Uusia avauksia vaihtoehdottomuuden sijaan

Viime aikoina hyvin eri medioissa läpi menneet vihreiden nuorten järjestöjen kannanotot ovat herättäneet virkistävää kommentointia eri foorumeilla. Lähinnä keskustelu johtuu kannanottojen aiheista, kasvisruoan osuuden lisäämisestä kouluruokailussa ja kirkon roolista yhteiskunnallisten palveluiden tuottajana. Varsinaisiin teemoihin kytkeytyvän keskustelun lisäksi kommenteissa on usein ollut mukana tiukan kriittisiäkin näkemyksiä siitä, että vihreät nuoret tai vielä yleisemmin vihreät haluavat yleistää omat ajatus- ja käyttäytymismallinsa kaikkeen kansaan ulottuvaksi kontrolloinniksi. Minusta tällaisesta kritiikistä ei pidä ensinkään loukkaantua, vaan ajatella asiaa laajemmin.

Mielekkäässä poliittisessa toiminnassa ajaudutaan usein tilanteeseen, jossa vallalla olevia rakenteita, asenteita ja ajatusmalleja ravistellaan. Esimerkiksi kahdeksan tunnin työaika, luonnonsuojelun poliittisen painoarvon nostaminen tai vaikkapa 80 kilometrin tuntinopeusrajoituksen säätäminen ovat olleet aikoinaan hyvinkin kiisteltyjä ja vallitsevan poliittisen mielipiteen vastaisia. Monet uudistukset toki juontavat juurensa usein siitä, että uusia ajatuksia on otettu poliittisen päätöksenteon piiriin. Samalla on kuitenkin muistettava, että tällainen rajankäynti on keskeinen osa politiikkaa.

Näin ollen olenkin eniten innoissani silloin, kun yhteiskunnallisessa keskustelussa esitetään todellisia mielipiteitä, jotka toisinaan jopa eroavat nykyisestä konsensuksesta. Poliittisilla nuorisojärjestöillä ei ole yleensä suurta valtaa vaikuttaa pitkällä käsittelyssä oleviin reaalipoliittisiin kysymyksiin. Tämän puute on mahdollista korvata ainoastaan uusilla näkökulmilla tai uusilla avauksilla, jotka usein perustuvat vahvaan faktapohjaan, höystettynä joko vahvalla visioon tulevaisuudesta tai ideologiasta. Silloin tällöin nämä avaukset sitten etenevätkin, ainakin muiden toimijoiden ottaessa niitä omikseen, luoden merkitystä myös sille tavalliselle ja raa’alle ideointityöskentelylle jota me Virnussa harrastamme hyvinkin säännöllisesti.

Näitä kuvia, näitä tunnelmia ensimmäisestä liittarista

Kun lupauduin kirjoittamaan tähän blogiin ensikertalaisen kokemuksistani ViNOn liittokokouksessa, esitettiin epäilyjä, että tekstini saattaisi olla liian realistinen. Tämä kirjoitelma on siis enemmänkin temaattinen analyysi kuin mimeettinen kuvaus viikonlopusta – varsinkin kun Jaakko on jo varsin ansiokkaan kortensa siihen kekoon kantanut.

Teema 1. Lähdin Joensuuhun lähinnä kuuntelu- ja katseluoppilaaksi. Vaikka olen erinäisissä järjestöissä ja yhdistyksissä toimiessani tottunut kokousjargoniin, liittokokouksen byrokratia oli jotain aivan uutta. Mietin, miksi nuortenkin ihmisten pitää tehdä tästä niin jäykkää. Toisaalta kaikenlainen jämptiys ja tiettyjen ”rituaalien” mukaan toimiminen tekee painavien kysymysten käsittelystä huomattavasti helpompaa. Oikeastaan sellaiset fraasit kuin ”Arvoisa liittokokousväki” tai ”Kiitän teitä puheenvuorosta, arvon puheenjohtaja” ovat sangen viehättäviä. Toivottavasti kommenttipuheenvuoroja ei tulevaisuudessa sentään tarvitse pyytää paperilapulla viuhtomalla ja sitä samalla raivoisasti täyttämällä.

Teema 2. Suomalaiseen kansanluonteeseen tuntuu lähtemättömästi kuuluvan pikkuasioihin takertuminen. Suuriin ja tärkeisiin ongelmiin on vaikea ottaa kantaa, edes mutu-tasolla, mutta se, voiko ”ja”-sanaa käyttää kaksi kertaa peräkkäin samassa lauseessa, herättää äänekkäitä intohimoja. Toisaalta suurista kysymyksistä saatetaan olla jo valmiiksi samaa mieltä, eikä työryhmän muotoilemiin kantoihin siksi esitetä vastalauseita. Ansaitumman tunteen vallankäytöstä saisi kuitenkin hyvin perustellusta, asiantuntevasta puheenvuorosta.

Teema 3. Poliittinen korrektius on sitten asia erikseen. On kummallista, että vaikka monet nyökyttelivät hyväksyvästi Heikin ansiokkaalle puheenvuorolle määrittelyihin ripustautumisen vaarallisuudesta, sellaiset sanat kuin ”nainen” tai ”mies” saivat lähes kirosanan aseman. Uskokaa nyt, ei se karhu tule sieltä metsästä, vaikka sanonkin sen ääneen.

Teema 4. Kuten Jaakkokin alla olevassa tekstissään mainitsee, uusien näkökulmien saaminen on liittokokouksen parasta antia. Allekirjoitan! Vieraannuttavan efektin tuottivat niin uudet tuttavuudet, uudet keskustelunaiheet kuin uusi ympäristökin – välillä erehdyin luulemaan olevani ulkomailla (”Hmm, mitäs eksoottista täältä löytyy ruokakaupasta... Ai niin, olen Suomessa!”)

Johtopäätökset. Hauskaa oli. Omat ajatukseni kirkastuivat. Pitäisi tutustua enemmän talouskysymyksiin (ks. kohta 2). Ainoana suurempana miinuksena mainittakoon, etten edelleenkään ole löytänyt toteemieläintäni. Where art thou?

Liittokokouksen tunnelmia

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden ylin päättävä elin, eli toinen vuoden kahdesta liittokokouksesta, pidettiin viime viikonloppuna Joensuussa. Sinällään mielenkiintoisten henkilövalintojen lisäksi asialistalla oli myös poliittista sisältöä, nimittäin uudistetun periaateohjelman ja siihen liitteeksi tulevien lyhyiden kantojen hyväksyminen. Periaateohjelman osalta yksityiskohtaista käsittelyä ei tällä kertaa enää käyty, ja niinpä päähuomio keskittyikin lyhyisiin kantoihin, joiden on tarkoitus evästää eri toimijoita ViNOn tärkeimmistä kannoista. Tämä aiheutti, kuten voi arvata, reilusti keskustelua yli 70 liittokokousedustajan kansoittamassa kokoustilassa.

Vaikka poliittinen ohjelmatyö onkin hankalaa, varsinkin suurella joukolla toteutettuna, on siinä myös arvonsa. Kuten eräässäkin puheenvuorossa mainittiin, se vähintäänkin pakottaa vihreiden maanlaajuisesti kokoontuneet vihreät nuoret käsittelemään myös niitä asioita, joista ollaan eri mieltä. Siinä prosessissa jokainen saa, ainakin toivottavasti, myös uusia näkökulmia omaan ajatteluunsa ja parhaimmillaan kokonaan uusia mietintöjen aiheita.

Omalla kohdallani liittokokousten parasta poliittista antia on ollut edellä mainittu uusien näkökulmian saaminen. Maailmankuva ei koskaan muutu niin voimakkaasti ja selkeästi kuin silloin, kun asiaan perehtynyt ihminen sitä hyvin perustellen valaisee. Toki tässä ei aina onnistuta kaikilla tasoilla ja teemoilla, ihmiset kun ovat erehtyväisiä, mutta oppimisprosessiin kuuluu sekin aivan yhtäläisesti.

Kun nämä viralliset keskustelut vielä liitetään vähintäänkin yhtä tärkeään epäviralliseen yhdessäoloon ja biletykseen, ei olekaan ihme että liittarit ovat monille vuoden odotetuimpia tapahtumia. Sen takia myös kovin soisikin, että kaikki pääsisivät tästä osallisiksi taas ainakin seuraavalla kerralla, myös he urheat hallituslaisemme jotka jaksoivat painaa työryhmissä taas kerran yömyöhään.