.

Toinen paljon huomiota saanut aihe oli ilmasto ja meneillään olevat Poznanin neuvottelut. Lehtomäki oli osaltaan pettynyt menneisiin kokouksiin, joissa osa vaikeista kysymyksistä oli lykätty myöhemmälle käsittelylle. Suomen osaan hän sanoi kuitenkin olevansa sikäli tyytyväinen, että tarkoituksena on toimia jo ennen EU-tasolla tehtyjä päätöksiä oman ilmasto- ja energiastrategian kautta. Tästä järjestöjen edustajat eivät olleet samaa mieltä; Polttava Kysymys -kampanjan koordinaattori Meri Pukarinen toi esille, että 20% tavoitteen sijaan tulisi ilmastotieteen linjausten mukaisesti pyrkiä lähemmäs 40%:a vuoteen 2020 mennessä. EU:n haluttiin myös toimivan malliesimerkkinä muille.

Ilmastokysymyksessä puhutti myös vastuunjako EU:n ilmastopaketissa. Lehtomäki esitti, että hänen mielestään suurempi osa päästövähennyksistä pitäisi tehdä kotimaisin toimin, eikä ulkoistettava tätä ulkomaille. Tästä järjestöjen edustajat olivatkin samaa mieltä, mutta huomauttivat, että kehitysmaat tarvitsevat myös tukea puhtaan kehityksen takaamiseksi. Teollisuusmaiden osalta kysymyksiä herättivät myös ilmaiset päästöoikeudet, joita järjestöt eivät pitäneet toivottavina. Ministerin mukaan ilmaisia oikeuksia jaettaisiin ainakin jossain määrin yrityksen käyttämän teknologian puhtauden mukaan, mikä kannustaisi ympäristöystävällisen tuotantotavan kehittämiseen. Ilmaiset päästöoikeudet tosin vähentäisivät huutokauppatulojen merkitystä.

Meri Pukarinen välitti lisäksi terveisinä Poznanista, etteivät ympäristöjärjestöt - edes virallisessa delegaatiossa olevat - pääse mukaan delegaation aamukokouksiin. Lehtomäki oli uutisesta tyrmistynyt ja sanoi olevansa yhteydessä Poznaniin. Pikanttina yksityiskohtana Lehtomäen kommentti: "Kyllähän delegaatio on pyritty muodostamaan niin, että sen kanssa voi seurustella." Tällä kertaa delegaatiossa mukana oli SLL. Kauniista osallistamispuheista huolimatta käytännössä on ilmennyt kuitenkin harmillisia puutteita.

Lisäksi Meri pyysi vielä Lehtomäkeä välittämään pääministerille terveisiä, että vastuunjakodirektiivissä CDM-hankkein tehtävien päästövähennysten määrää tulee laskea ja aidosti valtaosa vähennyksistä tulee tehdä kotimaassa.

Ilmaston yhteydessä keskusteltiin myös metsistä. Ministeri oli vahvasti sitä mieltä, ettei pitäisi olla mahdollista ensin hakata metsää kokonaan ja sen jälkeen uudelleenistuttaa, jolloin tästä voisi saada päästöoikeuksia. Järjestöjen edustajat olivat samaa mieltä, ja esittivät, että nykyisten metsien suojelemisen pitäisi olla ensisijaisessa asemassa. Kritiikkiä annettiinkin Metso-hankkeelle. Metsänomistajia on samaan aikaa kehotettu hakkaamaan että suojelemaan metsiään enemmän. Järjestöt toivoivat, että ilmastotyötä ja siihen liittyviä metsäkysymyksiä tarkasteltaisiin entistä enemmän yhteydessä biodiversiteettiongelmien kanssa.

Moni muukin ajankohtainen ympäristökysymys sai tunnin kestäneen tilaisuuden aikana maininnan. Ministeri toi esille mahdollisuuden metsästää liikenneuhaksi tulleita hirviä luonnonsuojelualueilla sekä Pallaksen tilanteen, josta parhaillaan tehdään tarkempaa ympäristövaikutusten arviointia. Kummatkaan hankkeet eivät saaneet järjestöiltä kannatusta. Maatalouden ympäristötukien parempi fokusoiminen ja haitallisten alueiden poistaminen viljelykäytöstä sen sijaan saivat edustajilta kiitosta hyvinä avauksina. Kovin pikaista muutosta tilanteeseen ei kuitenkaan voi odottaa, sillä kuten ministeri huomautti, tukien perusteita ei ole mahdollista muuttaa kesken tukikauden. Valmisteluita kuitenkin tehdään, jotta seuraavilla tukikausilla olisi mahdollista ottaa entistä suurempia edistysaskeleita ympäristötuen paremman ohjaavuuden kannalta. Lyhyitä kommentteja lausuttiin myös merentutkimuskeskuksen ja uhanalaisten lajien, kuten kuukkelin nykytilasta, sekä Suomelahden läpi kulkevasta suunnitteilla olevasta kaasuputkesta.

Tilaisuuden päätteeksi ministeri Lehtomäki kiitteli järjestöjä kommenteista ja toivoi, että keskustelu ja tapaamiset jatkuisivat tulevaisuudessakin joistakin erimielisyyksistä huolimatta. Terveisemme luvattiin tuolloin viedä eteenpäin Poznaniin.

Mielipidekirjoitus ikäpolvien tasa-arvosta

Seuraava Jaakon ja minun kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa 17.12.2008.

Suomalaisnuorten poliittista ja taloudellista valtaa on merkittävästi vähennetty. Taloudellisessa mielessä ongelmat näkyvät esimerkiksi siinä, että suomalaisten alle 25-vuotiaiden nuorten kotitaloudet tienasivat 1981 kaksi kolmasosaa 45-54 -vuotiaiden kotitalouksien tuloista. Vuonna 2006 vastaava osuus oli puolet. Kaikki ikäryhmät ovat Suomessa vaurastuneet 1980-luvulta lähtien, mutta vanhempien ikäluokkien kasvava taloudellinen etumatka on omiaan luomaan ristiriitoja. Vanhojen ikäpolvien ideaaleihin perustuvaan politiikkaan kuuluu myös omistusasumisen tukeminen vuokra-asumisen kustannuksella. Nuoria ihmisiä kannustetaan, nyt surullisesti realisoituvin tuloksin, ottamaan kohtuuttomia lainoja erilaisten verohelpotusten avulla. Suuri osa nuorista asuu kuitenkin vuokralla, ja joutuu näin kantamaan kovempaa verotaakkaa kuin paremmassa taloudellisessa lähtökohdissa oleva väestönosa. Ongelmaa kärjistävät vielä opintotuen asumislisän matala katto sekä epävarmasta taloustilanteesta johtuva vuokrien nousu.

Vanhempien ikäpolvien kaavailema politiikka on huolestuttavaa myös tulevaisuuden linjausten osalta. Pääosin nuoria koskettava pätkätyöläisten huono asema on hyvä esimerkki ajattelemattomuudesta, joka seuraa haluttomuudesta tarttua nuorten ongelmiin. Väläytellyt heikennykset nuorten työttömyysturvaan ovat sen sijaan tietoisia linjauksia väestöryhmien eriarvoistamiseksi. Samaan aikaan kansainvälisillä areenoilla suomalaisen elinkeinoelämän vanhat vaikuttajat keskittyvät tinkaamaan kohtuuttomia helpotuksia yhteisissä päästötalkoissa. Nämä päättäjät eivät todennäköisesti tule todistamaan ilmastonmuutoksen pahimpia vaikutuksia, ja sen näkee myös heidän toimistaan.

Jos nuorilla olisi enemmän poliittista ja taloudellista valtaa, nämä ongelmat eivät varmasti esiintyisi samassa mittakaavassa. Nuorten aktiivisuutta on pyritty parantamaan lähinnä surkuhupaisilla aktivointikampanjoilla. Parempi ratkaisu onkin sukupuolten välisten epäkohtien korjaamisessa käytettyjen toimien ulottaminen myös sukupolvien välisen tasa-arvon parantamiseen. Esimerkiksi luottamuspaikkoja jaettassa tulisi ottaa käyttöön omat kiintiöpaikat nuorille tarpeeksi monipuolisten näkökulmien saamiseksi. Nykyisen hallituksen, jonka keski-ikä on 50 ikävuoden tienoilla, virkaanasettamisen yhteydessä saavutettiin historiallinen naisvaltaisuus. Samanlaista edistystä voidaan saavuttaa myös nuorten yhteiskunnallisen aseman parantamisessa. Työ voidaan aloittaa välittömästi kunnallisia luottamustehtäviä jaettaessa.


Heikki Sairanen
Jaakko Stenhäll

Kriittisyys, tasa-arvo ja osallistuminen periaatteina

jatkoa yhteisöllisyysteemaan...?

Tein gradun. Se käsitteli Prometheus-leirin tuki ry:tä (Protua) ja sen kasvatusperiaatteita ja toimintamuotoja Protun aikuistumisleireillä. Tutkin siis sitä, miten leireillä luodaan yhteisöllisyyttä, saadaan nuoria ajattelemaan kriittisesti asioista ja miten Protu näin tukee nuorten tiedostamista yhteiskunnasta ja omasta paikastaan siinä.

Ajattelin koko ajan gradun teon prosessin aikana, että tietyt lähtökohdat, joita käsittelin, ovat yleistettävissä järjestötoiminnan luonteeseen ylipäätään. Käyn muutamia niistä tässä läpi.

Tasa-arvo, avoimuus ja toisten huomioon ottaminen. Protuleirillä otetaan lähtökohtaisesti jo tavoitteeksi kaikkien leiriläisten ja leirinvetäjätiimin tasa-arvoisuus ja tietty antiautoritäärisyys. Tavoitteena on tietysti se, että valmiita vastauksia ei ole, ja että kaikista asioista voidaan keskustella, kunhan jokainen miettii perusteluja näkemyksilleen ja esittämilleen kannoilleen. (Tasa-arvo ja avoimuus ovat itse asiassa fundamentaalisia lähtökohtia leireillä. Niiden kautta pyritään siihen, että leiristä muodostuu leiriläiselle aivan erityinen ja upea kokemus yhteisöllisessäkin mielessä).

Kriittinen pohdinta ja keskustelu. Keskeistä leirien toimintamuodoissa on se, että asioita käsitellään kriittisesti ja eri puolia asioista ollaan valmiita tarkastelemaan avoimesti. Tämä ei ole arkisesti ollenkaan niin itsestään selvää. Eri näkökohtien esiin tuomisen ja omien oletusten esiin nostamisen kautta osallistujien ajatukselliset luutumatkin tulevat usein kyseenalaistetuksi.

Tiedostaminen ja kasvaminen osallistumiseen ja aktiivisuuteen. Leirillä muodostuva välitön ilmapiiri ja asioiden kriittinen ja avoin tarkastelu voivat luoda sitä, että nuori avautuu henkisesti pohtimaan asioita ja omia suhteitaan niiihin. Näin kuin itsestään tuetaan sitä tiedostamista, mikä on hyödyksi toimittaessa kaikkialla yhteiskunnassa ja omassa elämässä. Leirien ja protutoiminnan kautta nuorissa syntyy monesti myös vastuun ottoa muista, valmiutta tehdä itse asioita esimerkiksi Protuleirien vetäjänä ja, luulen näin, myös aktiivisuutta muutoin elämässä.

Miten nämä asiat sitten pätevät Tampereen vihreisiin nuoriin? Siten, että edellä mainitut periaatteet ovat toivottavasti läsnä myös Virnun toiminnassa. Suon, että tasa-arvoisuuteen, avoimuuteen, kriittisuuteen, toisten huomioon ottamiseen ja osallistumisen tukemiseen panostetaan Virnussakin.

Kahden vuoden kokemuksen kautta voin sanoa, että ne toteutuvat omalla tavallaan. Virnun toiminta on ollut monesti innostavaa ja motivoivaa. Asioita on ainakin tarkasteltu kriittisesti ja yhteiskuntaa monipuolisesti. Lähtökohtana on kaikkien tasa-arvoinen osallistumisen mahdollisuus ja huomioon ottaminen. Tämä ei tarkoita sitä, että näihin edellä oleviin periaatteisiin ei voisi kiinnittää huomiota ja että niitä ei voisi edelleen kehittää. Periaatteet ovat loppujen lopuksi yksinkertaisia, niiden pohjalle voi sitten rakentaa omaa tilanteeseen sopivaa innostavaa toimintaa - kuten myös Protussa lähtökohtana on.

Yksi poliittinenkin asia luultavasti yhdistää Protun ja Virnun. Ajattelen niin, että Tampereen vihreillä nuorilla on tavoitteena edistää toiminnassaan kaikkien uskontokuntien ja katsomusten, tai katsomattomuuden, harjoittamisen mahdollisuutta.

Yhteisöllisyyden uusi tuleminen

Viime viikkojen hallitsevan puheenaiheen, maailmanlaajuisen talouskriisin, varjolla on voinut puhua sellaisistakin asioista, joita viime aikoina yhteiskunnassa ollaan oltu hautaamassa. Eräs näistä aiheista on ollu suomalaiseenkin elämäntapaan kuuluva yhteisöllisyys ja siihen liittyvä toiminto. Tämä keskustelu on mielestäni ollut kovin hienoa, ja itse odotan jonkinlaista yhdistystoiminnan renessanssia niinkin paljon että kävin tiputtamassa otsikostakin kysymysmerkin.

Ajan merkkejä on tietenkin vaikea yleensä hahmottaa, ja kun niihin sekoittaa vielä omat toiveensa, niin harhanäkyjen vaara on melko ilmeinen. Itselläni on kuitenkin vilpitön toivo siihen, että me Virnussakin voimme olla luomassa jotain uutta yhdessä nyt kun materiaalinen kilpajuoksu saattaa hetkiseksi hiljentyä. Enkä nyt tarkoita sitä, että elämäänsä materialistista kautta jäsentävät henkilöt yhtäkkiä tekisivät dramaattisia uudelleenarviointia. Uskoni nimittäin pohjautuu pikemmin siihen, että yhteiskunnallisessa keskustelussa uudenlainen hyväksyntä rohkaisisi empiviä osallistumaan.

Tässä kehityksessä Virnun pitää olla paitsi osallinen, myös tietoinen suunnannäyttäjä. Merkkejä hyvästä kehityksestä tosin saimme jo torstaina pidetyistä pikkujouluista. Osanotto oli kerrassaan runsas, ja Virnun tapahtumaan ensimmäistä kertaa osaa ottanut toveri osoitti erinomaista toimintakykyä kuskatessaan perjantaina käyttämämme astiat takaisin toisella puolella keskustaa sijaitsevaan ravintolaan. Tietenkin ihmisillä on muutakin arvoa kuin toiminnallinen, mutta kaikenlainen aktiivisuus ja hädänalaisten pulasta päästäminen luo aina hyvää mieltä. Juuri tällaisia ajanmerkkejä odotan lisää, ja tällaiseen toimintaan meidän Virnussakin tulisi tähdätä.

Kunnallisvaaleista tuli uskomaton voitto

Kunnallisvaalit olivat ja menivät. Tulos oli vihreille aivan uskomaton.

• Tampereella ylitettiin kaikki tavoitteet. Yltiöoptimistisesti tavoite aika monen mielissä oli kaksi lisäpaikkaa. Lisäpaikkoja tuli kolme.
  
• Pirkanmaalla paikkoja tuli lisää 20. Pirkanmaa siis vihertyi todella. Erityisesti Tampereen ympäryskunnat paransivat asemiaan erittäin komeasti.
• Tampereen vihreiden nuorten ehdokkaista läpi menivät Olli-Poika Parviainen ja Emilia Olkanen. Varalle pääsivät Sanna Huikuri, Amu Urhonen, Iida Kalmanlehto ja Toni Paju. Tämän kuusikon harteilla jää nyt Tampereen vihreiden nuorten vaaliohjelman teemojen toteuttaminen.
• Valtakunnallisesti vihreät ohittivat vasemmistoliiton kannatuksessa. Olemme nyt 4. suurin puolue kunnissa.
• Itseäni häiritsee perussuomalaisten menestys. On vaikea ymmärtää, kuinka ihmiset voivat haksahtaa näin tyhjään politiikkaan. Puolueella on kaksi oikeaa teemaa: maahanmuuton vastustaminen ja kaiken vääryyden sysääminen EU:n vastuulle. Kumpakaan näistä teemoista ei ole mahdollista viedä eteenpäin kuntatasolla. Asiasta voi vakuuttua lukaisemalla perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelman, jonka voinee tiivistää: "Sairaalat, koulut ja kaikki muut palveluihin käytetyt rahat ylös ja veroja ei saa nostaa".
• Äänestysintoa ei häirinnyt edes aivan kamala sää. Äänestysprosentti nousi vaikka ulkona satoi ja oli muutenkin todella ankea keli. Mielestäni on selvää, että tämän jälkeen on turha vaatia äänestämisen helpottamista esimerkiksi muuten arveluttavalla nettiäänestyksellä. Ihmiset äänestävät, kun he kokevat voivansa vaikuttaa (tietysti esimerkiksi perussuomalaisia äänestäneet ovat väärässä luulonsa kanssa).
• Omasta puolestani kiitos kaikille kampanjoineille vihreille nuorille. Me voitimme kerrankin oikein kunnolla ja siihen tarvittiin jokaisen meidän työpanosta! Jatketaan toistemme kiittelyä vielä ainakin muutama päivä! Kiiteltävää on nimittäin valtavasti!
  

Nuorten äänestäminen voi elvyttää yhteiskuntaa

Alla oleva mielipidekirjoitus julkaistiin, hieman lyhennettynä, Vihreän langan numerossa 33/2008. Alla olevat näkökulmat ovat omiani. Muun muassa Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO hyväksyi keväällä periaateohjelmansa hyväksymisen yhteydessä kannan, että äänestysikärajan alentamista on kokeiltava aloittaen kunnallisvaaleista.

---

Vihreän langan viime numeron artikkelissa käsiteltiin äänestysikärajaa, nuorten äänestämistä ja yhteiskunnallista osallistumista. Artikkelissa todettiin, että pelkkä äänestysikärajan alentaminen ei nosta nuorten äänestysintoa. Äänestysikärajan laskemisen edut voivat kuitenkin olla luonteeltaan kumuloituvia ja tulla esiin epäsuorasti.

Ikävuodet välillä 15-17 lienevät tärkeintä aikaa herkkyydelle yhteiskunnallisen valveutuneisuuden ja aktiivisuuden syntymisen kannalta. Mahdollisuus äänestää tuottaisi pikemminkin enemmän pohdintaa omien valintojen perusteista ja seurauksista, ja voisi luoda tukevampaa pohjaa tulevaisuuden äänestyskäyttäytymiselle.

Joissain yhteyksissä on puhuttu siitä, että 16-17 -vuotiaiden äänestäminen lisäisi mahdollisesti ääriliikkeiden osuutta valtuustoissa ja edustuslaitoksissa. Nämä argumentit ovat yksinkertaisesti irrelevantteja ja vieraita demokratialle ja yhdenvertaisuudelle. Nuoret toki voivat todennäköisemmin äänestää ns. ääriliikkeiden edustajia tai mustavalkoisemmin yhteiskunnallisiin kysymyksiin suuntautuvia tahoja. Alle 18-vuotiaiden äänestäminen ei kuitenkaan muodostaisi kuin erittäin pienen osan siitä väestöstä, joka äänestää. Argumentti ääriliikkeiden noususta siinä tapauksessa, jos nuorille sallitaan äänestäminen, vertautuu argumentille vaalien äänikynnyksen asettamisesta.

Äänioikeusikärajan alentaminen palautuu lopulta vain siihen subjektiiviseen näkemykseen, halutaanko 16-17 -vuotiaille antaa äänioikeus. Äänestysikärajan alentamisen kokeilua kunnallisvaaleissa perustellaan sillä, että kunnallisvaalit kansalaisia konkreettisimmin koskettavina vaaleina kiinnostaisivat nuoria parhaiten ja näin saataisiin parhaimmmat tulokset äänestysikärajan laskusta. Enempää metsään ei arvio nuorten kiinnostuksesta paikallisia kysymyksiä ja kunnallisvaaleja kohtaan voi mennä. Tämän yhteiskunnan jäseniä yleisesti eniten kiinnostavat vaalit ovat presidentinvaalit ja eduskuntavaalit. Mikä olisi toisin myös nuorten kohdalla? Parhaan näkyvyyden ja parhaan tuloksen äänestysvilkkauden kannalta saa todennäköisesti juuri vaikkapa eduskuntavaaleista nuorillakin. Sikäli nuorten äänestysaktiivisuudesta ei valitettavasti suoraaan ole suuria odotettavissa, todennäköisesti yleinen äänestysaktiivisuus vain laskisi. Tämän ei ensisijaisena tavoitteena ja lähtökohtana pitäisi ollakaan.

Perustavanlaatuisissa yhteiskunnan toimintamuodoissa ja edellytyksissä pitäisi lisäksi olla mahdollisimman suora. Jos halutaan alentaa ikärajaa äänestämiseen kaikissa vaaleissa, voisi tämän selvyyden vuoksi tuoda nimenomaisesti julki. Jos tavoitteena on ainoastaan äänioikeusikärajan alentaminen kunnallisvaaleissa, pitää tämä perustella. Millä perusteella ihminen muka olisi kykenevä äänestämään yksissä vaaleissa, mutta ei tarpeeksi kypsä tekemään sitä toisissa?

Mahdollisuus äänestää voi tuottaa pohdinnan aiheen sen ikäiselle nuorelle, joka hahmottelee omaa suhdettaan yhteiskuntaan. Aloittamalla äänestämisen aikaisin ihminen todennäköisesti mieltää sen sen näin paremmin luonnolliseksi osaksi kansalaistoimintaa ja oikeuksiaan. Historian ja yhteiskuntaopin ja elämänkatsomustiedon tunneilla olisi melkein pakko käsitellä enemmän ja kattavammin kansalaisuutta, demokratiaa, puolueita ja yhteiskuntaa.

Antamalla tunne pienestä mahdollisuudesta vaikuttaa, annetaan samalla yhtälaisesti tunne tasa-arvoisesta mielipiteiden huomioon ottamisesta. Tärkeintä on se, että nuoret sosiaalistetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yhteiskunnan jäseneksi antamalla heille oikeudet, joita he ovat yhtä kykeneviä toteuttamaan kuin muutkin.

Hämeenkadun pyöräkaistoista on jo hyvät suunnitelmat

Reilu viikko sitten kävimme muutaman virnulaisen kanssa tarkastelemassa Hämeenkadun pyöräkaistojen tilaa. Pyöräkaistoihin nykyisessä muodossa liittyy monia ongelmia: niiden huomaamattomuus, mainostelineiden ja puiden sijainti, autojen parkkipaikat ja terassit. Sen kummemmin emme lähteneet yksittäisiä ongelmakohtia käymään läpi, vaan totesimme, että jos Tampereen keskustan kevyen liikenteen kehittämissuunnitelmaan sisältyviä luonnoksia Hämeenkadun pyöräteistä lähdetään toteuttamaan, monet näistä ongelmista poistuvat. Ongelmat ovat siis jo tiedossa ja ratkaisuehdotuksiakin olemassa.

Tämänhetkisen tilanteen pohjalta ei voi tehdä lopullisia päätelmiä siitä, miten kaistat kunnolla toteutettuna toimisivat. On erikoista, että suuren yleisön tiedossa ei ole, ettei tämä kokeilu ole lopullinen versio pyöräkaistoista. Tampereen kaupungin keskustan kevyen liikenteen kehittämissuunnitelma ja selvitys Hämeenkadun ja Itsenäisyydenkadun kevyen liikenteen järjestelyjen vaihtoehdoista löytyy osoitteesta http://www.tampere.fi/liikenne/projektit/kevyenliikenteenkehittamissuunnitelma/index.html. Suunnitelmassa on Hämeenkadun kevyen liikenteen väylän kapeuden osoittamissa rajoissa esitetty muutama vaihtoehto pyöräkaistojen toteuttamiselle. Selvityksessä on ratkaistu juuri virnulaistenkin havainnoimia ongelmia. Esimerkiksi Erkki Axenin pelkäämät näkövammaisten ongelmat poistunevat sillä, että pyöräkaistat toteutettaisiin eri päällystemateriaalilla ja erotettaisiin kävelytiestä mahdollisesti esimerkiksi kiviraidalla tai tasoerottelulla.

Pyöräkaistat parantavat lähes missä muodossa tahansa sekä kävelijöiden että pyöräilijöiden turvallisuutta Hämeenkadulla. Kaikki tilaongelmat poistuisivat jos yksityisautoilu kiellettäisiin, mutta kyseinen vaihtoehto käsittääkseni valitettavasti hylättiin selvityksiä tehdessä aivan ensimmäisenä. On jo kuitenkin kaupungin johdollekin itsestäänselvää, että Tampereen pääkadulla tulee olla mahdollisuus liikkua päästöttömästi, terveellisesti ja vaivattomasti. Selvitykset ja suunnitelmat on jo siis laadittu niin Hämeenkadun kuin koko keskustan osalta – nyt tulee vain pitää huoli siitä, että ne myös toteutetaan. 

Ensikommentteja budjettiriihestä

Hallituksen tekemät linjaukset veronkevennyksistä saivat ainakin minut hieman hämmentyneeseen tilaan. Toisaalta edes työtulovähennyksen avulla tehdyt painotukset pienituloisille ovat hyvä asia, mutta hallituksen lähes progressioneutraali linja ei voi vihreitä täysin tyydyttää. Toki nyt tehty ratkaisu on esimerkiksi Kokoomuksen ajamaa linjaa huomattavasti parempi, ja mielestäni esimerkiksi Pekka Ravin aiemmat lausunnot (jossa hän haukkui pienituloisille painottuvia veronkevennyksiä oppositiopolitiikaksi) pitäisi ottaa kunnon käsittelyyn. Nyt tehtyä ratkaisua tarkastellessa ainakin vaikuttaa siltä, että oppositioon tuntuivat jääneen Ravi ja muut Kokoomuksen kovimmalla linjalla olevat, jotka lähinnä varmistelivat oikeiston peruskannattajien ääniä. No, Kokoomuksne ja RKP:n onneksi sentään alkoholiverotus pysyi ennallaan ja viiniä suositaan edelleenkin kohtuuttomasti lähinnä sen takia että varakkaat ovat tottuneet sitä subventoidusti juomaan.

Vihreänä toimijana kannattaa kuitenkin aina muistaa, että pieniä puolueita on varsinkin hallitustyöskentelyssä helppo syyttää kaksilla korteilla pelaamisesta; jääväthän monet tärkeät tavoitteet suurempien puolueiden valtapolitiikan tallottavaksi. Tästä huolimatta nykyisessä hallituksessa mukanaolo on mahdollistanut paljon vihreille tärkeitä asioita, ja tämän takia pienemmät takaiskutkin on helpompi niellä. Pienikin puolue voi saavuttaa neuvottelemalla paljon, ja vihreillä riittää kaksia kortteja pelattavaksi pitkälle tulevaisuuteen.

Siirtyminen kohti ekologisempaa kulutuspainotteista verotusta on hyvä ja välttämätön tavoite pidemmällä aikavälillä, josta tulee pitää kiinni. Lyhyemmällä aikavälillä perusvihreä voi olla tyytyväinen siihen että saa keskustaoikeistolaisen hallituksen tekemään sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa.

Keskiviikosta ja aatteensa myymisen alhaisesta taidosta

Keskiviikkona pidettiin hieno tilaisuus kulttuuripiirin merkeissä, viisi ihmistä kertomassa heille tärkeistä kirjoista. Yksi kerrallaan jokainen sai puhua suoraan sydämestä ja kaikki muut kuuntelivat tarkkana ja esittivät kysymyksiä. Mahtavaa! Fiilis tilaisuuden jälkeen oli hieno. Tällaisen jälkeen jaksaa taas uskoa politiikkaan ja sen mahdollisuuksiin. Kiitos kaikille mukana olleille, olen niin innoissani, että tekisi mieli päästä triathlonille!

Todellakin, on olemassa hetkiä, jolloin tunnen itseni Alexander Stubbiksi kaikessa innostuneisuudessani. Tilaisuudessa käytiin läpi rakkaita aatteita ja ajatuksia, meitä herättäneitä ja muuttaneita teoksia. Jokainen sai puhua rauhassa ja jokaista kuunneltiin. Innostus herätti kuitenkin aiheellisen otsarypyn siitä, miksi poliittisessa toiminnassa ei ole aina näin vekkuli
meininki.

Antti Nylén on ilmaissut kaunopuheisuudellaan: ”Poliitikot ovat paskatyön tekijöitä, ja sellaisina pyhiä. He joutuvat tunkemaan kätensä niin syvälle paskaan, etten minä kestäisi sitä.” Meidän sukupolvellamme ei ole verta käsissään, vaan paskaa olkapäihin saakka. Emme ikinä vetoa siihen, mikä meidän mielestämme on oikeudenmukaista, vaan siihen, mikä äänestäjien eli kansan mielestä on.

Kaltaistemme nuorisopoliitikkojen kädet ovat paskassa lähes kaiken aikaa. Me käymme läpi sanavalintoja teksteihin, joita vain harva lukee. Me mietimme, mitä muut puolueet sanovat jostain asiasta ja mietimme sen jälkeen, mitä me sanomme siitä. Puurramme demokratian kaikkinäkevän silmän alla yrittäen vakuuttaa yleisöämme.

Keskiviikkona ei ollut näin. Emme yrittäneet myydä mitään, emme vakuuttaa ketään. En miettinyt, millaisella retoriikalla saisin paikallaolijat vakuuttumaan Francis Fukuyaman tarkkanäköisyydestä historian tulkitsijana. Silloin, kun ei välitä, mihin muut uskovat, usko on riittävä.

Ongelma onkin siinä, että yritämme saada kaikki muut uskomaan siihen, mihin me uskomme pelkillä sanoilla. Ei ole uskoa ilman uhrausta ja vain tekoihin voi liittyä uhraus, ainakin meillä vapaan sanan maassa, jossa puhe kieltämättä on halpaa. Kun aikamme yleisin uhraus on arvoton raha reilun kaupan banaaneille, ei tarvitse ihmetellä sitä, miksei poliittiseen vaikuttamiseen uskota. Todellakin, on olemassa hetkiä, jolloin olen onnellinen siitä, että voin täysin rehellisenä itselleni ja muille toteuttaa teon, joka vie minut vankilaan.

Voitte suudella kaikkia puolisoitanne

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden eli ViNOn keväällä hyväksymässä periaateohjelmassa vaaditaan avioliittolain uudistamista. ViNO vaatii, ettei avioliiton osapuolien sukupuolilla pitäisi olla väliä eli laista pitäisi tehdä sukupuolineutraali. Tämähän on jo peruskauraa vihreiden vaatimusten listalla. Aivan uutta, ainakin minun korvissani, on ohjelman vaatimus siitä, että aviopuolisoiden lukumäärällä ei pitäisi olla väliä.

Virnu ei kuitenkaan lyhyitä kantojaan nettisivuilleen listatessaan halunnut lisätä avioliiton lukumääräneutraaliutta ajettavien asioiden luetteloon. Osasyynä oli se, ettei ollut tarkoitus tyhjentää pajatsoa, mutta oikeastaan asiasta ei oltu yhtä mieltä. Jonkun mielestä kyseessä on myös niin marginaalista ihmisryhmää koskettava asia, ettei asiaa siksi tulisi mainita. Asia herätti keskustelua ja mahdollisesti joitakin tunteita.

Ennen kuin pureudutaan kysymykseen, tulisiko avioliittolakia muuttaa, kuten ViNO periaateohjelmassaan vaatii, on otettava huomioon, että moniavioisuutta saattavat tavoitella ainakin kahden eri ryhmän edustajat. Ensinnäkin on niitä tiettyihin uskontokuntiin tai kulttuuripiireihin kuuluvia ihmisiä, jotka haluaisivat, että miehellä voisi olla useampi vaimo. Sitten on niitä queer-ihmisiä, jotka muodostavat useamman hengen intiimejä rakkaussuhteita, joissa voi olla naisia tai miehiä tai molempia enemmän kuin kaksi. Muitakin tapoja muodostaa moniavioliitto ehkä on, mutta minulle ei tule tämän useampaa mieleen.

Minusta tuntuu, etten haluaisi lähtökohtaisesti suhtautua asiaan negatiivisesti, olenhan avoin ja ymmärtäväinen ihminen! Mutta asiaa on kyllä perinpohjaisesti pohdittava. Joku saattaa heittää, ettei hän halua tukea naisten alistamista eikä siksi halua sallia moniavioisuutta Suomessa. Toisaalta, sallimmehan vaikkapa, että naiset pitävät huntua uskonnollisista syistä. Moniavioisuus ei itsessään tuota esimerkiksi fyysisiä kärsimyksiä naisille. Moniavioisuuden salliminen ei tarkoittaisi, että väkivalta olisi avioparien välillä yhtään sen laillisempaa kuin mitä se Suomessa nyt on, tai että avioliittoon saisi edelleenkään pakottaa.

Väkisinkin alan miettiä lain sisältöä ja unohdan varsinaisen kysymyksen moniavioisuuden sallimisen oikeellisuudesta.

Olisivatko ”mies ja monta vaimoa”-tyylisessä avioliitossa olevat naiset myös keskenään naimisissa? En tiedä, mitä tällaisiin avioliittoihin haluavat tästä ajattelisivat. (Tässä kohtaa on sanottava, että termit ovat minulta aiheesta harvinaisen hyvin hukassa, joten älkää ihmetelkö käyttämiäni ilmaisuja, keksin osaa niistä samalla kun kirjoitan.) Yli kolmen hengen queer-avioliitoissa tarkoituksena olisi ilmeisesti se, että kaikki haluaisivat osoittaa rakkautta toisiinsa menemällä kaikkien kanssa naimisiin. Puolisoiden juridisilla suhteilla ei varmaankaan olisi kauheasti väliä kuin vasta erotilanteessa – miten yhteinen omaisuus tulisi jakaa? Suomessa, tasa-arvoa ainakin maljapuheissaan suitsuttavassa maassa, emme ehkä kuitenkaan haluaisi, että moniavioliiton missään vaiheessa yksi voisi olla erityisasemassa muihin avioliiton jäseniin nähden.

Tosiaan, miten moniavioliitto purkautuisi? Kai vain yksi voisi lähteä? Omaisuuden ositus voisi olla hankalaa, mutta eikö se ole sitä jokaisessa avioerossa? Useamman ihmisen voisi toisaalta olla helpompi maksaa yksi ulos esimerkiksi yhteisestä asunnosta – maksettavaa olisi suhteessa vähemmän kuin kahden hengen avioliitoissa. Jos kuitenkin kaikki osapuolet haluaisivat jättää avioliiton ja kaikki olisivat pahasti riidoissa, voisi omaisuuden jako olla tuskaisaa. Mutta niin, nämä taitavat siis olla kaikkien avioliittojen ongelmia!

Asiaa pohtiessa herää kysymys määrästä. Kuinka monta henkilöä moniavioliitossa voisi olla? Pitäisikö henkilömäärälle asettaa jokin katto? Hmm. Kiperä kysymys. Tiettyä lukumäärää olisi kyllä vaikea asettaa. Pitäisikö se jättää aviopuolisoiden itsensä päätettäväksi? Vai pitäisikö avioliittoa suoraan muuttaa osakeyhtiön suuntaan?

Yksityiskohtia miettiessä tulee mieleen, kuinka kunnioittavaa tällainen retostelu on niitä henkilöitä kohtaan, jotka oikeasti haluaisivat olla moninaisesti aviossa? Mässäilenkö minä aiheella, ehkä jopa vitsailen? Täytyy myöntää, että aihetta on helppo väännellä ja käännellä unohtaen varsinaiset ihmiset, koska aihetta pidetään yleisesti niin epätodellisena ja kaukaisena. Sitä, että intiimissä ihmissuhteessa on kaksi osapuolta eikä yhtään enempää, pidetään itsestään selvänä. Oikeastaan asiaa ei edes ajatella, se vain on niin. Jonkin muun asiantilan pohtiminen saatikka täytäntöönpano olisi uhka parisuhteelle, tuolle herkälle onnen keitaalle.

Eri ihmissuhdemuotojen asettaminen vastakkain on kuitenkin turhaa. Ei myöskään ole syytä sijoittaa joitain niistä toisten edelle. Vai miten on?

Voittajan on helppo hymyillä, budjettiriihessäkin

Virnussa vallitsevasta kesäisestä juhlatunnelmasta huolimatta poliittisen kentän muilla alueilla tapahtuu. Elokuun mittaan nimittäin on alkamassa taas budjettiriihi, jossa tällä kertaa oleellisimmat kysymykset taitavat keskittyä veronalennusten mittavuuden ja painotusten ympärille.

Ylen uutisoinnin mukaan kyse olisi etenkin vihreiden ja Kokoomuksen välisistä näkemyseroista sen suhteen, pitäisikö tuloveron kevennys kohdistaa pienituloisille vai Kokoomuksen mallin mukaan kaikille tuloluokille. Valtiovarainministeri Jyrki Katainenhan on perustellut retorisella nerokkuudellaan muunlaista veronalennusta "ontoksi". Kokoomuksen uusliberalistisen politiikan tavoitteiden kannalta muunlainen ratkaisu olisikin onttoa, vaikka kansantalouden ja työllisyyden kehittymisen kannalta köyhimpien ostovoiman parantaminen olisikin parempi vaihtoehto.

Vihreiden ei tässä yhteydessä kuitenkaan kannata alkaa tekemään asiasta arvovaltakysymystä, vaan pyrkiä tavoittelemaan edes siedettävää kompromissia. Jo kertalleen (muualla kuin juhlapuheissa) haudatut ekologisen verouudistuksen periaatteet voisivat ainakin osin livahtaa verotuskysymyksissäkin mukaan. Toisaalta tämäkään ei paljoa lämmittäisi, mikäli hallitus tekisi uhkaavan taantuman alla niin raivokkaan oikeistolaista ja jopa ylioptimisista politiikkaa mitä Katainen haluaisi. Miehellähän on mm. omaa ministeriötään toiveikkaammat inflaatio-odotukset, ja samalla melkoinen luottamus omien tavoitteiden eteenpäin viemiseen. Jo yksin tästä syystä olen omistanutkin otsikon ministeri Kataisen budjettitunnelmille.

Jännittäväksihän tämä kaikki asian vetää, osin myös pääministerimme odotetun vaiteliaisuuden takia. Budjettiriihestä voi tulla näin ollen mitä tahansa ulos, ja vain toivoa sopii ettei kovin paljoa joutuisi häpeämään hallituksen linjauksia. Jäänemme tarkkailemaan tilannetta

Pyöräkaistat tulevat ja sitten ehkä valitukset

Aamulehti kertoo, että Hämeenkatu on kuitenkin saamassa pyöräkaistat. Onneksi yksittäisen valtuutetun kummallinen sooloilu ei pysäytä yhteistä päätöksentekoa. Voi olla, että päätöksestä valitetaan, mutta sekään ei estä kokeilun aloittamista.

Tästä on hyvä jatkaa. Hämeenkadun pyöräily on ollut hyvä mittari sille, miten pyöräilyyn keskustassa suhtaudutaan Tampereella ylipäätään. Tähän mennessä asenne ei ole ollut järin positiivinen, mutta ehkä asenneilmapiiri on oikeasti muuttumassa parempaan suuntaan. Toivotaan niin!

Kokoomusvaltuutettu yrittää torpata pyöräkaistat

Erkki Axén (kok.) on nyt päättänyt valittaa Hämeenkadun pyöräkaistoista. Axénin toimintaa on mahdoton hyväksyä. Axénin järkeilyn voisi melkein ymmärtää, jos Hämeenkadulla ei saisi nykyään pyöräillä, mutta tällaisenaan argumentti turvallisuudesta on täysin tuulesta temmattu ja epärehellinen.

Toimemme asiassa tähän mennessä:
Maria Tirkkosen Aamulehdessä julkaistu kirjoitus aiheesta
Tampereen vihreiden nuorten kannanotto aiheeseen

Muista myös liittyä Facebook-ryhmään Herää Erkki Axen!

Who let the dogs out?

Minkä takia hienot graffitit on taas sotkettu turhanpäiväisellä töhrimisellä?
Joku on taiteillut harmaaseen alikulkutunneliin lenkkireittini varrella hienoja graffiteja. Ne on selkeästi suunniteltuja ja taidokkaasti toteutettuja. Tykkään seurata paikan muuttumista, kuvien eläväisyyttä ja monimuotoisuutta. Mutta sitä en graffiti/tagikulttuurissa ymmärrä, että minkä ihmeen takia hienon kuvan päälle pitää jonkun mennä kirjoittamaan mustalla tussilla "nimikirjaimensa" tai "shit", jos tekijä on jo aiemmin signeerannut työnsä? En osaa arvostaa tätä uroskoirien merkkausviettiin rinnastettavissa olevaa toimintoa ollenkaan ja ymmärrän, että vastaavanlaiset sotkut oman talon seinässä ottaa reippaasti päähän.

Taide on hieno asia. Samoin vapaa kaupunkikulttuuri, jossa nuoria innostetaan ilmaisemaan itseään laillisesti ja luomaan elävää kulttuuria ympäri kaupunkia muidenkin kuin suljettujen hallien käyttäjien nähtäväksi.

Pissatkaa siis kotonanne, jotta graffiteille olisi enemmän tilaa.

Hämpin parkki rakennetaan Hämeenkadun alle

Tampereen keskustan alle rakennetaan siis jättimäinen pysäköintihalli, mistä esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi tänään. Suunnitelma on tosiaan hyväksytty Tampereen kaupunginvaltuustossa. Samalla hyväksyttiin vihreiden esittämä ponsi, jonka mukaan Hämeenkadun ja sen ympäristön maanpäällisten pysäköintipaikkojen vähentämistä selvitetään.

No, selvittäminen on tietysti hyvä asia, paljon parempi olisi ollut maanpäällisten pysäköintipaikkojen vähentämispäätös. Helsingin Sanomien mukaan kylläkin "keskustassa on kova pula autopaikoista ja jo olemassa oleviin pysäköintihalleihin ja -laitoksiin olisi enemmän tulijoita kuin on paikkoja". Pysäköintipaikoissa, keskusta-autoilussa ja pysäköintiluolissa on kuitenkin puoli, jota uutisessa ei mainittu, ja jota ällistyttävän monen näyttää olevan vaikea käsittää.

Olin seuraamassa tänä keväänä Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan ympäristöpäivien paneelikeskustelua Tampereen joukkoliikenteestä. Siellä entinen Tampereen asemakaava-arkkitehti Mikko Järvi kertoi perinpohjaisessa alustuksessaan, kuinka toimivalla joukkoliikenteellä saadaan ihmiset yhtä nopeasti keskustaan kuin yksityisautoilla. Lisäksi joukkoliikenteessa on, sivu mennen sanottuna, se hyvä puoli, että näin saadaan keskustaan _enemmän_ ihmisiä samassa ajassa.

Joukkoliikennettä Tampereella pitää edelleen kehittää monipuolistamalla vuoroja ja tihentämällä vuorovälejä, jotta nykyistä useampi voi käyttää mahdollisimman toimivasti muun muassa bussia. Sen lisäksi, että ihmisten viihtyminen keskustassa paranisi keskustan saaman suosion kautta, vähentäisi toimiva joukkoliikenne autoilun määrää keskusta-alueella, mikä myös parantaisi viihtyisyyttä.

Kun pysäköintihalli Hämeenkadun alle nyt rakennetaan, pitää maanpäällisiä pysäköintipaikkoja ehdottamasti vähentää radikaalisti. Tämä on kaikkien etu ja yksi teko keskustan viihtyisyyden lisäämiseksi.

Pyöräkaistat Hämeenkadulle

Kerrankin hyviä uutisia Tampereen kevyelle liikenteelle: Hämeenkadulle saadaan pyöräkaistat. Yhdyskuntalautakunta päätti äänin 6-5 tukea mallia, jossa kävelijät ja pyöräilijät erotetaan pyöräkaistalla toisistaan Hämeenkadulla.

Toivottavasti kokeilu toteutaan kunnolla ja tämä on osoitus uudesta halusta parantaa pyöräilijöiden ja kävelijöiden asemaa kaupungissa ylipäätään!

Tampereen vihreiden tiedote asiata

Lisäys: Mainittava, että vihreiden ehdotus olisi ollut melkoisesti parempi kuin läpimennyt, mutta kai tämäkin on parempi kuin ei mitään.

Mainokset kuriin Tampereella

Tampereen kaupunkitilaan ilmestyy päivittäin lisää mainoksia. Tästä kehityskulusta esimerkkinä ovat Hämeenkadun yläpuolelle ripustetut banderollit, joilla mainostetaan nykyään muutakin kuin menovinkkejä kaupunkilaisille. Tampereen olisikin korkea aika vähentää kaupallista mainontaa kaupungin keskustassa.  

Kaupunkikuvaan kuuluu aina tietty määrä ilmoittelua, ja on luonnollista että osa tästä on maksullista mainontaa. Toisaalta tapahtumailmoituksilla ja epäkaupallisella ilmoittelulla on tärkeä rooli kaupunkikulttuurin edistämisessä. Tampere ei tällä hetkellä rikastu kaupallisesta mainostamisesta, ja vaikuttaakin siltä että yhteinen tilamme on myyty alihintaan. Asiasta ei myöskään ole käyty niin laajaa keskustelua kuin olisi pitänyt, tunkeutuuhan mainonta meidän jokaisen elämäämme joka päivä.

Olisikin syytä miettiä laajemmin, miten paljon ja millä ehdoilla yhteistä tilaa halutaan käyttää yksityisten kaupallisten etujen ajamiseen. Kaupungin esteettiseen ulkoasuun on viime aikoina panostettu pormestari Timo P. Niemisen Tampere - Siisti kaupunki -kampanjan kautta. Kampanjalle on selvästi tilausta Tampereella, mutta tavoite siististä kaupungista jää ontoksi ellei samassa yhteydessä ajatella kaupungin ulkoasua laajemmin. Mainonta muodostaa tällä hetkellä hälyttävän suuren osan Tampereen keskustan ulkoasusta ja siksi olisikin syytä laajentaa Siisti kaupunki -hanketta siivoamaan myös mainostilaa. Samalla kun kaupallista mainostilaa vähennetään, on huolehdittava siitä että kaupunkikulttuuria edistävälle ilmaiselle ilmoittelulle annetaan uusia mahdollisuuksia.

Toivomme päättäjiltä ryhdikkäitä toimia, jotta Tampere edelleen säilyttäisi omaleimaisen ja historiallisen ilmeensä. Kun mainokset ja roskat on siivottu, alta paljastuu kaupunki kauniimpana kuin me tamperelaiset muistimmekaan.


Maria Tirkkonen
puheenjohtaja

Heikki Sairanen
varapuheenjohtaja
Tampereen vihreät nuoret - Virnu ry

Mielipidekirjoitus julkaistu Aamulehdessä 23.5.2008

Yksityisautoilua kehitettävä, ei vastustettava

Kirjoitin tänään tietämättäni samasta aiheesta, jota Heikki analysoi edellisessä postauksessa. Oma käsittelyni on paljon konsensushakuisempi ja lähestyy autoilua yleisellä tasolla käyttäjän näkökulmasta. Olen ajatellut, että Vihreiden tulisi julkisuudessa esiintyä enemmän yksityisautoilun kehittäjänä kuin sen vastustajana. Tämä aika ei ole änkyröiden vaan dynaamisen muutosjohtajuuden aika. Vihreiden ei pitäisi pyrkiä hävittämään yksityisautoilua, vaan pelastamaan se siitä stagnaation ja muutosvastarinnan tilasta, johon se on halvan öljyn ja vuosikymmenten suotuisan poliittisen ilmapiirin ansiosta joutunut.


Autoilun kustannuksista kaikki muut paitsi polttoainekustannukset ovat melko kiinteitä kustannuksia. Esimerkiksi auton jälleenmyyntiarvon lasku, eli kuoletuskustannus, riippuu enemmänkin auton iästä kuin siitä, kuinka paljon autoa on käytetty. Vaikka polttoainekustannukset saavat paljon huomiota, ne ovat lähes jokaisella autoilijalla alle puolet autoilun kokonaiskustannuksista.

Eli autoa ei kannata omistaa, ellei sitä käytä suhteeellisen paljon. Autoilijoilla on kuitenkin tiettyjä tarpeita, joihin he kokevat tarvitsevansa henkilöautoa välttämättä (esim. kesämökkimatkat).

Toisaalta useilla tärkeä tarve on se, että saa lähteä milloin vain minne vain ilman, että tarvitsee välittää aikatauluista. Joillakin taas on periaatteellinen tarve olla menemättä julkisiin kulkuneuvoihin, mutta he ovatkin semmoinen porukka, joihin ei kannata ensisijaisesti vaikuttaa.

Nämä tarpeet ovat tietenkin yhteenkietoutuneita, mutta on tärkeä erottaa, millä eri tavoin niihin voi vaikuttaa. Julkisen liikenteen kehittämiseen on keskitytty paljon, mutta haluan nostaa esiin yksityisautoilun kehittämisen, joka liittyy näihin.

Henkilöauto on todella kätevä peli monessa asiassa ja joissakin lähes välttämätön. Tärkeää olisikin luoda ympäristö, jossa henkilöautoa voisi käyttää ilman että sitä tarvitsisi omistaa, ainakaan yksin. Henkilöauton kiinteät kustannukset ovat suuret niin ostajalle kuin ympäristöllekin (valmistusprosessin rasittavuus), että ne kannattaisi jakaa usean ihmisen kesken.

Vaikka henkilöautoja käytetään yleensä vain vähän joka päivä, niitä käytetään aina samaan aikaan: aamulla töihin mennessä ja iltapäivällä sieltä tullessa. Niin kauan, kuin ihmiset katsovat, että he tarvitsevat päivittäisiin työmatkoihinsa henkilöautoa, heidän pitää semmoinen ostaa itselleen. Tässä on julkisten kulkuvälineiden ja yhdyskuntasuunnittelun kehittämisen rooli.

Työmatkojen lisäksi ihmisillä on tarpeita, joista he eivät selviä ilman henkilöautoa. Näitä ovat lähinnä matkat, joilla julkisten kulkuvälineiden käyttö on hyvin vaivalloista (kesämökkimatkat) ja matkat, joilla kuljetetaan paljon tavaraa mukana (viisihenkinen perhe lähtee laskettelukeskukseen päiväksi). Näitä matkoja varten tulisi kehittää vuokra-autojärjestelmää.

Tämä kaikki pätee vain urbaaniin Suomeen, koska haja-asutusalueille harvoin kannattaa rakentaa julkisen liikenteen verkostoa, jolla kuljettaisiin töihin. Maaseudun vähenevä väki pitäköön autonsa. Kaupungeissa pitäisi pyrkiä saamaan aikaan tilanne, jossa työmatkat kuljettaisiin kävellen, pyörällä, bussilla, ratikalla tai metrolla ja auton voisi vuokrata käyttöönsä silloin, kun sitä sattuu tarvitsemaan.

Vihreiden olisi ymmärrettävä, että yksityisautoilu ei ole pahasta, mutta liika yksityisautoilu on. Näiden kahden ero näkyy siinä, onko politiikan tarkoitus yksityisautoilun kehittäminen vai hävittäminen.

Virnun uuden hallituksen ensimmäinen kannanotto

Virnun nykyinen hallitus sai ensimmäisen kannanoton aikaiseksi vihdoin. Näitä on tarkoitus tehdä paljon lisää.

Virnu: Katutila ihmisille - ei autoille!

Nyt aihe oli Tampereen liikenneratkaisut ja niiden huonous ja kömpelyys. Minun pieneen päähäni ei vieläkään mahdu, miksi Tampereella on päätetty, että autoilu on tulevaisuus. Tampereen kaupunki ei tunnu suunnittelevan mitään asiaa niin pitkälle ja perusteellisesti kuin parkkipaikkojen riittävyyttä.

Tässäpä siis muutama ajatus siitä, miten turhasta autoilusta päästäisiin eroon, jos sitä oikeasti haluttaisiin (ja minä haluaisin).

Maailman tasolla pitäisi saada aikaan maailmanlaajuinen vero öljylle. Öljyn polttaminen aiheuttaa kasvihuonepäästöjä ja ei ole mitenkään toivottavaa. Addiktiomme öljyyn ei lopu ennen kuin sen käyttäminen on taloudellisesti erittäin raskasta. Monet ihmiset puhuvat peak oilista tai suomalaisittain öljyhuipusta. Tämä tarkoittaa, että öljyvarantojen huvettua alkaa tuotanto hiipua, mutta kysyntä ei kuitenkaan tipu. Tämä johtaa holtittomaan hinnanousuun. Raakaöljyn hinta on likimain viisinkertaistunut vuodesta 2002 alkaen, mikä toki on pannut monet öljyhuippuihmisen pohtimaan, josko huippu olisi jo ylitetty.

Itse en kuitenkaan luota siihen, että hinta nousee niin paljoa itsestään, että kulutus alkaa merkittävästi pudota. Nykyisen öljynhinnan voi suhteuttaa tarkastelemalla raakaöljyn litrahintaa joka on 60 sentin tietämillä. Tuohon hintaan on paha saada mitään muuta nestettä vettä lukuun ottamatta. Itse näen suurimpana uhkana esimerkiksi hiilen nesteyttämisen, mikä tarkoittaa hiilen muuntamista polttonesteeksi. Hiiltähän on maailmassa paljon pidemmäksi aikaa jäljellä kuin öljyä ja kaiken hiilen polttaminen taatusti tuhoaisi ilmaston lopullisesti.

Suomen valtion tasolla taas olisi syytä saada autoilun kustannukset selkeästi autoilijan maksettaviksi kuitenkin mieluiten niin, ettei köyhyysongelma pahene. Minusta looginen tapa tähän olisi autoverotuksen painotuksen muuttaminen bensiinin ja dieselin verotukseksi. Nykyinen autovero esimerkiksi innostaa lähinnä ajamaan, koska "tulipahan se vero maksettua joten paras ajaa, ettei mene hukkaan". Auto aiheuttaa suurimman osan päästöistään nimenomaan käytettäessä, joten on luontevaa verottaa nimenomaan käyttöä. Polttonesteiden verotus aiheuttaa myös sen, että vähemmän polttoainetta kuluttavat autot muuttuvat kannattavimmiksi ostoksiksi. Jos polttoainevero aiheuttaisi köyhyyden pahentumista, olisi minusta täysin mahdollista jakaa osa polttoaineverosta tasaisesti kaikille suomalaisille takaisin - myös niille, jotka eivät aja autoa ollenkaan. Tämä tarkoittaisi, että joka kuukausi saisi vähän rahaa takaisin valtiolta. Rahan voisi sitten käyttää polttoaineveroihin tai mennä vaikka katsomaan teatteria. Osa polttoaineverotuksesta saadusta rahasta pitäisi tietysti ohjata julkisen liikenteen ja erityisesti raideliikenteen kehittämiseen.

Kuntien ja kaupunkien tasolla pitäisi kehittää määrätietoisesti muita vaihtoehtoja autoilulle: julkista liikennettä ja pyörä- ja kävelyteitä. Julkisilla kulkeminen tulee jo nyt halvemmaksi kuin oman auton omistaminen. Tämä voi tuntua yllättävältä, mutta tosiasiassa autoilusta syntyy paljon kustannuksia, jotka on helppo unohtaa: autoa täytyy korjata, ostaa polttoainetta, maksaa autoveroa ja toisaalta autoon on sidottuna paljon rahaa, mistä aiheutuu esimerkiksi lainaan liittyviä kustannuksia. Tästä seikasta johtuen minusta on oleellisinta, että esimerkiksi Tampereella bussivuoroja ja -linjoja lisätään eikä niinkään lasketa lippujen hintaa. Ilmainen tai lähes ilmainen joukkoliikenne johtaa käytännössä siihen, että kävelijät ja pyöräilijät ajavat lyhyet välit busseilla. Tämä ei ole toivottavaa. Jos minä saisin päättää, opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät saisivat paremmin valtiontukia ja voisivat sitten miettiä, mihin käyttävät rahansa. Ei myöskään pidä pysähtyä bussiliikenteeseen vaan kaupunkiliikenteen suurin osuus pitää siirtää raiteille.

Kaupunkien olisi myös alettava miettiä, olisiko mahdollista tehdä autoilusta ikävämpää. Tämä ei minusta ole ollenkaan epäreilua, jos joukkoliikenne on hyvin järjestetty. Esimerkiksi moni tamperelainen voisi aivan hyvin ajaa bussilla töihin, mutta silti valitsee oman autonsa. Tämä on minusta itsekästä ja väärin. Ihmiset ovat usein pikaisesti tyydytettävien halujen ja intohimojen uhreja, näitä suitsimaan tarvitaan politiikkaa. Tampereella pitäisi esimerkiksi alkaa miettiä, miten pysäköinnistä saataisiin kalliimpaa keskustassa. Olen itse ainakin ollut kuulemassa montaa keskustelua, jossa pohditaan, mennäänkö Hervannasta keskustaan omalla autolla vai bussilla. Usein ratkaiseva seikka on pysäköinnin hinta keskustassa. Ehdottamasti väärä suunta on kaavoittaa tolkuttomasti lisää parkkipaikkoja keskustaan. Myös ruuhkamaksuja voisi harkita. Ruuhkamaksut ovat itseasissa myös autoilijoiden etu, koska tällöin tiellä on tilaa niille, jotka todella tarvitsee päästää paikasta toiseen nopeasti.

Polkupyörään ei myöskään pitäisi suhtautua mitättömänä kulkuvälineenä. Monessa maassa ja monessa kaupungissa pyörät ovat hyvin merkittävä kulkuväline. Suomessa on toki pyöräilyyn vähän huonommin sopiva ilmasto kuin monessa muussa Euroopan valtiossa. Minusta tämä vain tarkoittaa, että pyöräilystä on tehtävä vieläkin houkuttelevampi vaihtoehto. Aika hyvä esimerkki asian täydestä laiminlyönnistä on se, että Hämeenkadulle mahtuu kyllä melkoinen määrä parkkipaikkoja, mutta ei yhtä ohutta pyöräkaistaa.

Heikki Sairanen, Virnun varapuheenjohtaja, joka tykkää ei tykkää autoista

Blogi avattu

Virnu avaa blogin nimellä "Virnun poliittinen blogi". Ajatus on jakaa ideoita, käydä sisäistä keskustelua, nurista ikävistä asioista, kehua hyviä juttuja. Mielikuvituksellinen nimi kuvannee sisältöä toivottavasti hyvin.

Blogia kirjoittavat pääasiassa Virnun hallituksen jäsenet. Esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia.