Viime viikkojen hallitsevan puheenaiheen, maailmanlaajuisen talouskriisin, varjolla on voinut puhua sellaisistakin asioista, joita viime aikoina yhteiskunnassa ollaan oltu hautaamassa. Eräs näistä aiheista on ollu suomalaiseenkin elämäntapaan kuuluva yhteisöllisyys ja siihen liittyvä toiminto. Tämä keskustelu on mielestäni ollut kovin hienoa, ja itse odotan jonkinlaista yhdistystoiminnan renessanssia niinkin paljon että kävin tiputtamassa otsikostakin kysymysmerkin.
Ajan merkkejä on tietenkin vaikea yleensä hahmottaa, ja kun niihin sekoittaa vielä omat toiveensa, niin harhanäkyjen vaara on melko ilmeinen. Itselläni on kuitenkin vilpitön toivo siihen, että me Virnussakin voimme olla luomassa jotain uutta yhdessä nyt kun materiaalinen kilpajuoksu saattaa hetkiseksi hiljentyä. Enkä nyt tarkoita sitä, että elämäänsä materialistista kautta jäsentävät henkilöt yhtäkkiä tekisivät dramaattisia uudelleenarviointia. Uskoni nimittäin pohjautuu pikemmin siihen, että yhteiskunnallisessa keskustelussa uudenlainen hyväksyntä rohkaisisi empiviä osallistumaan.
Tässä kehityksessä Virnun pitää olla paitsi osallinen, myös tietoinen suunnannäyttäjä. Merkkejä hyvästä kehityksestä tosin saimme jo torstaina pidetyistä pikkujouluista. Osanotto oli kerrassaan runsas, ja Virnun tapahtumaan ensimmäistä kertaa osaa ottanut toveri osoitti erinomaista toimintakykyä kuskatessaan perjantaina käyttämämme astiat takaisin toisella puolella keskustaa sijaitsevaan ravintolaan. Tietenkin ihmisillä on muutakin arvoa kuin toiminnallinen, mutta kaikenlainen aktiivisuus ja hädänalaisten pulasta päästäminen luo aina hyvää mieltä. Juuri tällaisia ajanmerkkejä odotan lisää, ja tällaiseen toimintaan meidän Virnussakin tulisi tähdätä.
