Kotimaista lihaa - hinnasta tinkimättä!

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden yleisönosastolla 25.3. hieman toimitettuna.

Viime viikkoina vellonut salmonellarehukohu nakertaa suomalaisen eläintuotannon kotimaisuuden myyttiä. Maatalouden massiivista tukemista perustellaan usein puhtaudella, turvallisuudella ja kotimaisuudella. Kun kotimainen eläintuote ei ole puhdas tai turvallinen, syy löytyy kuitenkin yhtäkkiä ulkomailta. Lähes poikkeuksetta eläinten ruokintaan käytetty proteiinipitoinen rehu on ulkomaista alkuperää, näin ilmeisesti myös salmonellan saastuttamassa rehuerässä. Suomalainen maatalous onkin muuttunut yhä enemmän suuntaan, jossa suomalaiset eläimet toimivat koneina, jotka muuntavat etelä-amerikkalaista soijaa kotimaiseksi lihaksi. Tämän tuotantomallin sanelee käytännössä elintarviketeollisuus, joka tehdessään sopimukset tuottajan kanssa päättää mitä ja millä rehulla tuottaja tuottaa.

Niin rehuntuottajat kuin maatilat syyttävät Euroopan unionia siitä, että sen maatalouspolitiikka ei mahdollista proteiinipitoisen rehun kannattavaa tuotantoa Suomessa. Mielestäni vähintään yhtä suuri ongelma on lihan arkipäiväistänyt ruokakulttuurimme. Koska lihasta on haluttu jokapäiväinen hyödyke, on siitä ollut välttämätöntä tehdä myös mahdollisimman halpaa. On luotu tilanne, jossa on normaalia nauttia lihaa vähintään kahdesti päivässä aterioilla, ja mielellään myös välipalojen yhteydessä esimerkiksi leikkeleinä tai muina eineksinä. Samalla lihan laadun on annettu pudota, ja tuotannon kestävyys ja eettisyys on tullut enenevissä määrin kyseenalaiseksi.

Viime aikoina, kun eläintalouteen liittyvät ilmasto-ongelmat ja eettiset kysymykset ovat saaneet entistä enemmän ansaitsemaansa huomiota, on kasvissyönnistä tullut yhä yleisempää. Ihmisen ravintotarpeet voidaan erittäin hyvin tyydyttää kasvisperäisellä ruoalla, mistä hyvinvoivat kasvissyöjät ja vegaanit ovat hyvänä esimerkkinä. Monista täysi kieltäytyminen lihasta tuntuu turhalta ehdottomuudelta, vaikkakin samalla he monesti suhtautuvat yhtä ehdottomasti siihen, että liha ei olisikaan päivittäinen elintarvike. On kuitenkin olemassa myös erilaisia tapoja nauttia lihasta. Selvittämällä syömänsä lihan alkuperän kuluttaja voi varmistua lihan puhtaudesta, turvallisuudesta ja laadusta. Esimerkiksi kotimainen luomuliha täyttää nämä kriteerit usein hyvin, ja monet kokitkin tuntevat luomulihan laadukkuuden verrattuna tavalliseen tehotuotettuun lihaan. Luomutuotannon suosiminen synnyttäisi kysyntää, joka pakottaisi elintarviketeollisuuden muuttamaan tuottajille kohdistamiaan vaatimuksia. Näin niin luomulihan tarjonta kuin kaupassa olevan lihan laatu paranisivat. Kehotankin yhä useampia lähtemään mukaan luomaan uutta ruokakulttuuria, jossa syödään lihaa harvemmin, mutta laadukkaampana.

Muiden toimia

Kokoomunuorten kannanotto "Valtion ylivelkaantuminen estettävä sosiaalimenoja leikkaamalla" on herättänyt tänään yleistä tyrmistystä ja syystä. Täytyy sanoa, että tämän kannanoton kirjoittajien pääsemistä vallankahvaan odotan pelkästään kauhulla.

Kaikki toimijat tunnustavat tietenkin sen, että valtion velkaantuminen on kaukana ongelmattomasta. Velka jää hyvin todennäköisesti meidän nuorempien maksettavaksi. Sosiaaliturvan leikkaaminen kuitenkin vain pahentaisi tilannetta. Hyvin merkittävä osa sosiaaliturvasta aiheuttaa muutaman vuoden päästä paljon suurempia kustannuksia yhteiskunnalle, ellei karsita valtiota aivan täysin minimiin niin, että jäljellä jää todella pelkästään kapea kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen. Sittenkin tilanne on vähän siinä ja siinä, sillä rikollistenkaan hoitaminen ei ole ilmaista puuhaa ja toisaalta esimerkiksi kansalaisille langenneet terveydenhoidon ja koulutuksen kustannukset olisivat todennäköisesti tolkuttomia ja kansantaloutta rasittavia.

Enkä edes tässä ole vielä nostanut esiin ehdotuksen ilmeisintä ongelmaa: se on epäinhimillinen. Odotan kokoomusnuorilta selvää listaa siitä, keltä tulee leikata. Opiskelijoilta? Eläkeläisiltä? Juuri irtisanotuilta? Terveydenhoidosta? Lapsilisistä? Päiväkodeista? Kouluista? En usko, että järjestöstä löytyy tosiasiassa munaa avata ajatteluaan tämän mölöytyksen jälkeen, sillä tällainen huutelu voi hyvinkin mustamaalata koko puolueen toiminnan ja seuraaviin vaaleihin ei enää ole pitkä aika.

Emme mekään Vihreissä nuorissa ja opiskelijoissa halua takertua mennesiin rikkinäisiin rakenteisiin. Esimerkiksi osa tehtaista on menossa nurin muutamien lähivuosien ja voi olla, että pääsemme helpommalla, jos alamme vain hakea uusia kasvualoja. Tähän ajatukseen perustimme ViNOn kannanoton. Kannanoton otsikko on provosoivasti "Vihreät nuoret ja opiskelijat: Elvytystoimien edistettävä luovaa tuhoa".

Heikoimpien tilanteen huonontaminen on kuitenkin tyrmistyttävän hirveä ajatus.

Vitutuksesta viisastuneina

Alla Ville Laineen ansiokkaat muistiinpanot 4.3. pidetystä viherkriittisestä keskustelutilaisuusta, jotka tänne välitän:

Vihreä ajattelutapa on löytänyt tiensä lähes jokaisen suomalaisen arkipäivään. Pieniin ekologisiin tekoihin kannustavat niin paikallislehdet kuin valtakunnalliset mediatkin. Lienee lähes mahdotonta välttyä poimimasta jonkinasteisia tiedonjyväsiä ilmastonmuutoksesta, kestävän kehityksen tärkeydestä ynnä muista ajankohtaisista ympäristökysymyksistä. Vaikka sulkisikin silmänsä ja korvansa tietoisesti kaikelta edellä mainitulta informaatiolta, ympäristönsuojelun laiminlyönnin seuraukset alkavat asteittain kehittyä tulevaisuuden uhkakuvista nykyhetken painajaiseksi. Tästä huolimatta vihreä liikehdintä on saanut osakseen runsaasti arvostelua niin puolueena kuin ideologiana. Keskiviikkona 4. maaliskuuta kirjastokahvila Metsossa pidetyssä avoimessa aivoriihessä ”Mikä Vihreissä vituttaa?” pyrittiin purkamaan auki kritiikin syitä sekä puolueen imagon että tosiallisen toiminnan näkökulmasta ja esittämään mahdollisia parannusehdotuksia nykytilanteeseen.

Vihreiden imagon kannalta ongelmalliseksi koettiin vahva virheellinen profiloituminen vain luonnon ja ympäristön oikeuksien puolesta puhujaksi varsinkin haja-asutusalueilla. Arvoliberalismin ja inhimillisemmän sosiaaliturvajärjestelmän edistäminen ynnä muut jokaista kansalaista koskettavat pyrkimykset eivät kantaudu kuin satunnaisesti suurten asutuskeskusten ulkopuolisen väestön keskuuteen. Tämän lisäksi puolueen toiminnan yhteneväisyydet kansalaisjärjestöjen toiminnan kanssa voivat herättää vääristyneitä mielikuvia liian radikaalista tai muuten epäsovinnaisesta vaikuttamisesta. Äänestäjä voikin pelätä, mihin hän sitoutuu puoluetta kannattaessaan. Toisaalta sitoutumisen ongelmaksi nähtiin myös se, että stereotyyppinen mielikuva puolueen kannattajasta on voinut muotoutua yli-inhimilliseksi. Yksityisautoileva sekasyöjä saattaa vieraantua Vihreistä vain siksi, ettei alemmuudentunnossaan koe kykenevänsä täyttämään kuvittelemiaan moraalisia standardeja. Puolueen toimintaa satunnaisesti seuraavalta saattavatkin mennä jyrkät kannat ja periaatteet sekaisin, jolloin ideaaleihin ratkaisuihin pyrkiminen nähdään liiankin ehdottomana ja kompromisseihin tyytymättömänä. Imagon ristiriitaisuutta lisää se, kuinka puoluetta arvostellaan sekä selkärangattomaksi tehdessään myönnytyksiä suurempien päämäärien saavuttamiseksi että vastaanhangoittelevaksi esittäessään kritiikkiä itselleen tärkeissä periaatekysymyksissä.

Kaikki kritiikki ei kuitenkaan johdu epätietoisuudesta tai imagon vääristyneisyydestä. Vihreiden puolueohjelmien suuri määrä ja niiden päivittämättä jättäminen on muodostanut tilanteen, jossa käytännössä kukaan ei ole perillä kaikista puolueen virallisista kannoista. Puoluetta arvostelevat tahot voivatkin helposti vedota argumenteissaan johonkin epäselvästi muotoiltuun kantaan, joka tosiasiassa on itse puolueen sisällä selkeytetty, muttei päivitetty puolueohjelmaan. Myös Vihreiden sisäinen kritisointi koettiin hankalaksi: esimerkiksi feminismi ja puna-vihreys eivät saisi muodostua sellaisiksi itseisarvoiksi, joiden lävitse ajetaan kritiikittä uusia periaatteita. Samalla tavalla dogmaattisuutta tulisi pyrkiä välttämään puolueen ottaessa kantaa muun muassa energia- ja maahanmuuttokysymyksiin. On argumentoitava periaatteiden ja faktojen pohjalta – ei vain periaatteesta. Myös puolueen linjaukset tulisi muotoilla niin, ettei idealistisen ja realistisen tilanteen välille synny sovittamatonta ristiriitaa. Parempi tulevaisuus rakennetaan osatavoittein.

Niin imagon kuin käytännönkin ongelmien ratkaisuna pidettiin läpinäkyvyyden lisäämistä sekä puolueen päätöksenteossa että toiminnassa. Mitä selkeämmin päätösten, kannanottojen ynnä muiden linjausten luomisprosessi on tarkasteltavissa, sitä helpompi on löytää mahdolliset epäkohdat ja pyrkiä korjaamaan ne. Samalla tavoin vihreän politiikan ei pitäisi olla totuuksien julistamista, vaan niistä keskustelua. Ylhäältä sanellut periaatteet hukuttavat moniäänisyyden, jota voisi pitää demokratian ytimenä. Moniäänisyys ei kuitenkaan kasva, ellei keskustelun piiriä kasvateta. Aivoriihessä koettiinkin tärkeäksi keskustella politiikasta Vihreiden ulkopuolisten ihmisten kanssa. Tällöin ennakkoluulot puoluetta kohtaan voivat hälventyä, kun taas Vihreät itse saavat uuden kanavan näkökulmiensa avartamiseen. Uusia ääniä vihreän liikehdinnän sisälle pitäisikin hakea aktiivisesti muun muassa korkeakoulumaailman ulkopuolelta. On paradoksaalista, kuinka puolue taistelee niiden puolesta, joilla ”ei ole ääntä”, mutta kannatus akateemisen ja hyvin toimeen tulevan väestön ulkopuolella on vähäistä.

Keskustelussa toivottiin Vihreiden selkeyttävän poliittista viestimistään. Puolueen tulisi puhua asioista siltä kannalta, miten ne koskettavat kaikkia. Vain konkreettiset esimerkit auttavat ymmärtämään tilannetta, siinä missä periaatteisiin vetoaminen saattaa jäädä turhan abstraktille tasolle. Käytännön ratkaisujen selkeä esittäminen on ainut tapa erottautua muiden puolueiden tasapäisistä arvo-ohjelmista. Samalla tavalla poliittisten päätösten tosialliset seuraukset on tuotava vahvasti esille niin muiden puolueiden kuin Vihreiden itsensäkin kohdalla.

Reunamerkintöjä menneen viikon EU-asioista

Tällä viikolla olisi jo aiemmin pitänyt reagoida siihen, kuinka Suomen Varustamot haluaa liikennekomissaarin paikan Suomelle, mikäli Olli Rehnistä ei onnistuta tekemään EU:n ulkoministeriä. Syyksi juuri liikennekomissaarin paikan vaatimiselle varustamot esittävät, kuinkas muuten, Suomen erityisolosuhteet. EU:ssa myös laivaliikenteessä kiristetään jatkuvasti ympäristönormeja, ja kuten varustamot asian ilmaisevat "merenkulun osalta se tarkoittaa esimerkiksi hiilidiodiksipäästöjen vähentämistä". Itse toivon, että yksikään valtio ei saisi noin pöhköillä ja omaan napaan tuijottavilla perusteilla yhtään komissaaria, vaikka varmaksi tätä ei voi tietenkään sanoa. Sinällään asia ei juuri huolestuta, suomalaiset EU-asiantuntijat tietävät kyllä, kuinka nopeasti pieni maa voi romuttaa vähäisenkin vaikutusvaltansa omaehtoisella tärkeilyllä.

Viikon toinen pieni EU-huomio tulee Virosta. Viron television viime sunnuntain pääuutislähetyksen katkaisi presidentti Ilveksen viisiminuuttinen EU-vaaleihin liittyvä aktivointipuheenvuoro. Omissa kommenteissaan Ilves painotti ennemmin äänestämään puoluette kuin henkilöä, ja korosti EU:n parlamentin olevan vaikuttava elin myös virossa. Samankaltaista tiukkaa tiedotusta toivoisi Suomeenkin, yhtäläisesti keskelle parasta katseluaikaa. Rahankäyttönä se olisi varmasti parempaa kuin joidenkin älyttömien pipojen tai kynien jakelu joita eri vaaleissa on aktivointimielessä kylvetty.

Kuinka tappiosta toivutaan?

Tänään on ollut huono päivä politiikassa. Vihreiden eduskuntaryhmä äänesti muutamaa iloista poikkeusta lukuunottamatta hallituksen mukana Lex Nokiaa koskevassa äänestyksessä. Laki olisi tietenkin mennyt läpi äänestivät vihreät, mitä tahansa. Silti eihän tästä toiminnasta erikoisen ylpeä voi olla.

Kaikkiaan tunnelmat ovat juuri nyt aika synkät.

Itse olen yrittänyt olla aktiivinen tässä teemassa, vaikka selvää on pitkään ollut, miten epätodennäköistä lain kaataminen on. Blogiin on tullut kirjoitettua. Valtakunnallisella tasolla saimme aikaan kannanoton, jonka lähes kaikki poliittiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt allekirjoittivat. Lisäksi osa järjestötöistä kirjoitti erillisiä kannaottoja, joiden sanoma oli kuitenkin sama.

On tullut hetki myöntää, ettei minun ja muiden kaltaisteni aktivisuus ole herättänyt oikeita ihmisiä tämän lain ongelmiin. Kansalaiset ja media innostuivat teemasta paljon paremmin kuin kukaan olisi voinut kuvitella ja jopa tavallisesti ay-liikkeen talutushihnassa kulkevat puolueet uskalsivat olla rohkeasti lakia vastaan. Hallitukseen asti ei kritiikki purrut kuitenkaan.

Vihreänä tietoyhteiskuntaihmisenä tämä on tietysti tiukka paikka, mutta toki tämä on sitä, mihin suostuimme hallitukseen lähtiessämme. On hyvin vaikea kuvitella hallituspohjaa, joka olisi todella jättänyt tämän lain tekemättä. Ennen kuin media heräsi ja mm. vihreiden Jyrki Kasvi herätteli, ei opposition vastustus tuntunut minusta kovin aktiiviselta tämän kysymyksen ympärillä. Kiitos kuitenkin demareille, vassareilla, kristillisdemokraateilla ja (hyvänen aika) perussuomalaisille lain vastustamisesta. Tässä oppositio toimi oikein kuitenkin lopulta ja se on ainoa asia, mitä voi vaatia.

Olisi mukava joskus saada yksi voitto järkevän tietoyhteiskuntakehityksen puolesta Suomessa. Ehkä tämä saadaan sitten, kun nykyiset nuorisotoimijat siirtyvät päättäjiksi.

Itse ehdotan, että seuraavaksi ottaisimme Suomessa mallia Ruotsista ja alkaisimme organisoida kampanjaa tiedostojen jakamisen ja lataamisen laillistamiseksi vertaisverkoissa voittoatavoittelemattomissa tarkoituksissa. Piraattipuolue on tässä tietysti yrittänyt Suomessa toimia, mutta näyttäisi vähän siltä, että piraatit tarvitsevat tässä vetoapua muulta puoluekentältä.

Loppuun vielä linkki: Vesa Saarinen kirjoittaa blogissaan hyvin selväpäisesti selittelemättä asiasta.

Ilmastopolitiikan pienet purot

Tamperelaisille on alkuvuodesta siunautunut poikkeuksellisen monia tilaisuuksia päästä kyselemään vaaleilla valtuutetuilta päätöksentekijöiltä, millaisia näkemyksiä ja suunnitelmia heillä on nykyisestä ilmastopolitiikasta. Tammikuussa Polttava Kysymys -kampanja kutsui keskustelutilaisuuteen kansanedustajat Minna Sirnön (vas), Marja Tiuran (kok), Oras Tynkkysen (vihr) ja Pia Viitasen (sdp). Helmikuussa päästiin jututtamaan ministereitä; Kokoomuksen omalla kiertueella Tampereelle poikkesi ulkoministeri Alexander Stubb, ja Eurooppatiedotuksen keskustelutilaisuuteen saapui työ- ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk).

Kaikissa tilaisuuksissa riitti väkeä, eivätkä kaikki halukkaat kertaakaan ehtineet esittää kaikkia mieltään painaneita kysymyksiä ja kommentteja. Trendi on kuitenkin tullut selväksi: ilmastonmuutos ja ilmastopolitiikka huolettavat kansalaisia enenevissä määrin. He eivät tyydy siihen, mitä tähän saakka on tehty, vaan vaativat lisää. Tämä siitäkin huolimatta, että se kenties tulisi näkymään heidän omissa lompakoissaankin. Riskit toimettomuudessa kun ovat vielä suuremmat.

Miten vaaleilla valitut edustajamme sitten ovat vastanneet tähän huoleen? Tässäkin linja on melko selvä. Tiukemmalle ilmastopolitiikalle esimerkiksi ilmastolain muodossa löytyy eniten tukea Vihreissä ja oppositiopuolueiden edustajissa, kun taas hallituksen suuret puolueet epäröivät. Niistä löytyy vahvin halu tyytyä EU:n nykyisiin ns. 202020-tavoitteisiin ja odottaa vuoden lopulla eteneviä kansainvälisiä ilmastoneuvotteluita. Tuolloin EU:n ja muiden teollisuusmaiden päästövähennystavoite saattaisi hyvin käyden nousta 30%:in vuoteen 2020 mennessä.

Mahdollinen päästövähennystavoitteiden nostaminen ei kuitenkaan toteudu toivomalla. Poliittinen tahto tavoitteiden kiristämiseen riippuu EU:ssakin yksittäisistä jäsenvaltioista ja niiden edustastajista. Kuinka toiveikas kannattaa olla, kun Suomen ministerit, ainakin Tampereella suoraan ihmisille puhuneet, ovat ilmoittaneet tyytyväisyytensä nykyiseen tavoitetasoon?

Ministereiden ja kansanedustajien suurimman osan ilmastopoliittinen kunnianhimottomuus törmää kahdenlaisiin uskottavuuskysymyksiin. Ensinnä vastaan tulee tiede. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n viimeisimpien arvioiden mukaan kasvihuonekaasupäästöjä tulee vähentää teollisuusmaissa jopa 40% vuoteen 2020 mennessä, mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan rajoittaa alle kahteen asteeseen, jota pidetään kriittisenä rajana itseään ruokkivan ilmastokriisin välttämiseksi. Niin päästöt kuin arviot ilmiön nopeudesta ovat kasvaneet jatkuvasti, joten ei ole varmaa, olisiko IPPC:n nykyinen ehdotuskaan riittävä. Tätä tieteellistä taustaa vasten tyytyväisyys nykytavoitteisiin alkaa vaikuttaa lähinnä vaaralliselta itsepetokselta. Seuraukset tosin tulevat kohdistumaan huomattavasti laajemmalle.

Toinen ongelma koskee kansalaisten edustajiinsa kokemaa luottamusta. Kuinka voisimme olla tyytyväisiä, kun vaikutusvaltaisimmat edustajamme eivät näytä kuuntelevan tiedettä tai edes äänestäjiä? Mille muulle pohjalle päätöksenteon perustelun tässä tapauksessa edes voi uskottavasti perustaa?

Jos tarkasteluskaala kohotetaan EU:n tasolle, herää huoli myös unionin tulevaisuudesta. Nuorten Eurobarometrissa ilmastonmuutos on noussut selvästi suurimmaksi huolenaiheeksi. Toistaiseksi EU on saanut mainetta ilmastopolitiikan edelläkävijänä, mutta kuinka käy, kun nuoret, siis tulevaisuuden eurooppalaiset vaikuttajat, huomaavat, että sekin on aikeissa jättää suurimman työn ja riskit tulevien sukupolvien huoleksi?

Meitä on kehotettu odottamaan vuosi ja katsomaan, mitä kansainväliset neuvottelut tuovat tullessaan. Todellisuudessa nyt jos koskaan on kuitenkin aika toimia. Yksittäiset huolestuneet kansalaiset eivät voi pysäyttää ilmastonmuutosta itsekseen, eikä tarvitsekaan voida. Se on edustajiemme tehtävä. Realistisempi tavoite meille muille on pitää huoli siitä, että edustajamme tietävät, mitä ilmastotiede ja me vaadimme ja tarvitsemme. Tarvitaan yhteydenpitoa. Vaikuttamista ei kannata jättää vain äänestämiseen, vaan edustajia kannattaa muistutella pitkin vaalikautta siitä, millaisia päätöksiä heidän valtuuttajansa toivovat. Tämä vuosi on toistaiseksi kenties tärkein tulevaisuuden ilmastopolitiikan muotoutumisessa, joten jos koskaan haluaa toimia ilmaston hyväksi, se kannattaa tehdä nyt. Hyvä keino on kasvattaa painetta päättäjillemme ja vaatia heiltä vastuullisuutta ja kauaskatseisuutta.

Jotakin hyvääkin voi sanoa alussa kerrotuista kansanedustaja- ja ministeritapaamisista. Ne voivat parhaimmillaan osoittaa sen yksinkertaisen totuuden, että hekin ovat ihmisiä. Heidän kanssaan voi keskustella ja heihin voi ottaa yhteyttä. Ei siis kannata epäröidä - kansanedustajille voi soittaa tai lähettää sähköpostia. Nopeimmin ilmastopolitiikan vaatimuksen järkevästä ilmastopolitiikasta voi lähettää Polttava Kysymys -kampanjan nettisivuilla, joilla voi lähettää sähköisen postikortin valitsemalleen edustajalle ja vaatia näin Suomea kantamaan ilmastopoliittisen vastuunsa.

Ilmastopolitiikassakin meri syntyy pienistä puroista. Ei siis jäädä odottelemaan ilmastokatastrofia myrskyineen ja hyökyaaltoinen, vaan toimitaan nyt!