sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Ristiriitaisuuksia

Kun tulee käymään kotona Kainuussa, kuten nyt joululomalla, tekee heti mieli alkaa bilettää.

Tänään krapula-aamunani päätin katsoa toistamiseen elokuvan Sinkkuelämää 2. Tutustuttuani kyseiseen leffaan ihan elokuvateatterissa asti erään tyttöjen illan merkeissä oli minulle jäänyt pakonomainen tarve tsekata se uudemman kerran joskus tulevaisuudessa - ei siksi, että kyseessä olisi ollut poikkeuksellisen hyvä kuva vaan siksi, että se herätti minussa voimakkaita tunteita, jotka taas antavat fiiliksen elämisestä. Puhkuin raivoa elokuvan alleviivatessa kuluttamisen riemua. Nauroin katketakseni, kun sinkkisbeijbet lauloivat yhdessä kornisti naisena elon ihanuudesta. Olin ihmetyksestä pyöreänä yhden leffan pääsanoman vuoksi, joka tahtoi kertoa että vaikka kulttuureissa on suuria eroja, on onneksi olemassa muoti, jota sitoo massia omaavat naiset maailman eri kolkista kulttuuritaustoihin katsomatta toisiinsa. Prada yhdistää rikkaat siskot yhteiseen rintamaan. Ihastuttavaa. Nyt halusin kokea nuo suuret tunteet uudelleen ja löytää jotain uutta parjattavaa tuosta palasesta Hollywoodin aivotonta viihdettä, jota vihaan, koska olen vihainen nuori nainen.

Ja kritisoitavaa riitti toisellekin katselukerralle. Tuotteita mainostetaan näkyvästi merkkien vilahdellessa ruudussa häpeilemättömästi. Ladyjen arvomaailmassa ulkonäkö tuntuu olevan suhteettoman tärkeä asia. Lisäksi sinkkiksistä on kerrassaan mahtavaa matkustaa ilmastoystävällisesti jokainen omalla taxillaan lentokentältä hotellille.

Niin sain aamulla jälleen tunteilla darrassani tätä maailman ikävyyttä – Miksei kukaan boikotoi Sinkkuelämää 2 kaltaista roskaa, vaan sen sijaan tyttöjen ja naisten annetaan oppia kimalteen, uutuuden ja merkkien arvostamista vaikkapa kierrätyksen cooliuden sijasta?

Onneksi ympärilläni mörköilevistä kyseenalaisista kulttuurituotteista huolimatta olen kasvanut itse vihreäksi, maanläheiseksi ja tiedostavaksi ihmiseksi. Mutta aina kun menen käymään kavereideni luona Helsingissä, alkaa tehdä ihan hirveästi mieli bilettää. On niin ihanaa karistaa Tampereen velvollisuudet ja yliopisto taakseen ja suunnata etelämmäksi rentoutumaan. Helsingin viikonloppuihin kuuluu ehdottomasti ulkona syöminen, eikä makaronia siellä ole olemassakaan. Niinä viikonloppuina tykkään ahtautua trendikkääseen mekkoon ja käyttää korkkareita sekä mielettömän paljon aikaa laittautumiseen niin että näyttäisin aivan uskomattoman hotilta ja in-tyypiltä. Kun pääkaupungin kaveriporukkamme palaa fancystä baarista, teemme sen taxilla ja poikkeamme matkalla mäkkärissä. Matkalla viihdytämme kuskia laulamalla iPodini säestyksellä.

Kaksoiselämäni on minusta toisaalta kutkuttavaa, toisaalta sisälmyksiäni riipivää. On järkyttävää huomata kerta toisensa jälkeen olevansa itse osa systeemiä ja vieläpä nauttivansa siitä. Löydän usein itseni tekemästä asioita, joita en periaatteessa kannata tai arvosta, mutta jotka palvelevat hedonistista minää. Syntien anteeksisaaminen jesseltä ei riitä jos mielii olla mukana pelastamassa maailmaa – silloin täytyy konkreettisesti kantaa kortensa kekoon ja kolikkonsa Punaisen ristin lippaaseen kaikkien yhteiseksi hyväksi. Mutta vihreälle mikään henkilökohtainen uhraus ei ole kylliksi. Rosa Meriläisen sanoin tosivihreä tappaa itsensä kompostiin, mikä sekin tosin tuottaa lopulta päästöjä ilmakehään.

Päätän jatkossa yrittää ymmärtää myös niitä, joiden mielestä Sinkkuelämää 2 oli hyvä leffa. Ehkä jokainen meistä ansaitsee satunnaiset aivottomat hetkensä?

torstai 23. joulukuuta 2010

Vegaanin joulukiukku ja muuta..

On jouluviikko. Se tuli huomaamatta, tilaamatta, yllätyksenä ja kaikkea sellaista..
Hirvitys kauhistus saan lukea uutisia, kuinka monta suklaa levyä tai kuinka monta kiloa rosollia voi joulupöydässä syödä 2000 kalorin päivä kulutukseen. (On muuten kuulemma kaksi levyä tai viisi kiloa.) Ja saan lukea, kuinka nekin 2000 kaloria voi jumpata etukäteen jo veks. Ajattelin kyllä syödä juurikin niin paljon suklaata kuin tuntuu hyvältä, sanoipa hesari mitä vain. (Tarkennetaan: Reilun Kaupan –suklaata, ei sitä verisuklaata, josta myös joulun alla huhutaan.)

Vegaaniliiton sähköpostilistalla on kolmen viikon ajan huhuiltu hyviä kinkku-reseptejä –sellaisia tofuisia—Joulun lehtihaastatteluita varten. Työpaikan jouluaterialla vegaani söi rosollia ja perunoita. Tarjoilija katsoi hämmästyneenä kysyttäessä laatikoista: ”tulee niin harvoin vastaan”. Ei se mitään, rosolli on hyvää..olisin kyllä halunnut sen kermavaahto-etikka-kastikkeella. Kaura”kermavaahtoon” ja vaaleanpunaiseksi värjättynä. En kaipaa pöytään tofu-möhkälettä kinkunkorvikkeeksi. Eikä vegaanin joulukinkun vaihtoehto ole joulukiukkukaan. Joulukiukku tulee jostain ihan muusta. Joulukiukku kuuluu kaikille!

Joulukiukku on suomalainen perinne. Se alkaa hyvissä ajoin, kun ensimmäiset jouluvalot ilmestyvät kauppojen ikkunaan nostamaan stressin-odotustasoa. Töissä kaikki sekoavat joulun lähestyessä kuin Joulu ja sitä vääjäämättä seuraava vuoden loppu olisi päätepiste jollekin suuremmallekin. Ei, kyllä valitettavasti vielä vuoden vaihduttuakin pitää tulla takaisin töihin. (Tosin sitä en uskalla huikata vastapäätä istuvalle tavallista rankemmin kiroilevalle työkaverilleni.)

Kauneimmat joululaulut, joulunavaus, asunnottomien jouluateria, koulun joulunäytelmä ja tiernapojat..ja alkaa keskustelu, joulun uskonnollisuudesta. Ateistin joulukiukku? Ei ateisti määrätietoisesti inhoa ja vihaa kaikkea uskontoon liittyvää. Pitäkööt laulunsa ja juhlansa. Niistä voi poimia rusinat päältä –ja ehkä valikoiden vähän vastustaa loppuja. Ja miksi asunnottomien jouluateria mainitaan tässä listassa? Useimmissa kaupungeissa seurakunta järjestää tämänkaltaista toimintaa ja juhlaan kuuluu ruuan ja lämpimän majapaikan lisäksi hartaus ja veisuu. En usko että moni asunnoton vastustaa kristillisyyttä yhtä voimakkaasti kuin koulun joulunäytelmää kirkkoon kuulumattomien oppilaiden vanhemmat. Ateisti asunnottomat eivät jostain syystä ole kovin järjestäytynyt liike.

Joulukiukkua ei paranna myöskään suljetut lentokentät, myöhästelevät junat tai luikkaat pikatiet. Pitkänmatkan junat olivat tiistaina myöhässä puolituntia. Vain puolituntia. Tiukkaan pakattuja junavaunuja täynnä tavallista äkäisempiä joulunviettoon suuntaavia juhlijoita. Kerään omaa kiukkuani, joka on vielä antanut odotella itseään. Joulukiukkuni kliimaksi on 25.12. kun aion uhmata kaikkia karmanlakeja ja ahtautua tuollaiseen Vr:n matkustuskapseliin. Matkan pituuden etukäteisarvio: 45 min. Lippu ostettu hyvissä ajoin –lahjat ei. Kokoan itseäni. Töiden jälkeen pisteisku kauppoihin. Suunnitelma laadittu valmiiksi etukäteen. Epätoivo. Pipariksi se kuitenkin menee..niinkuin Joulu aina.


Joulukiukkua on kuitenkin (ainakin) kahta lajia: sitä joka harmittelee ja stressaa lahjoja, koristeita ja sen sellaista ja sitten sitä toisenlaista kiukkua -- sellaista, joka ajaa lapset ja vaimon hankeen Jouluaattona.

Tätä naputellessani oli valmistunut tutkimus, jonka mukaan tuo viimeksi mainittu kiukku, on pystytty määrittelemään suomalaisten geenistön erikoisominaisuudeksi. Suomalaisten geenistöstä on löydetty alkoholin kanssa huonosti yhteen sopiva geeni, joka aiheuttaa impulsiivisuutta ja aggressiivuutta. Ja niistä aineksista syntyy eräs suomalaisen joulupöydän erikoisuus: joulukiukku.

Aiemmin mainittu asunnottomien joulu jatkuu avoimin ovin Tampereen Mustassa Lampaassa aattopäivästä Tapaninpäivän iltaan. Ja myös SPR:n Nuorten turvatalo päivystää Joulun aikaan 24/7.

Rauhallista kauden juhlaa.

-anne

(ehkä ensi kerralla blogiin jotakin poliittisempaa, joulu on kuitenkin täynnä tähtiä ja punaista väriä..ja vihreää!!)

tiistai 14. joulukuuta 2010

Tampereen vihreille nuorille uusi hallitus!

Tampereen vihreät nuoret - Virnu ry valitsi syyskokouksessan 9.12.2010 yhdistykselle uuden puheenjohtajan ja muut hallituksen jäsenet. Puheenjohtajaksi valittiin 22-vuotias ympäristöpolitiikan opiskelija Hanna Hakko. Hakko on toiminut kuluneen vuoden yhdistyksen varapuheenjohtajana ja työskennellyt Suomen ympäristökeskuksessa.

"Ensi kevään eduskuntavaalit tulevat pitämään meidät kiireisinä", sanoo Hakko, joka on itsekin ehdolla vaaleissa. "Virnu tulee tekemään paljon töitä, jotta nuoretkin pääsevät osallistumaan päätöksentekoon." Omiksi tavoitteekseen Hakko listaa tieteen mukaisen ja kunnianhimoisen ilmastolain, eläinten olojen parantamisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan, jossa esimerkiksi vanhemmuuden kustannukset on jaettu eikä avioliittolaki erottele ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Tampereen vihreät nuoret haluavat, että vuonna 2011 politiikan tavoitteeksi nostetaan entistä selvemmin myös ihmisten onnellisuus. Hyvinvoivan Suomen edellytyksiä muotoillaan muun muassa kestävän talouden ja toimivan sosiaalipolitiikan näkökulmista. Virnu haluaa, että Tampereesta kehittyy onnellisuuden mallikunta, joka on turvallinen ja houkutteleva asuinpaikka kaikenlaisille ihmisille, ja jossa seurataan tarkalla korvalla asukkaiden tyytyväisyyttä.

Hallituksen muiksi jäseniksi valittiin Olga Haapa-aho, Anni Heinilä, Leena Herrala, Paavo-Einari Kaipila, Joel Linnainmäki, Ida Reini, Salla Sinkkonen ja Anne Soinsaari.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Autojen keskustasta ihmisten keskusta

(mielipidekirjoitus, julkaistu Tamperelaisessa 20.11.2010)

Tampereen keskustaa ollaan pikkuhiljaa elävöittämässä muuttamalla katuja kävelypainotteisiksi tai kävelykaduiksi. Yhdyskuntalautakunta päätti kokouksessaan 29. kesäkuuta lisätä Näsinlinnankadun, Hallituskadun ja Kuninkaankadun alueen kävely- ja pyöräilypainotteisuutta. Samaan suuntaan edetään, kun kaupunki lisää Kyttälän kävelypainotteisuutta. Hämeenkadun eteläpuoli onkin kauan kaivannut tällaisia piristysruiskeita. Suunta on loistava niin ympäristöystävällisyyden kuin kaupungin viihtyisyydenkin näkökulmasta.

Päättäjien tulisi kuitenkin reippaasti muuttaa katuja suoraan kävelykaduiksi pelkän kävelypainotteisuuden lisäämisen sijaan. Näin katuja rauhoitettaisiin ja samalla lisättäisiin keskustan elinvoimaisuutta. Usein esitetty huoli keskustan elinkeinoelämän näivettymisestä ei pidä paikkaansa. Kävelykatujen on päinvastoin havaittu lisäävän liikkeiden myyntiä. Viihtyisät kävelykadut houkuttelevat ihmiset liikkeelle.

Kehittäminen tuleekin nyt suunnata keskustan ytimeen, Hämeenkatuun. P-Hämpin valmistumisen tulee näkyä kaupunkikuvassa: parkkipaikkoja pitää vähentää maan pinnalta roimasti ja näin vapauttaa kaupungin keskustaa ihmisille. Hämeenkadusta tulee tehdä kevyt- ja joukkoliikennekatu, johon varataan tila myös tulevalle ratikalle.

Ennen kaikkea Hämeenkadusta tulee tehdä kaupunkilaisten ajanviettopaikka ja ylpeyden aihe, jota ihailtaisiin ja josta otettaisiin mallia kaupunkisuunnitteluun ympäri maata. Ensiaskeleet ovat jo hyvät. Autojen keskustasta on tehtävä ihmisten keskusta.

Salla Sinkkonen, puheenjohtaja
Hanna Hakko, varapuheenjohtaja
Tampereen vihreät nuoret Virnu ry.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Vihreät nuoret ja opiskelijat vaatii: Tilaa talvipyöräilylle!

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto (ViNO) kokoontuu 4.-5.12. Tampereelle syksyn liittokokoukseen. Kokouksen yhteydessä lauantaina 4.12. vihreät nuoret järjestävät kulkueen talvipyöräilyn puolesta.

Pyöräilijät ovat ainoa ryhmä, joiden liikkumista rajoitetaan Tampereella vuodenaikojan mukaan. Muun muassa Hämeenkadulla ja Itsenäisyydenkadulla on voimassa talvipyöräilykielto. ViNO vaatii, että käytännöstä luovutaan pikimmiten niin Tampereella kuin muissakin kaupungeissa.

-Pyöräily on osa liikennettä siinä missä yksityisautoilu, joukkoliikenne ja kevytliikennekin. Miksi juuri pyöräilijöiden pitää luopua omasta liikennevälineestään talvisin? Kunnan tulisi pitää huolta siitä, että myös talvisin kadut ovat siinä kunnossa, että niillä pyöräileminen on turvallista, vaatii ViNOn puheenjohtaja Heikki Sairanen.

-Cancunin ilmastokokouksen alla on erityisen hyvä hetki miettiä, miten yhteiskunnastamme tehdään ilmastoystävällinen. Ihmisten mahdollisuuksia valita ekologisempia liikkumistapoja, tässä tapauksessa pyöräilyä, ei pitäisi rajoittaa, painottaa ViNOn toinen puheenjohtaja Paloma Hannonen.

Vihreät nuoret ja opiskelijat aloittavat kulkueensa Hämeenpuistosta noin klo 13:45. Kulkue päättyy Hämeenkatua pitkin Keskustorille, jossa järjestetään tiedotustilaisuus klo. 14:15. Kulkueen osallistujat nostavat polkupyöränsä harteilleen talvipyöräilykiellon vuoksi.

Vihreiden nuorten ylistys

Tampereella järjestetty ViNOn liittokokous oli ja meni. Lauantaina tempaistiin talvipyöräilyn täyden sallimisen puolesta ja biletettiin limudiskossa lapsuuden parhaiden biisien tahtiin, ja sunnuntaina valittiin uudet puheenjohtajat Paloma Hannonen ja Inka Venetvaara. Kärkiehdokkaiden joukkoon pääsi Tampereen oma Olli-Poika Parviainen. Viikonlopun järjestelyitä kehuttiin vuolaasti ja monessa välissä, eli hyvä Virnu! Ollemme tehneet hyvää työtä, joten saamme olla ylpeitä itsestämme.

Mutta se hehkutuksesta. Haluaisin jakaa yhden kokemuksen tamperelaisesta politiikanteosta.

Minä ja Leeni kävimme toissa viikolla seuraamassa valtuuston kokousta. Odotimme mielenkiinnolla mm. joukkoliikennesuunnitelman käsittelyä, mutta kyseinen kokonaisuus jätettiin pöydälle. Sen sijaan saimme odottamatonta huvia peruskoulutuksen vientituotteistamista koskevan valtuustoaloitteen käsittelystä.


Väittely taisi alkaa siitä, kun joku täräytti peruskoulun olevan kotoisin DDR:stä. Tämä kommentti selvästi iski kookomuslaisten ja demareiden nostalgiahermoihin, koska peruskoulun syntyhistoriasta, puolesta- ja vastaanpuhujista heiteltiin piikkejä suuntaan jos toiseen. Eipä sillä, kyllä vasemmisto ja keskustakin sotkivat lusikkansa tähän soppaan. Myös tuntijakouudistuksesta sanottiin sanottavansa. Vanhojen puolueiden kinastelu siitä, kuka oli tehnyt mitäkin vuosikymmenien poliittisen historian aikana, vei hyvän hetken valtuuston työajasta.

Eniten minua hämmensi erään vasemmistolaisen esittämä surullinen kuva peruskoulusta. Kuulemma kouluissa kannustetaan huolehtimaan vain itsestään ja ottamaan hyöty muista, koska palkinnot tulevat vain harvoille. Lisäksi kouluissa ei muka kannusteta oppilaita oppimaan yhdessä. Esitettiin myös epäily, että aiemmin kuria ja kuuliaisuutta tuleville työläisille opettava koululaitos saattaisi kuitenkin olla muutoksessa.

Kauhukuvaa kuunnellessani mieleen hiipi ajatus, että valtuuston väki taisi olla (joitakin opettajia lukuunottamatta) jokusen vuosikymmenen liian vanhaa kertomaan, mitä kouluissa oikeasti tapahtuu. En oikein usko, että olen Lappeenrannassa peruskoulun suorittaessani ollut jotenkin harvinaisissa kouluissa, kun niissä tehtiin ryhmätöitä ja esitelmiä, valittiin aiheita ja työtapoja itse ja autettiin luokkakavereita hankalissa tehtävissä vastavuoroisesti silloin, kun kukakin apua tarvitsi. Valtuusto kaipaisi selvästi vähän nuorempia valtuutettuja edustamaan tuoreempaa kokemusta siitä, mitä koulutus nykyään on ja mikä siinä on vialla.

Toinen minua hämmentänyt asia oli monien valtuutettujen energia vääntää asiasta, josta ei oltu edes tekemässä päätöksiä. Sitä kuvittelisi, että heidän ajalleen olisi parempaakin käyttöä kuin mihinkään johtamaton kollegoiden nokittelu. Esimerkiksi tuntijakouudistus ei tietenkään edes kuulunut valtuuston toimivaltaan. En tosin tiedä, kuuluuko moinen toiminta sitten valtuuston yleisiin käytäntöihin. Virnussa ja ViNOssa on vain päässyt oppimaan mielestäni paremmille, skarpeille toimintatavoille. ViNOn liittarikin loppui tuntia ennen aikataulua, kun aikaa ei käytetty turhaan vääntämiseen, vaan asioista keskusteltiin napakasti silloin kun kuului, kunnioitettiin työryhmien esityötä ja puheenjohtajat pitivät menon asiallisena.

Eli siis: hyvä vinolaiset ja hyvä virnulaiset, näytetään muillekin hyvää esimerkkiä jatkossakin. Ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

perjantai 19. marraskuuta 2010

Maksullisen koulutuksen puolustuspuheenvuoro

Ylen Silminnäkijä-ohjelman Kerjäläisyliopisto-jakso nosti taas vastustuksen aallon lukukausimaksuja vastaan, kun EK:n projektipäällikkö Marcus Nybergh jäätyi yrittäessään perustella lukukausimaksuja. Kysymys maksullisesta koulutuksesta ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoinen, että paha elinkeinoelämä haluaisi vain potkia opiskelijoita valmistumaan nopeammin ja viedä vähätkin rahat pois.

En ole oikein koskaan nähnyt tai kuullut kunnollista julkista keskustelua maksullisesta koulutuksesta, vaan kiistan molemmat osapuolet ovat aina keskittyneet puhumaan toistensa ohi, eikä mitään dialogia ole päässyt syntymään. Maksuttomaan koulutukseen liittyy kuitenkin monia kysymyksiä, jotka ovat pohtimisen arvoisia. Tässä niistä muutama.

Koulutus periytyy
Suomessa, niin kuin muissakin läntisissä maissa, voi tilastollisesti nähdä, että akateemisten vanhempien lapset menevät aikanaan korkeakouluun, kun taas duunarien lapset menevät ammattikouluun. Ja kun korkeakoulutuksen kustantaminen maksaa paljon enemmän kuin ammatillinen koulutus, siitä seuraa, että duunarit maksavat suurelta osin akateemisten hyväosaisten koulunkäynnin.

Toisen tutkinnon kyseenalainen hyöty
Rajahyöty toisesta korkeakoulututkinnosta on sen verran alhainen, että yhteiskunnan kannalta ei ole juurikaan järkeä kannustaa tällaiseen toimintaan. Tietysti on niitä, jotka eivät ensimmäisellä kerralla osu oikeaan, mutta ratkaisu tähän pitäisi olla selkeästi suurempi panostus opintojenohjaukseen.

Sivistys ei edellytä yliopistotutkintoa
Monet maksuttomuuden puolustajat vetoavat sivistykseen arvona, että kaikilla pitää olla universaali oikeus sivistää itseään valtion ja Kelan piikkiin niin kauan kuin huvittaa. Sivistys ei kuitenkaan nykymaailmassa löydy enää yliopistoista. Meillä on erinomainen kirjastolaitos, joka takaa kaikille hyvät mahdollisuudet sivistää itseään. Lisäksi meillä on hyvin tuetut kansalais- ja työväenopistot, sekä laadukas Yleisradio. Nämä ratkaisut ja maksuton perus- ja toisen asteen koulutus riittävät kyllä takaamaan riittävän sivistyksen.

Ja viimeisenä käytännön kannalta tärkein pointti:

Lukukausimaksut ovat huono tapa hoitaa koulutuksen maksullisuus!
Paljon paremman tavan tähän tarjoaa esimerkiksi ns. Graduate Tax -malli, jossa koulutuksen hinta peritään valmistumisen jälkeen ylimääräisellä tuloverolla. Köyhyys ja lukukausimaksut eivät siis estä akateemista koulutusta. Tällä hoidetaan samalla se, että kovapalkkaiseksi juristiksi valmistuva maksaa koulutuksestaan enemmän kuin kirjastonhoitajaksi valmistuva. Kätevää, eikö?

torstai 11. marraskuuta 2010

Menettämällä luottotietonsa opiskelija saa paremman toimeentulon

Opiskelijoiden toimeentulon kehitys laahaa kaukana yleisestä tulokehityksestä, pieniä parannuksia tulee silloin tällöin, mutta ne eivät ole riittäviä. Mitä opiskelijaliikkeen tulisi tehdä, että sana menisi perille?

Pohdimme opiskelijan toimeentuloa Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan eli Tamyn edustajistossa, kun keskustelimme, millaista mallia perustulosta Tamy voisi ajaa. Heitin keskustelun tiimellyksessä idean, että voisimme pistää pystyyn kampanjan, jossa kehottaisimme uusia opiskelijoita menettämään luottotietonsa, jotta he voisivat suoraan hakea toimeentulotukea ilman kaiken opintolainan nostoa ja toimeentulo olisi siis myös kesällä turvattu.

Luottotietonsa voi menettää lyhyimmillään kolmeksi vuodeksi. Uudet opiskelijat voisivat siis menettää luottotiedot opiskelujen ajaksi ja saada toimeentulotukea, jonka perusosa on opintotuen opintorahaa suurempi. Opintolainalla opintotuesta saa kyllä melkein yhtä suuren, mutta kaikki opiskelijat eivät uskalla ottaa opintolainaa, muun muassa siksi, että opintojen jälkeisestä toimeentulosta ei ole varmuutta.

Tällainen kampanja voisi tottelemattomuudessaan herättää päättäjien huomion (taas kerran) opintotuen surkeasta tasosta, ehkä tällä kertaa tarpeeksi voimakkaasti? En tiedä, haluanko nyt oikeasti kehottaa opiskelijoita tähän, koska en tiedä, onko kehottaminen luottotietojen tarkoitukselliseen menettämiseen laitonta, ja varsinkin, onko luottotietojen tarkoituksellinen menettäminen rikollista. Mutta jos vaikka Suomen ylioppilaskuntien liitolla olisi uskallusta, saa kampanjaidean vapaasti varastaa!

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Vaadin että ateistinakin saan äänestää!

Niin kauan kuin kirkko ja valtio ovat Suomessa yhdessä, ja yritykset maksavat kirkonkymmenyksiä, vaadin että ateistinakin saan äänestää!

..tai vähintään että kaikki, joilla äänioikeus on, taapertavat 14.11. isänpäivänä äänestämään.


Kirkosta eroaminen ei automaattisesti tee ihmisestä uskonnotonta tai ateistia, mutta osa kirkosta eronneista saattaa vielä näissä vaaleissa käyttää äänioikeutta: Vaalilainsäädännön asiantuntijan Lauri Tarastin mukaan Ylen "homoillan" jäsenpaossa kirkosta eronneet voivat äänestää tulevissa vaaleissa. Vaaliluetteloa on käytännössä mahdotonta päivittää suuren eronneiden määrän vuoksi, jolloin kaikki 15.8. jälkeen eronneet ovat vielä äänioikeutettuja.

Kirkko on uudistuksellisesti kokeilemassa myös 16 vuoteen alennettua äänestysikärajaa. Vaalisivustolta löytää nuoret ehdokkaat helpostii parilla klikkauksella. Tampereella alle 30-vuotiaita ehdokkaita on muuten 33 henkeä. Ja --Oi joi-- seurakuntavaalejahan voi tykätä feisbookissakin! Sivusto on groovaavasti nimettykin ”eka kerta”.


Tutustuin viikonloppuna seurakuntavaalien vaalikoneeseen. Eihän minulla toki ole ollut äänioikeutta näissä vaaleissa koskaan (tai korkeintaan ne pari kuukautta, jotka ehtivät vierähtää ennen kuin 18-vuotiaana sai nettilomakkeen täytetyksi eroakirkosta.fi -palvelussa. Monet siis ovat selvästi minua nopeampi naputtelemaan eroanomuksensa sopivan uutisen noustessa tapetille.) Tuttavani kuitenkin kuuluvat kirkkoon ja mielenkiinnolla lauantaiaamuna seurasin vastauksia netti-oraakkelin kysymyksiin seurakuntavaalit.fi -sivustolla.

Mistä toimintamuodosta lähdetään tulojen vähentyessä säästämään? Miten kirkon ilmasto-ohjelman tulisi näkyä seurakunnassa? Entä samaasukupuolta olevien parien asema kirkossa?

--Näkisikö jostain tilaston, kuinka näihin kysymyksiin on vastattu? Vai odotanko vain vaalitulosta?

Maanantaina alkaneelta kirkolliskokoukselta odotettiin kantaa samaasukupuolta olevien parien vihkimiseen. Keskiviikko aamun uutisissa homoparien rukousohjetta valmistelleen valiokunnan kerrotaan keskustelleen parien siunaamisesta. Ehdotusta kirkolliskokoukselle ei kuitenkaan tuoda. Sen sijaan perustevaliokunta esittää, että kirkolliskokous antaisi piispainkokouksen laadittavaksi pastoraalisen toimintaohjeen siunaamisesta. Viiden allekirjoittaneen jättämässä eriävässä mielipiteessä todetaan toimintatavan mitätöivän Raamatun ohjeellisuuden ja mahdollistavan totuuksien kännön päälaelleen.


Miksi rippikoulun kesken jättänyt ateisti kirjoittaa seurakuntavaaleista? Miksi minulle kaikista ihmisistä tulee olo, että haluaisin jo suojella kirkkoa kristityiltä --vai oliko se sittenkin kristillisiltä? Voisiko kristillisen puolueen rinnalle nousta ateistinen tai uskonnoton puolue, jonka tarkoituksena ei olisi tulkita Raamatun tekstiä yksipuolisesti ja käyttää uskontoa poliittisena lyömäaseena vaan taata uskonnon ja uskonnottomuuden vapaus ja yhdenvertainen kohtelu kaikille –kuten meitä on opetettu?

Ei instituutio ole yhtä kuin usko, mutta instituutio on se, joka kerää verot, palkkaa työntekijät, järjestää hengellisiä- ja sosiaalisia palveluita. Ja mihin seurakuntavaaleissa ääniä haalineet edustajat sitten oikein pääsevät vaikuttamaan? Asiasta tietämättönä lähden tutustumaan seurakuntavaalit.fi -sivustoon. Virhe, sivusto mainostaa vain feisbookkia ja heittää silmille youtube-videoita. Wikipedia ei petä tälläkään kertaa: viidellä virkkeellä sivu tiivistää minulle kirkkovaltuuston päättävän seurakunnan taloudesta, viranhaltijoista ja kappalaisen valinnasta sekä antaa äänioikeuden hiippakuntavaltuuston, kirkolliskokouksen ja piispan vaaleissa. Taas lisää vaaleja, jotka eivät sano minulle mitään..kirkollispolitiikka on auttamatta liian monimutkaista minulle.


Hyviä seurakuntavaaliteesejä Vihreillä kuitenkin on: ympäristövastuuta, paikallista ja globaalia vastuuta, tasa-arvoa ja avointa demokratiaa.

Ja niihin voi tutustua: http://www.vihreat.fi/seurakuntavaaliteesit


-anne

joka ei nyt tiedä yhtään mistä puhuu.

(jos joku voisi piirtää yksinkertaisen kaavion, missä vaaleissa seurakunnissa, kuka päättää ja mistä, niin kiitos.)

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Ruotsia, saamea vai suomea - vai kaikkia niitä?

Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä lähes minkä tahansa kielen oppiminen on rikastavaa ja avartavaa –ehkä myös, koska kielten oppiminen on itselleni aina ollut helppoa. Silti vellova keskustelu ruotsin asemasta on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että sen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa tulisi harkita uudelleen, erityisesti kaikille pakollisena kouluaineena.

Ruotsi on sinänsä perusrakenteeltaan melko yksinkertainen kieli esimerkiksi suomen kielen sijajärjestelmään tai venäjän verbien aspekteihin verrattuna. Lisäksi ruotsia näkee ja kuulee jatkuvasti suomalaisessa yhteiskunnassa, koska kaiken maitopurkista junan kuulutuksiin tulee olla kahdella virallisella kielellä. Ruotsin oppimisen ei siis sinänsä kuuluisi olla niin vaikeaa kun se tällä hetkellä monille on, elleivät asenteet torjuisi sitä niin voimakkaasti.

Tämä negatiiviseen asenteeseen ruotsia kohtaan vaikuttavat niin historialliset kuin ajankohtaisemmatkin syyt. Historiallisesti katsoen ruotsi on tavallaan hieman samassa asemassa kuin siirtomaakielet monissa Afrikan maissa: se on entisen valloittajan kieli, jota eliitti aikoinaan käytti, ja joka dominoi suomalaista yhteiskuntaa niin politiikassa kuin koulutuksessakin. Tilanne ei tietenkään ole täysin verrannollinen, mutta uskon, että ruotsi-vihan takana on osittain edelleen ajatus bättre folkista ja suomen kielen alistamisesta pitkäksi aikaa maaseudun yksinkertaisen kansan kieleksi. Tätä nykyä valtasuhteet kielten välillä ovat käytännössä muuttuneet ja suomi dominoi ruotsia, mutta ruotsin asema edelleen heijastaa vanhoja valtasuhteita.

Tätä nykyä suurimmassa osassa maata ruotsin kieltä ei näe tai kuule juuri muualla kuin selvästi kaksikielisillä alueilla. Ruotsia ei tarvitse suuressa osassa Suomea käyttää käytännössä ikinä eikä sitä kuule kadulla paljoakaan. Ruotsissakaan vieraillessa suomenruotsista ei ole aina apua, koska siellä puhuttavat ruotsin murteet eroavat suomenruotsista huomattavasti. Ruotsin kieli toki välittää omaa suomenruotsalaista kulttuuria, joka eroaa niin suomalaisesta kuin ruotsalaisestakin kulttuurista. Väittäisin kuitenkin, että suomessa puhuttavan suomenruotsin välittämä kulttuuri ei eroa niin ratkaisevasti suomalaisesta kulttuurista, että sen oppiminen todella olisi koko Suomessa tärkeätä. Kieliä, jotka todella lisäisivät ymmärrystä vieraita kulttuureja ja erilaista ajattelutapaa kohtaan, ovat esimerkiksi venäjä, espanja tai arabia, joiden puhujia on myös maailmanlaajuisesti huomattavasti enemmän kuin ruotsin. Niiden opetuksen olisi ilo nähdä lisääntyvän, koska niistä on myös eniten hyötyä globalisoituvassa maailmassa, jossa toisten kielten ja kulttuurien ymmärtäminen on entistä tärkeämpää. Ruotsin opettaminen pakkopullana syö siis resursseja jotain todella uutta ja erilaista välittävien kielten opettamiselta, eikä torjuvien asenteiden vuoksi välttämättä edes lisää ymmärrystä suomenruotsalaisten historiallisesta asemasta Suomessa .

Oman äidinkielen puhuminen on erittäin tärkeä asia – yleensä vain äidinkielellään pystyy löytämään juuri oikeat sanat ilmaisemaan esimerkiksi tunteitaan. Omasta äidinkielestä puhuminen herättää paljon vahvoja tunteita enkä missään tapauksessa halua vähentää suomenruotsalaisten mahdollisuuksia puhua äidinkieltään. Pikemminkin haluan kiinnittää huomiota siihen, kuinka tämän kuitenkin suhteellisen pienen vähemmistökielen asemaa maassamme pitäisi harkita uudelleen. Onko todella järkevää, että peruskoulussa käytetään resursseja sellaisen kielen opettamiseen, josta (rohkenen väittää) suurelle osalle oppilaista siitä ei jää paljoakaan mieleen? Onko ruotsinkielisten saatava palvelua ruotsiksi myös Lappeenrannassa, missä kadulla kuulee enemmän venäjää kuin ruotsia? Tai voisiko kaksikielisyyden rajoittaa vain niille alueille, missä ruotsinkielisten määrä ylittää jonkin tietyn prosenttiluvun? Tällaista prosenttiajatteluahan jo harrastetaan kadunnimikylttien suhteen, ja se mahdollistaisi oman äidinkielen puhumisen arjen ympäristössä, mikä kuitenkin kaikkein tärkeintä. Olisi lisäksi mielenkiintoista tietää, kuinka usein suomenruotsalainen todellisuudessa saa palvelua ruotsiksi missä päin tahansa Suomea – käytännössä kun esimerkiksi ns. virkamiesruotsin suorittaminen ei tarkoita, että kieltä todellisuudessa osaisi.

Ruotsinsuomalaisten ja suomenruotsalaisten määrien välillä ei ole kovin suurta eroa. Kuitenkin suomen kielen asema Ruotsissa on sama kuin saamen Suomessa (virallinen vähemmistökieli). Tämä kertoo osuvasti siitä, kuinka ruotsin kielen asemassa on kyse historiallisesta menneisyydestä eikä niinkään ajankohtaisesta ilmiöstä. Ruotsi on epäilemättä yksi parhaiten suojeltuja vähemmistökieliä maailmassa, vaikka se on täysin elinvoimainen kieli eikä vaarassa kuolla puhujien vähentyessä, eikä siis sinänsä tarvitse erityistä suojelua. Yksi mahdollisuus uudistaa Suomen vähemmistökieliä koskevaa politiikkaa olisikin se, että koulussa olisi valittava saamen ja ruotsin väliltä. Uskon, että tämä parantaisi pidemmällä tähtäimellä kummankin kielen asemaa, ja poistaisi ruotsista etuliitteen pakko-.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Back to basics: luokka

Olen ajautunut tänä syksynä vallankumouksellisten ajatusten pariin. Syynä on rakas yliopistomme.

Aiemmin syksystä sain joltakulta tuntemattomalta yliopistolaiselta käteeni anarkistisen manifestin, jota olen nyt pikku hiljaa lueskellut ja pureskellut. Toiseksi olen juuri aloittanut kurssin luokkatutkimuksesta. Antagonismit ja vallankumoukset ovat oikein vilisseet silmissä ja korvissa.

Joidenkin luokkatutkijoiden mukaan koulutus uusintaa luokkia. En voi väittää vieläkään täysin ymmärtäneeni, mitä luokilla kulloinkin tarkoitetaan (ja sillähän tarkoitetaan kaikenlaista), mutta henkilökohtaisesti olen pitänyt yhteiskunnalta saamaani koulutusta hyvänä ja voimauttavana: omaan ajatteluun ja tiedonhakuun on aina kannustettu, ja etenkin yliopistolla ollaan eri aloilla ajettu ties minkä suuntaisia reformeja ja revoluutioita. Millaisiksi luokiksi meitä siis uusinnetaan? Onko olemassa jotakin näyttöä siitä, että opettajien panostus eri oppilaisiin riippuisi jotenkin oppilaiden taustoista?

Mitä sitten pitäisi ajatella koulujen nykyään harrastamasta yrittäjyyskasvatuksesta? Se kai sekoittaa ainakin yksinkertaisinta luokkadualismia. Henkilökohtaisesti en ole aiemmin ollut kauhean innostunut yrityskasvatuksen tuomisesta peruskouluun mm. siksi, että se tuntuu vievän tilaa tärkeältä yleissivistävyydeltä ja tuovan tilalle talouselämän intressejä. Mutta toisaalta; eikö juuri yrittäjänä ihmisellä ole mahdollisuus muotoilla omaa työntekoaan ja olla siinä mielessä itsenäinen oman työnsä ja pääomiensa haltija?

Entä miten me vihreät asetumme luokkiin? Tulojen ja ammattien kautta varmasti moniinkin. Maun ja kulutustottumusten kauttakin suuntia on useita. Luomuruoka on toisinaan kalliuden perusteella leimattu elitistiseksi. Toisaalta kulutustason pitäminen matalana, mihin moni meistä toivottavasti pyrkii, saattaa asettaa meidät erilaiseen luokkaan kuin tuloja tarkastellen voisi tehdä; keskimäärinhän tulojen kasvu nimittäin näkyy kulutuksen ja ympäristörasitteen kasvamisena.

Henkilökohtaisesti luokkakeskustelun ymmärtämisessä on minulle ehkä samanlaisia vaikeuksia kuin degrowth-keskustelun ymmärtämisessä. Samaan tapaan kuin degrowthin sijaan keskittyisin mieluummin tiettyjen taloudellisten toimien ja kuluttamistottumusten ympäristövaikutuksiin, keskittyisin myös luokkien sijaan mieluummin tarkemmin määriteltyihin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin ja mahdollisesti niitä aiheuttaviin rakenteisiin ja koulutuksen ja työelämän käytäntöihin. Mieluummin myös kehittelisin ratkaisuja ongelmiin kuin ideoisin vallankumousta, mieluummin yhteistyössä ja demokraattisesti kuin antagonistisesti.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Toiveita valtalehdestä

Jotta politiikassa tai yhteiskunnallisessa elämässä olisi edes jonkinlainen legitimiteetti, tarvitsee se väyläkseen kansalaisten mieliin ainakin toistaiseksi kunnollisen sanomalehden. Sellaisen, joka tuo julki päätökset, väännöt, loikkaukset, loukkaukset, kannat ja pari kertaa vudoessa valtuustojuorutkin. Hesarin paperiversion A-osaa lukemalla saa melko hyvän käsityksen siitä, mitä tarkoitan.

Sitä tuskallisempaa onkin ollut seurata Aamulehden uusia aallonpohjia ehkä erityisesti kunnallispolitiikassa, mutta uutisoinnissa muutenkin. Etenkin nettilehteä ei tunnuta toimituspäälliköitävän lainkaan, ja siitä seurauksena on tälläkin viikolla ollut kokoelma seuraavia otsikoita:

- Tervoa ei syytetä: Raamattua saa viskellä, mutta islamia ei saa pilkata
- Kuinkahan kauas se näkyy - Ikaalisiin nousee 70-metrinen tuulimylly
- Miksi Pälkäne pitää syrjäkylät pimeänä?
- Kenen syy on eroaalto kirkosta? No, pappien ja median
-- Lue myös: Mitä piispa ja Setan aktiivi sanoivat kirkon tulevaisuudesta - katso video
- Jossain näinkin: työttömät haetaan kotoa koulutukseen

Kyllä näillä saa varmaan klikkausmäärän nousuun ja Seiskan kalpenemaan, mutta ehkäpä jotain myös menetetään? Vähimmillään tunne siitä, että netissä olisi myös paikallisia kiintopisteitä, joissa toimitetulla sisällöllä tehtäisiin analyysiä maailman ilmiöistä keskellä informaatiotulvaa. Luotaisiin järjestystä, nähtäisiin merkityksiä.

Miten voin vaikuttaa? Arvioita Aamulehdestä ja Valosta kysytään sentään tämän tästä, laatua voi aina vaatia, satunnainen lukijakin.

Leeni opintiellä

Suoritin lukio-opintoni 3,5 vuodessa. Niistä 3 ensimmäistä lukuvuotta opiskelin synnyinkaupungissani Kajaanissa. Sitten teki mieli vaihtaa kaupunkia ja päädyin Tampereelle kevätlukukauden 2009 viimeisenä päivänä, kun suurin osa kajaanilaisista kavereistani sai valkolakkinsa. Lukio-opintoni olivat kurssien osalta jo pulkassa, enää englannin ja äidinkielen kirjoitukset uupuivat.

Aloitin elokuussa 2009 työt siivousalan palveluvastaavana (eli kansankielellä siivoojana), mutta olin kirjoilla Tampereen yhteiskoulun lukiossa (TYK), jossa kävin syksyn neljänä kirjoituspäivänä ns. hoitamassa homman kotiin. Joulukuussa 2009 sain valkolakkini Kajaanin lukion liikuntasalissa, käsissäni lukion päättötodistus TYK:stä. Jatkoin töitä Tampereella, jonne olin jo hyvin kotiutunut. Viime keväänä hain yliopistoon, sillä se oli tuntunut tieltäni jo pitkään. Tampereen yliopiston Kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta; Ympäristöpolitiikan ja aluetieteen koulutusohjelma. Luin ja opiskelin ahkerasti. Päätin varmuuden vuoksi hakea opiskelemaan myös Humanistiseen tiedekuntaan Saksan kieltä ja kulttuuria, mutta siihen kokeeseen en valmistautunut niinkään. Heinäkuussa tulokset olivat yllättävät: Jäin puolen pisteen päähän, ensimmäiselle varasijalle, Ympäristöpolitiikan ja aluetieteen koulutusohjelmassa, mutta sain paikan lukemaan Saksan kieltä ja kulttuuria. Kukaan ei perunut 'ypatpassa', joten olen nyt aloittanut opintoni 'saksassa'. (Käyn edelleen töissä, mutta paljon pienemmällä tuntimäärällä.)

Millaista yliopisto-opiskelu on sitten ollut?
Uutta, outoa, mukavaa, innostavaa, mutta rankkaakin, sillä mahdutin lukujärjestykseeni sekä 'saksan' että 'upatpan' perusopinnot. Nautin saksan opiskelusta, sillä kielitaitoni on kehittynyt valtavasti ja rakastan tuota maata ja kulttuuria melkein kuin kotimaatani. Silti edelleen myös aluetiede ja ympäristöpolitiikka kiinnostavat suunnattomasti ja suunnittelen pääaineen vaihtoa tulevaisuudessa.

Joka tapauksessa: On ollut todella jees saada aivoille jotain älyllisempää tekemistä, kuin päivittäinen mopin heiluttelu sekä tutustua uusiin ihmisiin oikein 'roppakaupalla'. Varsinkin, kun nämä uudet ihmiset ovat kiinnostuneet ainakin joistain samoista aiheista. Heidän kanssaan voi väitellä aluekehityksestä tai puhua niitä näitä saksaksi. Myös ruokatunnilla juoruilu on ihan tervetullutta semiyksinäisten kahvitaukojen jälkeen.

Olen kokenut oppimisympäristöni innostavana, joustavana ja ymmärtävänä ehkä ensimmäistä kertaa koskaan. Yhteisöllisyyttäkin on tarjolla mm. ainejärjestöjen kautta, jos siihen vain haluaa tarttua. Samalla yksilöllisyyttäkin arvostetaan enemmän kuin ennen. Ryhmätyöt tuntuvat ensiksi pakkopullalta, mutta kun niitä ryhtyy tekemään, niistä saattaa muodostua hedelmällisiä tai vähintäänkin naurettavia. Ääntämiskurssilla kielistudiossa voin nauraa itselleni, kun kieli menee solmuun. Kotona juuri ennen kirjoitustehtävän deadlinea voin kirota perfektionismiani pistäessäni parastani. Tehtävän palautuksessa ei välttämättä seiso kiitos viimehetken hionnoista, vaan kehotus hioa vielä enemmän. Hetken se ottaa päähän, mutta seuraavassa tehtävässä tekee mieli taas näyttää opettajalle närhen nännit omilla taidoillani. Minä tahdon oppia, minä tahdon olla hyvä! Tässä on suureksi avuksi se, että minulle kerrotaan tarkkaan, missä teen virheitä. Ei enää kaunistella ja kirjoiteta aineen loppuun "gut", virheistä huolimatta. Jokaisen rivin lopussa on merkintä virheen laadusta ja saan korjata sen ihan itse. Aluksi tuntui ehkä loukkaavalta, mutta ei enää.
Teen tänä lukuvuonna parhaani, hyödynnän sen puhdin, mikä oli vuoden levossa. Ensi vuonna haen vaihtelua ulkomailta, sillä suunnittelen Erasmus-vaihtoa Saksaan, Leipzigiin.

Entä opiskelijapolitiikka?
School-uudistus myllertää yliopistossa - edustajisto - ylioppilaskunta - opintotuki - YTHS.....
Ei, en vielä ole erityisen innostunut, mutta koitan pysyä ajantasalla siitä, missä mennään. Onneksi on monia muita, jotka tietävät ja vaikuttavat enemmän. Minun ei aina ole pakko.


Älä pelkää kulkea omaa tietäsi, opit jokaisesta päivästä elämässäsi jotain, vaikket sitä huomaisikaan.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

tiistai 19. lokakuuta 2010

Viikko toimiston jätekatoksessa

Viime viikonloppuna 17.10. vietettiin jokavuotista asunnottomien yötä. Mainittakoon kuriositeettinä että Turun kaupunki ”palkittiin” tapahtuman yhteydessä Hiertävä kivi -palkinnolla. Turku on osoittanut haluttomuutta ehkäistä pitkäaikaisasunnottomuutta ja pyrkii taloudelliseen voittoon myymällä vuokra-asuntoja, joihin on sijoitettu asukkaita muun muassa sosiaalisin perustein.

Juuri ennen todellisen syksyn saapumista ja kylmiä öitä asuin viikon kadulla. Viikko on naurettavan lyhyt aika. Ja on typerää, pinnallista -ehkä jopa mautonta- leikkiä asunnotonta, mutta tosiasia on, että ei kylmää voi tuntea palelematta eikä nälkää olematta ilman ruokaa. Minulla on ainakin omasta mielestäni sangen ihana koti ja jääkaapissakin usein muutakin kuin valo. Pikku hetkeksi kuitenkin rakensin lokoisan kolon itselleni Tampereen Vihreiden toimiston jätekatokseen. Ihanan suojainen pikku paikka. Suosittelen, jos joskus väsy yllättää pitkäksi venähtäneen hallituksen kokouksen jälkeen ja toimiston sohvakin on jo varattu. Tosin perjantai-illan iloiset riekkujat kaupungilla saattavat valvottaa ja valot syttyvät liikkeentunnistimella aina kun käännät kylkeä.

En pysty sanoutumaan irti työstäni kuukaudeksi, irrottautumaan syksyn kokousruljanssista tai olemaan poissa luennoilta, ystävänikin tulee Sloveniasta käymään vain ja ainoastaan juuri tuolla viikolla. En siis pysty olemaan asunnoton siinä sosiaalisesti eristävässä merkityksessä, joka asunnottomuudesta usein seuraa. Kyllä nukkumapaikan aina löytää toimiston jätekatoksesta tai jonkun rappukäytävästä ja ruuan hankkii helposti lukitsemattomista roskiksista. Mutta sosiaalista eristäytymistä on vaikea kokeilla kaupungissa, jossa eittämättä törmää tuttuihin naamoihin joka kerta ulos ovesta suunnatessaan. Ja minä olen asunut täällä vasta vuoden.

Suojan löytäminen ja ravinnon hankinta ovat vain ilmiön pintaraapaisua. Pysyvän osoitteen uupuminen tekee jo ainoastaan kirjastokortin saamisen vaikeaksi. Monet päivittäisten asioiden hoitamiseen liittyvät tehtävät hankaloituvat ihmisen leimaantuessa. Fyysiset esteet pystytään usein ohittamaan mutta sosiaalinen syrjäytyminen tai syrjäyttäminen ruokkii itseään.

Tänä aamuna Ylen puheella keskusteltiin kuinka pienellä ihminen voi elää hyvää ja tayttä elämää. Materiaalisesta näkökulmasta alle 45-vuotiaan miehen oli laskettu tarvitsevan yhteensä noin 260 palvelua tai esinettä elääkseen niukasti mutta hyvin. Näiden 260 asian kuukausitaksaksi oli laskettu inon 560 euroa, pois sulkien asumisesta koituvat kustannukset. 560 euroa on kuitenkin enemmän kuin toimeentulotuen minimi summa...ja mitä opiskelija saa kuukaudessa käteen opintotukea. Ehkä siis noihin 260 tarpeelliseen esineeseen mahtuu aika paljon ilmaa? Tutkija oli laskenut hyvän elämän periaatteiden toteutumiseksi esimerkiksi kerran viikossa syötävän ulkona. Uutisten uusimmat tilastot kertovat myös yhä useampien määrittelevän viihtyisän kodin tarvekaluihin kuuluvan tietokoneen ja toimivan internetin. Tarpeellisuus, viihtyvyys ja hyvä elämä ovat hyvin suhteellisia käsitteitä.


Haluaisin vielä kehittää tästä aasinsillan siihen, kuinka politiikka on elitististä akateemikkojen hommaa ja sulkee ulkopuolelleen suuren joukon ihmisiä..mutta se on minulta yhtä teennäinen aihe kuin kadulla asuminen oman kodin haltijalta.

-anne
joka lähtee kotiin ja tekee kakluuniin tulen

maanantai 11. lokakuuta 2010

Kiinnostavan ja tärkeän ristiriidat

Aina välillä tulee tunne, että poliittinen keskustelu on Suomessa todella ahtaalla. Joskus se näkyy lähinnä heittelevänä murahteluna tai sitten vain varman päälle tehtynä uutisointina asioista, joiden merkitys on ehkä kuitenkin kovempi symbolisella kuin konkreettisella tasolla.

Kuvaavaa tästä oli uutisointi puoluevaltuuskunnasta Nokialla, jossa päätettiin niin kielipoliittisesta linjapaperista kuin elinkeinopoliittisesta ohjelmastakin. Kielipoliittisen paperin keskustelun ja äänestyksen ajan televisiokamerat olivat paikalla, ja toimittajat tekivät suorastaan yksityiskohtaista uutisointia äänestyksistä lähtien, kun taas elinkeinopolitiikka ohitettiin aika kepein sivulausein. Se on jotenkin surullista, eikä vain siksi että olin itse elinkeinopoliittisessa työryhmässä mukana.

Kieliasiat menevät ihmisten identiteetteihin, ja ovat jo itseisarvoisesti tärkeitä, mutta uskaltaisin silti väittää elinkeinopolitiikkaa aihelueena merkittävämmäksi niin tulevissa vaaleissa kuin ihmisten arkielämässä muutenkin. Elinkeinopoliittiset linjaukset myös mahdollistavat sen, että meillä ylipäätään on varaa kiistellä siitä, mitä palveluita tulee kuinkakin monella kielellä tarjota.

Palvelutalouden nousu, tietoyhteiskunta (piraattiasioita lukuunottamatta), innovaatiopolitiikka ja aluepolitiikka (ehkä maataloutta lukuunottamatta) eivät vain kovin helposti aukea pelkillä mutuilureflekseillä, ja jo se tekee uutisesta vähän vieraannuttavan. Tämä on nykyisessä informaatiotulvassa ihan ymmärrettävääkin.

Jonkun kuitenkin toivoisi lukevan ihan ohjelmiakin ja niiden sisältöjäkin. Melkeinpä huvittavaa oli lukea perjantaina Niemeläisen kolumni Vihreästä langasta. Puolueelta vaadittiin "vastauksia ... elinkeinopolitiikan, työllisyyden ja talouden polttaviin kysymyksiin. Onko tavoitteena täystyöllisyys, vai muutetaanko sosiaaliturva kansalaispalkaksi?" Näihin, ja moniin muihin löytyy melkeinpä suoraan kirjoitetut vastaukset uudesta elinkeinopoliittisesta ohjelmasta. Sääli, että oli mennyt Niemeläiseltä ohi, on nimittäin tuhti 25 sivun paketti.


PS. Ja juuri kun tämän pääsin kirjoittamaan, niin eikös jonkinlainen toivonpilkahduskin tullut puskista.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Varusmiespalvelus - kallis, kankea ja ankea lääke

Tällä viikolla julkisuudessa on keskusteltu varusmiespalveluksen lyhentämisestä. Osa singotuista argumenteista ovat argumentteja, jotka ovat toistuneet varusmiespalveluksesta ja asevelvollisuudesta käydyssä keskustelussa useasti, mutta toistonkin uhalla käyn niitä taas läpi, ja kerron, miksi ne ovat väärässä.

"Nykyinen pullamössösukupolvi tarvitsee lisää liikuntaa, siksi palvelusaikaa ei saa lyhentää."
Jos on kyse liikunnanpuutteesta, on varusmiespalvelus siihen kallis, kankea ja ankea keino. Liikuntaa pitäisi sitä paitsi harrastaa muulloinkin kuin parikymppisenä. Ja miten nuorten naisten liikunta sitten järjestettäisiin? Järkevämpää olisi lisätä koulujen liikuntatunteja, hyviä, halpoja ja erilaisille ihmisille sopivia harrastusmahdollisuuksia sekä sujuvoittaa liikennejärjestelyjä niin, että ihmiset kulkisivat töihin omilla lihaksillaan.

"Pojista ei tule miehiä ilman armeijaa, eli lyhyempi armeija-aika tekee heistä vähemmän miehiä."
On taas monia muita halvempia ja inhimillisempiä, vähemmän muuta elämää haittaavia keinoja, jos ollaan todella huolissaan nuorten aikuistumisesta. Ja taas unohdetaan nuoret naiset. Miksei ehdoteta nuorten aikuistumisleirejä, riparin ja protun jatkokursseja? Olisiko myös niin, että ihmiset kasvavat pikku hiljaa muiden instituutioiden avulla aikuiseksi, ilman ahdistavaa koulimislaitosta? Ja voisiko maailma olla parempi paikka, jos puolta aikuisväestöä ei olisi opetettu kritiikittä tottelemaan käskyjä ja valmistautumaan tappamiseen?

"On epäkunnioittavaa sotiemme veteraaneja kohtaan lyhentää palvelusaikaa."
Minusta on epäkunnioittavaa laittaa sanoja suuhun epäyhtenäiselle ihmisjoukolle, joista osa ei edes ole enää täällä kertomassa, mitä mieltä he oikeasti ovat. Veteraaneja voidaan kunnioittaa monilla tavoin, joista yksi parhaimpia on mielestäni historiaan tutustuminen ja siitä oppiminen.

"Uskottava puolustus menetetään."
Mikä uskottava puolustus? Jos jokin taho päättäisi nyt hyökätä Suomeen, olisi aika ottaa esiin valkoinen lippu, kartta ja vaelluskengät ja ottaa suunnaksi Ruotsin raja.

"Miksei valtio halua turvata kansalaisiaan?"
Edelliseen viitaten tällaisia kysymyksiä sopisi esittää esimerkiksi poliisien määrärahoista tai öljytuhotorjunnan suunnitelmista puhuttaessa.

Tässä oli huonoimpien argumenttien kärkikaartia, osa liittyy varusmiespalvelukseen yleensä, toiset enemmän yleiseen asevelvollisuuteen. Muitakin toki löytyy, kun vaan jaksaa listata.

Henkilökohtaisesti olen tässä keskustelussa pohtinut muun muassa sitä, auttaisiko palvelusajan lyhentäminen opiskelujen sujuvuutta vai katkaisisiko se yhtä lailla opinnot kuin kuuden kuukauden palvelus? Pitäisikö siis kuitenkin siirtyä jonkinlaiseen vapaaehtoisuuteen perustuvaan malliin, jossa sekä naiset ja miehet ovat samalla viivalla? Lyhennys on toki siinä mielessä hyvä, että nuorille miehille on jatkossa tiedossa vähemmän turhaa ankeutta ja ehkä neljä kuukautta on joillekin helpompi sijoittaa aikatauluihin kuin kuusi kuukautta.

Selvintä asiassa on, että siviilipalvelus pitäisi yhtä lailla lyhentää neljään kuukauteen ja palveluksesta kokonaan kieltäytyviä ei pitäisi enää häpeällisesti rangaista vankeudella.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Kuinka tukea kasvisruuan tuotantoa ja kulutusta?

Allekirjoittaneella on parhaillaan käsissään vetovastuu Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden ympäristöpoliittisen linjapaperin kirjoitustyöstä. Yhtenä aiheena on ruuantuotannon ympäristöhaittojen vähentäminen. Käytännössä tavoitteena on liharuuan korvaaminen kasvisruualla, vaikka myös lähi- ja luomuruokaa halutaan edistää. Myös kasviselintarvikkeissa pitää tehdä valintaa, esim. riisi on ekologisesti kannattavaa korvata ohralla.

ViNO ei lähtökohtaisesti suhtaudu kielteisesti sääntelyyn tai kasvisruokapäivien tyylisiin politiikkavälineisiin, mutta tällä kertaa minua kiinnostaisi pohtia, millaisia markkinavälineitä kasvisruuan edistämiseksi voitaisiin kehitellä. Eli miten kasvisruuasta voitaisiin tehdä taloudellisesti houkuttelevampaa. Tässä joitakin ideoita:

  • eläintuotannon tukien vähentäminen(/poistaminen pidemmällä tähtäimellä)
  • ateriatukien (esim. opiskelijaruokailun KELA-korvaus) porrastaminen siten, että kasvisruuan tuki olisi suurempi
  • arvonlisäveron muuttaminen niin, että kasvisperäisten elintarvikkeiden vero olisi eläinperäisten elintarvikkeiden veroa pienempi

Mitä muita mekanismeja voisi olla? Ovatko em. kolme ideaa käyttökelpoisia? Periaatteessa tukien ja verojen porrastamisessa tavoitteena se, että ne vastaisivat kunkin tuotantontavan ekologisuutta samaan tapaan, kuin energiantuotannossa tulisi verottaa energianlähteitä niiden päästöjen mukaan. Mutta pitäisikö tässä suunnata ohjauskeinot tuottajiin vai kuluttajiin, vaiko molempiin?

Sivuhuomiona; jos tavoitellaan vain eettistä laadunparannusta eläintuotannon sisällä, eläintuotannon tukien siirtäminen entistä enemmän luomutuotannolle on myös varmastikin hyvä idea.

Taustaksi: maatalous kouluu tällä hetkellä EU:n päästökaupan ulkopuolisiin sektoreihin. Kokonaisuudessaan maatalous tuottaa Suomen päästöistä 8% (Tilastokeskus). Yksilötasolla hiilijalanjäljen suurimmat osat muodostuvat asumisesta, liikenteestä ja ruuasta.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Nuoret kunnallispoliitikot vs. vakiintuneet virkamiehet - kuka vaikuttaa eniten?

Tamperelaisena nuorena luottamushenkilönä vietin viime lauantain Kuntaliiton järjestämässä nuorten kuntavaikuttajien foorumissa, jonka johdosta yliopiston tiloihin kokoontui joukko kunnallispoliittisissa asemissa olevia, itsensä nuoriksi mieltäviä ihmisiä eri puolilta Suomea. Saimme niin paketin tarpeellista lakitietoutta, absurdeja esimerkkejä kuntatalouden toiminnasta kuin tehdä vaikean valinnan kiinnostavien työpajojen välillä. Tunnelma oli hyvä ja rauhallinen ja keskustelu mielenkiintoista.

Ehdottomasti mielenkiintoisin osio päivästä oli heti ensimmäinen, jossa erikoistutkija Pia Bäcklund puhui valtuutetun roolista hallinnon, kuntalaisten ja politiikan vuoropuhelussa. Painopiste oli tiedon välittymisessä kuntalaisilta päätöksentekijöille ja toisinpäin, mikä on aina yhtä ongelmallista. Esimerkiksi Tampereen kaupungilla on oma kuntademokratiayksikkö, jonka tehtävänä on muun muassa kuntalaisen tuominen lähemmäksi päätöksentekoa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi valmistelufoorumi Valmaa, jonka kautta kuntalaiset voivat netissä kertoa mielipiteensä kaupungin käsittelyssä olevista asioista. Valma ei ole täysin ongelmaton, mutta kuitenkin askel hallinnon ja kuntalaisten lähentämiseksi.

En ollut kuitenkaan tullut koskaan ajatelleeksi, että tämän tapaiset, virkamiesten kehittelemät kanavat kuntalaisten kuulemiseksi ovat tavallaan ristiriidassa vaaleilla valittujen valtuutettujen roolin kanssa. Jos tieto menee suoraan kuntalaiselta virkamiehille, tarvitseeko luottamushenkilön enää edustaa kuntalaista ainakaan samassa mittakaavassa kuin yleensä ajatellaan? Itse kun koen nimenomaan tämän linkin kuntalaiseen yhtenä tärkeimpinä valtuutetun tehtävistä. Ehkä on parasta nähdä valtuutettu tulkkina viranhaltijoiden ja kuntalaisten välillä, kuten yksi meille esitellyistä teoreettisista malleista esitti. Kuntalaispalautetta kun ei voi tulla koskaan liikaa, tulee se sitten virkamiesten tai valtuutettujen kautta - kaikki kuitenkin palvelee samaa tarkoitusta.

Tästä muodostuukin sopiva aasinsilta toiseen käsittelemäämme aiheeseen, virkamiesten valtaan päätösvalmistelussa ja asioiden esittelijänä. Esimerkiksi edellä mainittuun Valma-foorumiin tulleista vapaamuotoisista vastauksista virkamies koostaa yhteenvedon asiaa käsittelevälle elimelle. Tässä yhteenvedossa voivat tahallaan tai tahattomasti näkyä virkamiehen arvovalinnat, vaikka luottamushenkilöiden onkin mahdollista myös itse lukea kaikki vastaukset. Kuntalaisen mielipiteet eivät siis välttämättä päädy sellaisenaan asiaa käsitteleville ihmisille, vaan käyvät läpi tietyn seulan – luottamushenkilön työtaakan tietäen on vaikea vaatia sitäkään, että kaikki lukisivat kaikki mielipiteet.

Viranhaltija ei siis päätä asioista, mutta voi vaikuttaa niiden käsittelyn toteutumistapaan huomattavasti. Tämä johtaa kysymykseen siitä, kannattaako luottamushenkilön vahvistaa tällaista päätöksenteon yhteyttä viranhaltijoihin olemalla yhteydessä heihin jonkin tärkeäksi kokemansa valmistelun aikana, jotta tämä esimerkiksi ottaa huomioon myös luottamushenkilön tärkeänä kokemat asiat? Vai pitäisikö nimenomaan yrittää rikkoa tätä päätöksenteon yhteyttä virkamiehiin? Tähän, kuten niin moneen muuhunkin asiaan politiikassa, lienee jonkinlainen välimuoto se paras vastaus.

Muutoin Kuntaliiton päivä tarjosi verkostoitumismahdollisuuksia puolue- ja maantieteelliset rajat ylittäen. Tällaiselle voisi olla enemmänkin kysyntää – oli hyvin mielenkiintoista kuulla esimerkkejä ja näkemyksiä erilaisilta toimijoilta erilaisessa asemassa olevista kunnista. Esimerkiksi Uusikaupunki jäi mieleeni erityisen ilmastoystävälliseksi kehittyneenä kaupunkina. Virnu kyhää tällä viikolla taas mielipiteitä Valma-foorumin kyselyihin ja toivoo, että ne pääsevät mahdollisimman muuttumattomina virkamiesten muurin läpi suoraan päätöksenteon kuumaan ytimeen.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Talouskasvu ei ole ympäristöfiksuuden ehto

Eduskunta hyväksyi kesäkautensa päätteeksi Kokoomuksen lähes yksimielisenä ajamat ydinvoimaluvat TVO:lle ja Fennovoimalle. Samaan aikaan Kokoomus on julkisuudessa muuttunut poliittisesta järjestöstä vihreäksi valistusjärjestöksi, joka muistuttaa kansalaisia pakastimen sulattamisesta ja kannen sulkemisesta vettä keitettäessä. Viesti on selvä: kansalaiset säästäkööt, kun teollisuus tuhlaa halpaa sähköä miten lystää.

Totuus on, ettei kansalaisten yksittäisillä säästötoimilla vielä pitkälle päästä - varsinkaan, jos sähkö on niin halpaa, ettei säästö edes tunnu säästäjän kukkarossa. Itse talousjärjestelmä on uudistettava siten, että jos talouskasvua syntyy, se syntyy lisäämättä luonnon kuormitusta. Tämä vaatii poliittista tahtoa ja päätöksiä. Näitä ei kansanvalistusseura talkoissaan ehdota. Vielä 20 vuotta sitten se vaati ympäristöpoliittisessa ohjelmassaan energiankulutuksen vähentämistä viidenneksellä vuoteen 2010 mennessä. Nyt etusijalle asetetaan talouskasvun varmistaminen “ympäristöfiksuja” tuotteita ostaen ja samalla energiankulutusta kasvattaen, vaikka ensisijaisen tavoitteen tulisi olla luonnon tuhoutumisen estäminen.

Ympäristön pelastamiseen tarvitaan kaikkia. Myös teollisuuden on oltava valmis laskemaan energiankulutustaan asteella siinä missä tavallisen suomalaisen huoneistonsa lämpötilaa, jos todetaan, että ympäristömme kestävyys sitä vaatii. Ydinvoimapäätös antaa voimakkaan signaalin materiaalisen kasvun puolesta juuri sen vuosisadan alussa, joka ei materiaalista kasvua enää kestä.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Olen nähnyt humalaisen aikuisen ja selvän nuoren

Melkein meni ohi jo hieman vanha Aamulehden juttu siitä, miten Viikinsaaressa on soveliasta päivänsä viettää. Asiasta päättää nimittäin saarelle menevän laivayhtiö, evätessään pääsyn muilta kuin mielekkäiltä matkustajilta. Valintaprosessi liittyy yleisesti ottaen ihmisten kantamuksiin: "Piknik-korivaihtoehdot sallitaan. Jos joku perhe lähtee saareen ja heillä on viinipullo mukana, me emme sano mitään. Jos nuorisoryhmä lähtee niin, että jokaisella on kori per mies, se ei ole hyväksyttävää, koska siitä tulee harmia."

Tietenkin lausunnossa haetaan hyvin kuvaavia esimerkkejä, mutta varmasti valintatilanteita tulee noiden tapausten väliltäkin. Entä jos perheellä onkin mukanaan laatikkoviini (3 litraa, vastaa noin koria olutta) tai jos nuorisolla onkin mukanaan six-packit (vastaa noin pullollista viiniä)? Kuka jää tällöin laiturille?

Kuvaavinta on kuitenkin asenne, nuorista on harmia ja aikuiset eivät piknikillä humallu. Ja jos humaltuvatkin, niin onhan se nyt ainakin poikkeus ja vähintään nyt vastapainoa rankasta työstä. Nuoret sen sijaan vain hömpöttelevät kaljoissaan kesät läpeensä, ja useimmiten heidät kaupungilla näkeekin vähintään yhtä riskiraja-annosta kantaen. Ikärasismia vältelläkseni en kaiva tähän tilastoja siitä, mitkä ikäryhmät käyttävät katkaisuhoitoja eniten kesäisten piknik-putkiensa loputtua, töiden taas alkaessa.

Noin yleensä olen itsekin julkijuopottelua vastaan, mutta sille en näe erotusta, kuka milläkin juomalla pientä piknik- tai päiväkaljoitteluhetkeään viettää.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

New York 1970 - Helsinki 2010

28. kesäkuuta vuonna 1970 järjestettiin New Yorkissa Yhdysvaltojen historian ensimmäinen gay pride-kulkue vuotta aiemmin tapahtuneiden Stonewallin / Christopher Streetin mellakoiden muistoksi. Näistä mellakoista on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta nyt aiheesta on vihdoin tehty myös laadukas dokumentti; Stonewall Uprising. Katsoin sen valkokankaalta Helsingin Pride Kinossa viime torstaina. Koko yleisö liikuttui ja taputti, enkä usko, että kenelläkään oli sen jälkeen enää tunne: "Nooh, Pride on taas täällä, kuten joka vuosi." Elokuvan jälkeinen fiilis seurustelukumppanini sanoin: "Nyt todellakin on Pride ja aika olla ylpeitä itsestämme, näkyvästi!"

En siis enää epäillyt, uskallanko olla oma itseni lauantain Pride-kulkueessa. En mies, en nainen. Jotain siltä väliltä tai niiden ulkopuolelta. Lähinnä ihminen. Kun ihmisellä on kuuma, on tapana vähentää vaatteita. Sen perusteella, mitä haarojen välistä löytyy, määrittyy lain mukaan se, saako ihminen olla julkisella paikalla ilman paitaa vai ei.

Suomen rikoslain 17 luku: Rikoksista yleistä järjestystä vastaan
"21 § (24.7.1998/563)
Sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen.
Joka tekee julkisesti sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan teon siten, että se aiheuttaa pahennusta, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä rangaistusta, sukupuolisiveellisyyden julkisesta loukkaamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. "

Mutta entäpä minä ja monet muut, jotka identifioivat oman sukupuolensa/sukupuolettomuutensa jonkin muun kuin haarojensa perusteella? Mielestäni heillä pitäisi olla oikeus kulkea ilman paitaa, jos siltä tuntuu. Joku kokisi sen pervona, mutta tulisiko paljaasta, pyöreästä kudoksesta oikeasti niin mahdottoman siveetön, jos kangaspala ei peittäisi sitä? Jos luovutaan iskostuneista oletuksista, voi näky jopa ällöttää. Kummin vain, onko haitta oikeasti sakkojen tai vankeuden arvoinen? Samaan aikaan kaupunkien keskustoissa virtsataan minne sattuu ja media tarjoaa kaikille yliannostuksen paljasta pintaa. Miten määritellään se, että siveellisyysraja menee juuri nänneissä? Peniksen omaavilla ihmisilläkin on omansa.



Kulkueessa riitti meininkiä ja sateenkaarikansaa ystävineen oli kaduilla tuhansia, kulkueessa ennätykselliset 5000! Kulkueen jälkein puistojuhlakin Hakasalmen puistossa oli viihdyttävä ja tapasin monia ystäviä ympäri Suomea. Helsinki Pride -viikon lauantai tuntui jälleen kerran joululta. Olla omien joukossa, mutta avoimena maailmalle. Vasta puistosta lähtiessäni sain tietää kulkueessa tapahtuneesta savu- ja kyynelkaasuiskusta, kun kyselin kaverini fiiliksiä päivästä. Hän oli joutunut keskelle savua ja kärsi edelleen huimauksesta ja käheästä äänestä. Onneksi ei pahemmin. Pelkoni poliisin nuhteluiden kohdistumisesta minuun oli ollut todella turhaa. (Myöhemmin tajusin myös, että ylläkin näkyvä kuva minusta kumppanini kanssa on otettu juuri hetkeä ennen iskua, juuri Kluuvin nurkilla. Ei siis ihme, kun kulkueen loppupäätä kohden meininki tuntui kuihtuvan ainakin hetkellisesti... Ei vain tullut mieleen katsoa taaksepäin?)

Vaikka en ole koskaan pitänyt Suomea lintukotona, yllätti tapahtunut minut täysin. Niin kauan, kun Pride-kulkueet aiheuttavat ihmisissä näin vahvoja negatiivisia reaktioita, on tarve järjestää kulkueita ja muilla tavoin ajaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia!

Aiheesta lisää: Vihreät tuomitsevat väkivallan Helsinki Pride -kulkuetta vastaan

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Ydinvoimapäätös oli pettymys

Eduskunnan enemmistö (= Kokoomus, Keskusta, RKP, puolet SDP:stä ja hajanaisia edustajia kaikista paitsi Vihreistä) antoi eilen tukensa kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Tilanne oli näyttänyt huonolta jo pitkään, mutta kyllä se silti tuntuu nyt pahalta.

Näin ympäristöpolitiikan opiskelijana kiitosta voi antaa lähinnä siitä, että tässä prosessissa riittää reilusti tutkittavaa. Aika paljon kun meni pieleen:

  • virheelliset sähköntarve-ennusteet ja jopa niistä tehdyt virheelliset johtopäätökset ydinvoiman tarpeesta
  • keskeisen valmistelijan ilmeinen jääviys
  • mietinnön antaneen valiokunnan puheenjohtajan jääviys
  • ennätyksellisen kiireellinen valmistelu seurausten kauaskantoisuuteen nähden
  • väitteet taloudellisten panostusten yksityisyydestä, vaikka mahdollisen onnettomuuden vastuu on painavasti valtion harteilla
  • ydinvastuulain kansainvälisen hyväksyttämisen keskeneräisyys
  • asiantuntijatietojen sivuuttaminen
  • ja ties mitä muuta.

Lauri Myllyvirta teki Greenpeacen blogissa hyviä huomioita siitä, miten ydinvoiman kannattajat suhteutuvat sitovien päästövähennysten kannattajiin. Enimmäkseen ne, jotka äänestivät kyllä ydinvoiman puolesta, eivät siis kannata suunnitelmallista, ennakoitavaa ja riittävän kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa. Osa vastustuksesta liittynee toki epäluuloon laki-instrumenttia kohtaan, joskin epäluuloa on pyritty hälventämään selvittämällä, että ilmastolaki ei sulje pois taloudellisia ohjauskeinoja, joilla vähennyksiä käytännössä voitaisiin suunnata.

Ydinvoiman puoltajat pyrkivät siis pitkälti määrittelemään omat motiivinsa ympäristön, tässä tapauksessa ilmastonsuojelun kautta. Kokoomus on tietysti tehnyt tätä brändäystä koko puolueensa osalta viiden miljoonan vihreän sävyn merkeissä muutenkin tänä vuonna. En tiedä, missä määrin tämä oikeasti uppoaa vihreiden ja muiden ympäristötoimijoiden ulkopuolella, mutta härskiä toimintaahan se on. Sinänsä on kyllä kiinnostavaa huomata, että puolueiden viestintä noudattelee tässä jotakuinkin samansuuntaista linjaa yritysten ympäristöviestinnän kanssa. Siinä missä aiemmin ympäristö sivuutettiin tai todettiin, että muut arvot ovat tärkeämpiä, niin nykyään painotetaan lähinnä oman toiminnan erinomaisuutta ja ekologisuutta niin vilpittömään tyyliin, että hirvittää.

Toinen asia, mistä tässä voisi tietysti yrittää löytää hyvää on se, että populismista ei sinänsä voi olla kyse, kun päätöksessä mentiin niin räikeästi kansalaisten enemmistön toiveita vastaan. Onko tämä nyt sitä poliittista johtajuutta, mitä on peräänkuulutettu?

Elän toivossa, että EU ottaa pian tähän tilanteeseen kantaa. Tai että markkinatilanne ajaa nyt luvan saaneiden reaktoreiden ohi. Moneen suomalaiseen poliitikkoon ei paljon tunnu voivan toivoa laittaa.



Nähtäväksi jää, joutuuko Virnukin tulevaisuudessa tekemään töitä sen eteen, että Tampereen energiahuoltoa ei yritettäisi paikkailla ydinvoimalla. Ihan kuin turpeenkäytön lopettamisessa ei olisi tarpeeksi energiapoliittista työnsarkaa.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Lama se on vielä Irlannissakin - ja kova



Tulin juuri matkalta Irlannista, ja talouskriisin jälkimaininkien rajuus jotenkin kovasti yllätti. Oheisen kirkon (joka muuten mainitaan James Joycen Odysseuksessakin) toimistotiloiksi vuokraamisen ohella tuli kuultua myös kiinnostavia tilastoja:

* Maan asunnoista kolmasosa on tällä hetkellä tyhjinä
** Suuri osa näistä sijaitsee 600 hylätyllä asuinalueella, joiden tulee määritelmällisesti sisältää yli 10 taloa
** Kurja kohtalo tosin on heilläkin, jotka yhden tai kahden perheen ostovoimin pitävät jotain tällaista asuinaluetta hengissä: sähköä tai juoksevaa vettä kun ei yleensä kannata tällaisiin puolivalmiisiin yhteisöihin asentaa.
* Maan työttömyysaste on korkein saaren tilastoinnin alusta lukien (14,5 %)...
** ...ja enemmistö kansalaisista odottaa tilanteen vielä pahentuvan

Mistä tämä sitten johtuu? Matkamme aikana julkaistussa raportissa sanottiin, että kiinteistöbuumia yritettiin pitää väkisin yllä vielä aikojen tullessa ratkaisevasti huonommiksi, valtion verotulot kun olivat lähinnä riippuvaisia yritysten verojenmaksukyvystä. Tämä aiheutti sitten paineita pitää rakennusyritykset edes jotenkin vauhdissa, kun tulo- ja arvonlisäverotus oli painettu kohtuuttoman alhaiselle tasolle. Nyt näihin veroihin joka tapauksessa kohdistuu korotuspaineita, ihmisten ollessa pulassa asuntolainoineen mitä erilaisimmissa olosuhteissa. No country of millionaires anymore!, kuten kaapelitelevisiomainoskin sanoi.

Mitä tästä voi sitten oppia?

a) No ainakin sen, että verotus on paletti, jossa vähän samalla tavalla kuin yksityisissä sijoituksissa kannattaa pitää turvasatamia. Ihmisillä on taipumus saada palkkaa (noin keskimäärin) ja ostaa yleisten arvonlisäverokantojen tuotteita kovemmassakin taantumassa.

b) Ja toki sitten sen, kansainvälinen verokilpailu voi muodostaa maalle ihan samantapaisia haavoittuvuuksia kuin Suomen tapauksessa kotimaisen tuotantokoneiston keskittyminen muutamalle vientialalle. Tätä pitää tutkia vähän enemmän, mutta noin mutuna jään vain odottelemaan yhteisöverokantojen harmonisointia ihan EU-tasolla. Noin economic governmentin alkusoittona.

maanantai 10. toukokuuta 2010

miekkari fiiliksissä



täysin fiktiivinen tietenkin...
(kuvaa suuremmaksi klikkaamalla)

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Puistojen säilyttävä yhteisinä kaikkina aikoina

Kuten toveri Allan kirjoitti, Helsingissä on saatu kina aikaiseksi siitä, kuka määrää yleisen puiston käytöstä. Asiassa on vivahteita yleiseen "mutta minähän maksan"-ajatteluun, jolla oikuttelevat keski-ikäistyvät kantakaupunkilaiset haluavat tällä kertaa lavastaa itselleen todellisuudesta vieraantuneen pussikaljoitteluesityksen.

Kaupungin omistamien puistojen onkin säilyttävä vapaina kaikkina aikoina, jolloin esimerkiksi suosittuina ajankohtina tai kesän parhaimpinä päivinä oikeus virkistykseen ei riipu maksukyvystä. Pystyn niin helposti kuvittelemaan vaikkapa kotoisan Sorsapuiston rinteet vallattuina Tammerfestin aikoihin, jolloin kaupungista muutenkin monet kulmat muuttuvat maksullisiksi. Veikkaanpa, että vuokramahdollisuuden myötä myös muut kuin perinteiset hyvät puistopäivät vallattaisiin maksulliseksi. Esimerkiksi "cityjuhannusta" viettävät seurueet voisivat pian tehdä reaalisen laskelman mökkivarauksen ja julkisen tilan vuokraamisen välillä, jolloin köyhempien kansanosien kesänviettomahdollisuudet rajautuisivat entisestään.

Siitä olen toki samaa mieltä, että bajamajoja on saatava lisää, ja niiden rahoitukseen kaupunki voisi keksiä joustavampia tapoja. Näiden lisäksi myös pysyvämmät yleiset wc-ratkaisut olisivat suotavia, kovasta hinnastaan huolimatta. Ensiapuna itse lähtisin lähestymään asiaa ennemmin vaikka mainosrahoitteisuuden kautta, kuin maksullisuuden ulottamiseen niillekin alueille, jotka vielä ovat maksukyvystä riippumattomia. Ymmärtäisin myös sen, että osa bajamajoista toimisi ns. Dublinin citypyöräperiaatteella, jossa käyttäjän tulisi vilauttaa luottokorttiaan henkilötietojen saamiseksi, tällöin ainakin kynnys vandalismiin pienenisi. Nämä vain esimerkkeinä ratkaisuista, jotka eivät suoraan sortaisi köyhiä kansalaisia.



PS. Kysymys on poliittisesti herkullinen, sillä se keskittyy julkisen tilan ja omaisuuden hallintaan.

torstai 29. huhtikuuta 2010

Helsingin bajamajamonopoli

Helsingin kaupunki ei hyväksy yksityisiä bajamajoja:
"Jokainenhan voi viettää vappua jossakin muualla, jos ei kestä tätä hommaa."

Selvästikin tässä on jonkinlaista kysyntää, johon Helsingin kaupunki ei ainakaan tänä vuonna pysty tai halua vastata. Nähdäkseni tässä yleisesti jurppivat seuraavat asiat: bajamajoja on liian vähän ja ne ovat joidenkin makuun liian sotkuisia - ei sillä, kyllähän kaikki varmaan haluaisivat asioida siistimmin, mutta kysymys on siitä, että jotkut olisivat valmiita maksamaan siisteydestä. Vastaisuudessa olisi hauska nähdä, että kaupunki, jos se kerran haluaa säilyttää bajamajamonopolinsa (ja viheraluemonopolinsa) tarjoaisi parempaa palvelua esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

- Enemmän bajamajoja.
- Vuokrattavia bajamajoja. Lukittava bajamaja ja avain/kortti/koodi vuokraajalle.
- Siisteydeltään erilaisia bajamajoja. Tarjottaisiin edelleen ilmaista asiointia, mutta niille, jotka arvostavat siisteyttä, tarjottaisiin maksullisia koppeja, joiden siisteydestä pidettäisiin huolta esim. siivoamalla niitä tai rajoittamalla asiointia ihan määrällisesti tai päihtymyksen (proxynä sotkemisalttiudelle) mukaan.
- Kokonaisia viheralueita voisi rajata maksullisiksi. Kaupunki saisi näin kerättyä rahaa siistimistä varten. Eihän tämä mitenkään tekisi järjestelmästä mitenkään täydellisesti saastuttaja maksaa-periaatteen mukaista, mutta olisi askel siihen suuntaan. Ja tähän liittyen
- Vuokrattavia viheralueita. Puistoja lienee vaikea pilkkoa kovin pieneen palasiin, mutta kaupunki voisi huutokaupata (jotkut) puistot yksityisille yrittäjille/seurueille ja sopimukseen voisi kuulua tai olla kuulumatta alueen siivoaminen seuraavana päivänä.

P.S. Ovatkohan bajamajat muuten yleensä miesten/naisten bajamajoja? En nyt pitkän talven jäljiltä muista millään.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Ihmisiä tulee ja menee

Kirjoitus on julkaistu myös kirjoittajan omassa blogissa

Perussuomalaisten yksinkertaistuksiin perustuva, sanoisinko jopa populistinen maahanmuuttopolitiikka on saanut viime aikoina kovasti kannatusta. Taloudellisesti vaikeina aikoina ihmisten syyttävät sormet osoittavat yleensä maahanmuuttajiin, ja siksi onkin odotettavissa Perussuomalaisten kuuluvan seuraavien eduskuntavaalien voittajiin. Tämä on tiedostettu myös Kokoomuksen, Keskustan ja SDP:n riveissä. Niinpä myös niiden joukosta on alkanut kuulua täysin Perussuomalaisilta kopioituja yksinkertaistuksia. Voisinkin näin Timo Soinia lainatakseni todeta, että: "Kyllä on kyytiin tulijoita kun kelkka liikkuu". Viimeksi lusikkansa soppaan upotti demareiden Eero Heinäluoma, joka väläytti lauantain Huvudstadsbladetissa ettei maahanmuuton lisäämisen vastustaminen olisi rasismia vaan pelkästään järkevää. Suomi ei hänen mielestään tarvitse työperäistä maahanmuuttoa niin kauan kun maassa on työttömyyttä. Ennen vanhaan vasemmisto syyllisti työpaikkojen menetyksestä kapitalisteja. Nyt syypäinä ovat ahkerat ulkomaalaiset, joista osa saattaa viimeisimpien tilastojen valossa olla jopa paremmassa työllisyystilanteessa kuin kantaväestö.

Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat pian jäämässä eläkkeelle ja tarvitsemme nopeasti uutta työvoimaa ylläpitämään taloutemme huoltosuhdetta. Kantaväestö on vuosi vuodelta yhä koulutetumpaa ja käy entistä krantummaksi työnsä suhteen. Siksi tarvitsemme uusia tekijöitä monille arkipäiväämme ylläpitäville tärkeille aloille, esimerkiksi siivoajiksi, lehdenjakajiksi ja bussikuskeiksi. Kovin usein ei myöskään nouse tapetille se, että monet tulokkaat (etenkin aasialaiset) ovat varsin yritteliäitä. Tämä näkyy jokaisen kaupungin katukuvassa lukuisten ravintoloiden muodossa. Se että joku muuttaa tänne, perustaa yrityksen ja työllistää itsensä sekä mahdollisesti muita ei ole pois keltään suomalaiselta työttömältä – päinvastoin se kasvattaa Suomen bruttokansantuotetta. Historiankirjoja lukemalla oppii ettei maahanmuutto ole ilmiönä mitenkään uusi. Maahan- ja maastamuuttoa on tapahtunut aina. Kuinkas moni muistaa, että sellaiset Suomen ylpeydenaiheet, kuten Finlayson, Fazer ja Paulig eivät olisi koskaan syntyneet ilman maahanmuuttajia?

Turvapaikanhakijat taas leimataan tyypillisesti yhteiskunnan loisiksi, jotka tulevat ja elävät suomalaisten veronmaksajien varoilla. Kuitenkin meidän suomalaisten on hyvä myös katsoa asiassa peiliin ja pohtia omia toimiamme heidän tyollistämisekseen ja sopeuttamisekseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Pakolaisten työllistymistä ei auta heidän syrjimisensä työmarkkinoilla. He eivät monesti ole aivan perillä suomalaisista työehdoista, ja siksi heitä on myös helppo hyväksikäyttää epäreiluilla työsopimuksilla. Avainasemassa onkin kotoutuspolitiikka. Tulokkaiden kotouttaminen jää monesti puolitiehen, eivätkä monet siksi aina ymmärrä yhteiskuntamme pelisääntöjä. Tulokkaiden koulutus on tärkeää jotta he voivat ymmärtää kulttuuriamme ja sopeutua siihen sekä pärjätä työelämässä.

On kyllä totta että pakolaisten vastaanottaminen maksaa jonkin verran suomalaisille veronmaksajille. Minä olen kuitenkin valmis maksamaan hädänalaisten ihmisten auttamisesta. On mielestäni velvollisuutemme auttaa sellaisia, jotka ilman omaa syytään ovat syntyneet aivan erilaiseen maailmaan kuin me. Jos lisäksi onnistumme heidän kotouttamisessaan ja saamme heidät nopeasti työelämään, maksaa se itsensä ennen pitkää takaisin verotuloina.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Vapon lopetettava luonnontilaisten soiden hyväksikäyttö

Suomalainen valtion enemmistöomistuksessa oleva energiayhtiö Vapo Oy on jatkamassa luonnontilaisten soiden hyödyntämistä energiakäyttöön. Pirkanmaalla tämän hetken polttavimpana kysymyksenä on arvokas Parkanon Rukoneva, jossa ojitus aiotaan aloittaa suolla esiintyvän ja Pirkanmaalla uhanalaisen riekon lisääntymisaikaan. Lisäksi lupahakemuksia on jätetty useiden muidenkin soiden valjastamiseksi energiakäyttöön. Kehityssuunta on kestämätön. Ojitusten seurauksena suuri osa Suomen soista on muuttunut hiilidioksidia sitovista ekosysteemeistä huomattaviksi hiilidioksidin lähteiksi.

Vapo vaatii, että kaksi prosenttia soista tulee valjastaa energiantuotantoon. Samanaikaisesti Vapon mainossivuilla luvataan joviaalisti suojella "kauniita soita lastemme hämmästeltäväksi vaikka kolminkertainen määrä". Käytännössä jo kahdenkin prosentin tavoite tarkoittaisi turpeenpolton aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen moninkertaistumista samalla kun Suomi on sitoutunut merkittäviin päästövähennyksiin.

Vapon hamuamien suoalueiden käyttö energiantuotantoon aiheuttaa jatkuvan uhan luontomme monimuotoisuudelle. Suomen luonnontilaiset suot muodostavat huomattavan osan Euroopan biologisesti arvokkaasta ja monimuotoisesta alkuperäisluonnosta. Runsaasti yli puolet alkuperäisestä suoalasta ei ole enää luonnontilaista. Jäljellä olevien luonnontilaisten soiden suojelun tulisi olla kansallinen kulttuuritehtävämme. Valtionyhtiö Vapon onkin lopetettava vielä luonnontilaisten soiden ottaminen energiantuotantoon.

Salla Sinkkonen, puheenjohtaja
Hanna Hakko, varapuheenjohtaja
Tampereen vihreät nuoret - Virnu ry

(Mielipidekirjoitus on lähetetty Aamulehden mielipidepalstalle. Kiitokset Jaakolle pohjan kirjoittamisesta.)

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Puhe ViNOn liittokokouksessa 18.4.2010

Puhe liittokokouksessa 17.4.2010 Oulussa.

Kiitos puheenjohtaja.

Hyvä liittariväki!

Joskus on hyvä palata perusteisiin. Avoimuus, vihreys ja tasa-arvo on kolmikkona sellainen, jota olen aika pitkään heitellyt tiivistelmänä suomalaisen vihreyden ytimestä sikäli kuin sen itse näen. Voisin tosin luopua yhden miehen käsitekaappausyrityksestä tasa-arvon suhteen ja puhua suoraan avoimuudesta, vihreydestä ja yhdenvertaisuudesta.

Avoimuudessa olemme edenneet viime vuosina Suomessa valtavia askeleita. Maan tavasta on tullut käsite. On syytä kuitenkin muistaa, että kaikki puolueet eivät ole harrastaneet maan tapaa. On keskustan, kokoomuksen ja demarien tapa. Keskustalla ja kokoomuksella on automarkettirahaa ja demareilla enemmän tai vähemmän ay-liikkeeltä kähmyiltyä rahaa. Kohussa on kuitenkin se hyvä puoli, että olemme oikeasti saamassa aika hyvän vaalirahoituslainsäädännön. Aina jää korjattavaa: yksittäisen lahjoituksen katon pitäisi olla vielä alempi ja kampanjakattoakin olisi kannattanut kokeilla, mutta kaikkiaan asiat menevät paljon eteenpäin. Seuraavat haasteet avoimuudessa ovat mielestäni osittain paluuta vanhaan ja osittain hyppyjä internet-aikakauteen: meidän pitää vaatia valiokunnat avoimeksi ja meidän pitää vaatia eduskunnan videoidut puheenvuorot viipymättä YouTubeen. Ylen räpellykset eivät vielä riittä - politiikka pitää viedä sinne, missä kansalaiset ovat.

Vihreydessä: ympäristö- ja ilmastoasioissa ei voi kehua viime vuoden saldoa. Kansainvälisesti asiat ovat menneet metsään erittäin pahasti kummankin teeman ympärillä. Ilmastoneuvottelut eivät etene ja monimuotoisuuden suojelu tapahtuu aina jossain muualla joidenkin muiden toimesta eikä ainakaan tämän kaavan kohdalla asialla ole väliä. Suomen pitäisi muka kaapata iso pala uusiutuvien energiamuotojen tarjoamista markkinoista, mutta kotimarkkinat halutaan kuitenkin kutistaa mitättömiksi ydinvoimaloilla. Tässä teemassa riittää tehtävää: minusta meidän on heräteltävä keskustelua päästötulleista, sillä ilmasto ei voi odottaa hetkeäkään pidempään. Päästötullit helpottavat ilmastolainsäädännön läpimenoa eri maissa ja toisaalta luovat syyn sopimusten ulkopuolisille maille alkaa hillitä päästöjään. Ilmastotoimia perkele!

Yhdenvertaisuudessa on otettu ihan hyvä pieni askel sallimalla samaa sukupuolta oleville perheen sisäinen adoptio. On kuitenkin noloa ja säälittävää, että ihan samanlaisille vanhemmille kuin heterovanhemmat pitää "sallia" jotain ja toisaalta on vielä nolompaa, että joku Espanjan kaltainen valtio on meitä liberaalimpi tässä kysymyksessä. Tarvitsemme sukupuolineutraalin avioliittolainsäädännön. Ihmisten välinen rakkaus ei katso sukupuolta ja aikuisten ihmisten seksielämä ei muille kuulu.

Miten me sitten saamme asiat eteenpäin? Ollaan ihan pirun aktiivisia mediassa, kaapataan uusi media haltuun ja voitetaan ensi vuonna vaalit. Mielipidekirjoituksia luetaan vieläkin paljon. Paikallisjärjestöissä vanhojen tekijöiden opetettava uudet kirjoittamaan. Sosiaalisessa mediassa meidän pitää tsempata: muut puolueet pystyvät kuromaan kiiinni eron teknisesti vahvoihin vihreisiin, sillä mainostoimistot alkavat jo osata esimerkiksi Facebookin käytön. Kaikkien on syytä liittyä ViNOn faneiksi vaikka fani-sana kiusaisikin ja kaikkien täällä olevien on syytä kutsua koko kaveripiiri tähän faniryhmään myös. Kaikkien on myös syytä rummuttaa vihreiden hyviä toimia kavereilleen. Kaikkea ei pidä jakaa, mutta paljon enemmän kuin nyt.

Paljon on vielä tehtävää, mutta silti olemme jo nyt ennen näkemättömän hyvässä kuosissa järjestönä.

Kaiken alkavan vaalitohinan keskelle tärkeintä EI pidä unohtaa: politiikan sisältöjen pitää olla kunnossa ja niistä pitää muistaa puhua kaikkien mahdollisten ihmisten rohkeasti.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Kaupunkeja ei saa rakentaa yksityisautoilun ehdoilla

Tampereen ja Turun vihreiden nuorten kannanotto (huhtikuu 2010)

Tampereen ja Turun vihreät nuorisojärjestöt vaativat, ettei kaupunkeja rakenneta yksityisautoilun ehdoilla. Järjestöt ovat huolissaan käynnissä olevien parkkiluolahankkeiden vaikutuksista kulttuurisesti arvokkaaseen rakennettuun ympäristöön. Tampereella Hämeenkadun alle rakennettavan P-Hämpin rakennustöissä yli satavuotias Tullikamari on vajonnut lähemmäs kymmenen senttiä, rakenteisiin on tullut murtumia ja ikkunoita on rikkoutunut. Turussa toriparkkihanke oltiin valmiita viemään läpi, vaikka ympäristövaikutusten arviointi oli tehty puutteellisesti.

- Harvaan asiaan suhtaudutaan niin yltiöoptimistisesti kuin parkkipaikkojen tarpeen lisääntymiseen keskustoissa, kummastelee Turun opiskelevien vihreiden puheenjohtaja Aleksi Laine. Pysäköinnin tulisi vastata arvokkaan kaupunkitilan käytön kustannuksia. Kadunvarsipysäköinnin vähentäminen toisi tilaa kävelijöille ja pyöräilijöille ja lisäisi keskustojen viihtyisyyttä. Mitä enemmän parkkipaikkoja rakennetaan, sitä enemmän yksityisautoilu lisääntyy. - Kehityksen tulisi olla päinvastainen. Autoilua on vähennettävä määrätietoisin poliittisin päätöksin, vaatii Tampereen vihreiden nuorten puheenjohtaja Salla Sinkkonen.

Ydinkeskustoja on kehitettävä eheinä kokonaisuuksina, eivätkä lyhyen
tähtäimen taloudelliset edut saa ohittaa kulttuuri- ja ympäristöarvoja.
Mikään hanke ei ole niin kiireellinen, että ympäristöseikat voitaisiin
laiminlyödä. Ilman omaa autoa liikkuminen ja siten parkkipaikkojen
vähentäminen keskustoissa edellyttää toimivaa ja tehokasta
joukkoliikennettä. Järjestöt toteavat yksimielisesti, että tämä vaatii
Tampereelta ja Turulta mittavia panostuksia raideliikenteeseen.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Monimuotoisuus tempaus 10.4.

ViNO:n monimuotoisuus -kampanja
(http://www.vino.fi/monimuotoisuus)

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto (ViNO) kampanjoi tänä vuonna luonnonsuojelun ja luonnon monimuotoisuuden puolesta. Suomi on lupautunut yhdessä muiden EU-maiden kanssa pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden vähenemisen vuoteen 2010 mennessä. Tavoitteeseen ei olla päästy, joten ViNO vaatii päättäjiltä pikaisia toimia.Tampereen vihreät nuoret yhdessä Turun vihreiden nuorten ja opiskelijoiden kanssa haluaa nostaa aiheen esille myös paikallisessa päätöksenteossa.


"Monimuotoisuus ei tarkoita vain lahopuussa eläviä hyönteisiä, joiden olemassaolosta ainoastaan tutkijat ovat tietoisia ja kiinnostuneita. Päinvastoin. Monimuotoinen ja hyvinvoiva luonto on edellytys myös ihmisen sosiaaliselle ja taloudelliselle hyvinvoinnille", toteaa Tampereen vihreiden nuorten varapuheenjohtaja Hanna Hakko. Mikäli todella haluamme säilyttää upean luontomme myös tuleville sukupolville, on toimittava nyt ja tehokkaasti. Se tarkoittaa vastuullista kaavoituspolitiikkaa, aidosti kestäviä metsänhoitotapoja ja energiaratkaisuja, jotka eivät vahingoita tärkeitä elinympäristöjä.

Surusaatto sukupuuttoon kuolleille lajeille -tempaus/mielenilmaus

Tampereen ja Turun vihreät nuoret järjestivät yhdessä vaatimustensa tueksi lauantaina 10.4. klo 13-14 Keskustorilla Teatterikahvila Kiven nurkalla surusaaton, missä muistettiin jo sukupuuttoon kuolleita lajeja ja toivotettiin parempaa tulevaisuutta vielä elossa oleville. Hautajaisten tapaan tilaisuudessa pidettiin muistopuheita ja luettiin adresseja. Kerroimme myös, mitä monimuotoisuuden häviämisen estämiseksi on tehtävä. Aurinkoinen sää suosi ja ohikulkijoiden lisäksi Radio 957 ja Aamulehtikin (su 11.4.) olivat tempauksestamme kiinnostuneita. Hyvä me!

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Oma pesä puhtaaksi

(Seuraava mielipidekirjoitus julkaisiin 3. 4. Aamulehdessä etusivumaininnan ja kuvan kanssa.)

Ilmastopolitiikassa eletään kiinnostavia aikoja. Lukuisat kunnat ovat ottaneet itselleen kunnianhimoisia tavoitteita päästöjensä vähentämisestä, ja valtioneuvosto lupaa ilmasto- ja energiapoliittisessa selonteossaan vuodelle 2050 vähintään 80% pienempiä päästöjä vuoteen 1990 verrattuna. Kansainväliset ilmastoneuvottelut eivät joulukuussa vielä tuottaneet toivottua tulosta, mutta edistysaskeleitakin otettiin, ja monet maat lupasivat paljon.

Kuitenkin kaikilla näillä tasoilla käytävässä keskustelussa ja itse politiikassa ilmenee vakavaa vastuunsiirtoa, joka voi tehdä lupaukset tyhjiksi. Muiden toivotaan tekevän enemmän kuin mihin itse ollaan valmiita.

Kestosuosikki vastuunsiirtoargumentoinnissa on kansainvälisen ilmastopoliittisen keskustelun Kiina-ilmiö: "Ei meidän kannata, kun Kiinassa (ja/tai USA:ssa) ne isot ratkaisut vasta tehdään". Tämä siitä huolimatta, että keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on maailman kolmanneksi suurin - keskivertokiinalaisen päästöt suomalaisen tuprutuksista on vain noin kolmasosa. Puhumattakaan siitä, kummalla on enemmän elintasoa ja maksukykyä. Tai siitä, että Kiina tuottaa huomattavan suuren osan hyödykkeistään vientiin ja siten ottaa muiden kulutuksen päästöt omiin tilastoihinsa.

Takaisin Suomeen. Valtioneuvon pitkän tähtäimen päästövähennystavoitteet kuulostavat ensikuulemalta hienoilta, ja voisi ajatella, että niiden myötä tulemme kantamaan oman vastuumme. Herää kuitenkin kysymys: mitä valtuuksia nykyisillä päättäjillä on luvata toimia seuraavan kymmenen kansanedustaja- ja hallitusjoukon puolesta? Pelkkien sanojen avulla ei paljoakaan, jos rehellisiä ollaan.

Myös monet kunnat ovat kirjoittaneet omia ilmastostrategioitaan. Vallitseva trendi niissäkin on, että suurimpien päästövähennysten pitäisi toteutua vasta seuraavien päättäjien hallitessa.

Muiden puolesta on ilmeisen helppo puhua. Toisinkin voisi tehdä; esimerkiksi Suomen kunnista Vantaa on jo päättänyt ryhtyä todenteolla toimeen vähentämällä ilmastopäästöjään joka vuosi sovitun määrän, 5%. Valtion tasolla saman asian ajaisi ilmastolaki, jollainen on jo voimassa Britanniassa. Laki on saanut aikaan ministeriöiden välisen myönteisen päästövähennyskilvoittelun, ja elinkeinoelämä on tyytyväinen ennustettavaan toimintaympäristöön. Laki velvoittaa kaikkia tekemään osansa, ja se on aina tehokkaampi ohjauskeino kuin pelkkä jonkun aiemmin esittämä toive.

Ilmastotieteen mukaan globaalit päästöt on saatava laskuun vuonna 2015. Vaatimusta ei täytetä, jos kaikki jäävät odottamaan, että joku muu kantaa vastuun.

Hanna Hakko
hallintotieteiden yo.
Tampereen vihreät nuoret, varapuheenjohtaja