Palasin juuri Tampereen sivistysyhdistyksen ja valtuuston XL-ryhmittymän järjestämästä ratikkaillasta. Ilta koostui kahdesta alustuksesta, joista erityisesti Antero Alkun puheenvuoro toi esiin konkreettisesti ne puolet raideliikenteestä, joita ei yksinkertaisesti voida saavuttaa muin keinoin. Alustuksien välissä ja jälkeen käytiin keskustelua, jonka aikana kuultiin puheenvuorot kaikkien merkittävien valtuustoryhmien edustajilta, poislukien Vasemmistoliiton (lieneekö syynä järjestävä XL-taho, vai ollaanko vasemmalla sitä mieltä, että joukkoliikenteen kehittäminen ei ole mahdollista puuttumatta kapitalistisen yhteiskunnan perusrakenteisiin). Myös Virnun tiedottaja Leeni piti mainion puheenvuoron, vaikka tilaisuuden puheenjohtaja Pauli Välimäki häntä kovin neidittelikin.
Tilaisuudessa esitetty kritiikki koostui lähinnä puheenvuoroista ”mutta niin kallista on, kun vanhustenhuoltokin” tai yksittäisistä sekoiluista ”vetybussit tekevät ratikat tarpeettomiksi”. Pekka Paavolan mukaan Suomessa on lunta ja siksi ratkaisemme asian laittamalla busseja autojen sekaan. Lasse Oksanen peräänkuulutti arkirealismia kustannusten suhteen. Itse peräänkuuluttaisin vastaavasti järkirealismia, joka pohjaa tehtyihin tutkimuksiin, kustannusarvioihin ja muualta Euroopasta saatuihin kokemuksiin - raitiotie on kustannustehokkain ratkaisu toimivan, luotettavan, skaalautuvan ja houkuttelevan joukkoliikenteen järjestämiseksi tälle vuosisadalle.
Mielenkiintoisin osa tilaisuutta oli kuitenkin paluumatka bussilla Hervantaan. Muutamaa penkkiä edempänä istui kaksi herrasmiestä, joista toinen oli käyttänyt tilaisuudessa puheenvuoron, jonka mukaan ratikka tulisi älyttömän kalliiksi, koska Hervannan valtaväylän keskelle kertyy paljon lunta, jonka vuoksi ratikka olisi rakennettava sillalle. Bussin ehdittyä Hämeensillalle alkoi vuodatus siitä, kuinka kokoomukseenkaan ei voi enää luottaa, kun esimerkiksi Riitta Koskinen on kääntynyt ratikan kannalle. Syynä tähän oli hänen analyysissaan se, että vihreät on saanut kokoomuksesta kuristusotteen XL-ryhmässä, sillä kokoomus haluaa pysyä erossa demareista, joiden kanssa kokoomuksella vallitsee korruptiovyyhtien luoma kauhun tasapaino.
Luontevasti keskustelu ajautui korruption ja markkinatuomioistuimen kautta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka on valitettavasti ajautunut ajamaan kaiken maailman vähemmistöjen, seksuaalisten ja naisten, asemaa, eikä enää puolusta lainkaan demokratiaa. Varsinainen yllätys ei ollutkaan enää seuraava teema siitä, kuinka laiskat afgaanit ja kurdit tulevat tänne, vaikka vanhukset Koukkuniemessä kärsivät. Ukrainasta tehtiin 30-luvulla kommunistinen maa. Hassi, Välimäki ja muut vihreät stalinistit ovat tästä hiljaa. Ugh, hervantaporvari on puhunut!
tiistai 30. maaliskuuta 2010
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Virnulaisia eduskuntavaaliehdokkaiksi
Pirkanmaan vihreät valitsivat kevätpäivillään 27.3 Mänttä-Vilppulassa 12 ensimmäistä eduskuntavaaliehdokastaan. Joukossa olivat Virnun varapuheenjohtaja Hanna Hakko ja sihteeri Paavo-Einari Kaipila. Myös Emilia Olkanen ja Riku Merkikoski ovat Virnulaisia, vaikka tulivatkin valituiksi muiden yhdistysten ehdottamina. Loput kuusi ehdokasta valitaan myöhemmin.
Ehdokkaiksi valittiin:
Tampereelta:
Ehdokkaiksi valittiin:
Tampereelta:
Oras Tynkkynen, kansanedustaja
Kirsikka Siik, arkkitehti
Emilia Olkanen, opiskelija
Irene Roivainen, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja
Aziz Sheikhani, toimittaja
Olli-Poika Parviainen, valtuustoryhmän puheenjohtaja
Hanna Hakko, ympäristöpolitiikan opiskelija
Kirsikka Siik, arkkitehti
Emilia Olkanen, opiskelija
Irene Roivainen, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja
Aziz Sheikhani, toimittaja
Olli-Poika Parviainen, valtuustoryhmän puheenjohtaja
Hanna Hakko, ympäristöpolitiikan opiskelija
Paavo-Einari Kaipila, lukiolainen
Ylöjärveltä:
Minna Sorsa, terveystieteiden maisteri
Sastamalasta:
Eveliina Asikainen, biologi
Pirkkalasta:
Riku Merikoski, tekniikan ylioppilas
Brysselistä:
Ulriikka Aarnio, Senior Policy Officer
Ylöjärveltä:
Minna Sorsa, terveystieteiden maisteri
Sastamalasta:
Eveliina Asikainen, biologi
Pirkkalasta:
Riku Merikoski, tekniikan ylioppilas
Brysselistä:
Ulriikka Aarnio, Senior Policy Officer
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Ydinvoima ei ole globaali ratkaisu
World Nuclear Associationin (WNA) mukaan maailman ydinvoimakapasiteetti vähintään viisinkertaistuu, mutta voisi massiivisen kehitystyön avulla jopa 30-kertaistua tämän vuosisadan kuluessa. Lisäksi oletetaan, että ydinpolttoaineen saatavuus ei kasvua rajoittaisi. Samalla Suomessa käydään keskustelua siitä, tulisiko maahan rakentaa lisää ydinvoimaa vai ei, ja ydinvoimalle tarjotaan merkittävää roolia ilmastonmuutoksen torjunnassa.
Tällä hetkellä maapallon energiankulutuksesta noin kuusi prosenttia tuotetaan ydinvoimalla. WNA:n arviossa maapallon energiankulutus kolminkertaistuu vuoteen 2100 mennessä. Ydinvoimakapasiteetin viisinkertaistaminen tarkoittaisi siis ydinvoiman osuuden nousemista noin 10 prosenttiin ja 30-kertaistaminen noin 60 prosenttiin kokonaiskulutuksesta. Samaan aikaan ilmastonmuutoksen aiheuttamien vahinkojen pitäminen kurissa vaatisi vähintään hiilidioksidipäästöjen puolittamista vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä ja pienentämistä kolmasosaan vuoteen 2100 mennessä. Edes tilanteessa, jossa ydinvoiman määrä 30-kertaistettaisiin vuosisadan kuluessa, ei sillä vielä olisi ratkaisevaa merkitystä ilmastonmuutoksen kannalta, sillä edelleen lähes 40 prosenttia energiantarpeesta tulisi kattaa jollain muulla hiilidioksidipäästöttömällä tuotantotavalla. Puhumattakaan jo paljon realistisemmasta arviosta, jossa ydinvoiman määrä esimerkiksi kymmenkertaistettaisiin vuosisadan loppuun mennessä.
On siis selvää, että ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii suuria panostuksia uusiutuviin energiamuotoihin riippumatta siitä, kuinka paljon ydinvoimaa rakennetaan. Suuret panostukset synnyttävät suuret markkinat, joista ei ole syytä jäädä sivuun. Jokainen ydinvoimaan sijoitettu euro on pois suomalaisen uusiutuvan energian teollisuuden kehitykseltä. Ydinvoimasta puhutaan usein välivaiheen ratkaisuna ja tällä hetkellä halvimpana ratkaisuna. Todellisuudessa se on junasta myöhästyjien ratkaisu – ja jo lähteneen junan tavoittaminen maksaa.
Tällä hetkellä maapallon energiankulutuksesta noin kuusi prosenttia tuotetaan ydinvoimalla. WNA:n arviossa maapallon energiankulutus kolminkertaistuu vuoteen 2100 mennessä. Ydinvoimakapasiteetin viisinkertaistaminen tarkoittaisi siis ydinvoiman osuuden nousemista noin 10 prosenttiin ja 30-kertaistaminen noin 60 prosenttiin kokonaiskulutuksesta. Samaan aikaan ilmastonmuutoksen aiheuttamien vahinkojen pitäminen kurissa vaatisi vähintään hiilidioksidipäästöjen puolittamista vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä ja pienentämistä kolmasosaan vuoteen 2100 mennessä. Edes tilanteessa, jossa ydinvoiman määrä 30-kertaistettaisiin vuosisadan kuluessa, ei sillä vielä olisi ratkaisevaa merkitystä ilmastonmuutoksen kannalta, sillä edelleen lähes 40 prosenttia energiantarpeesta tulisi kattaa jollain muulla hiilidioksidipäästöttömällä tuotantotavalla. Puhumattakaan jo paljon realistisemmasta arviosta, jossa ydinvoiman määrä esimerkiksi kymmenkertaistettaisiin vuosisadan loppuun mennessä.
On siis selvää, että ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii suuria panostuksia uusiutuviin energiamuotoihin riippumatta siitä, kuinka paljon ydinvoimaa rakennetaan. Suuret panostukset synnyttävät suuret markkinat, joista ei ole syytä jäädä sivuun. Jokainen ydinvoimaan sijoitettu euro on pois suomalaisen uusiutuvan energian teollisuuden kehitykseltä. Ydinvoimasta puhutaan usein välivaiheen ratkaisuna ja tällä hetkellä halvimpana ratkaisuna. Todellisuudessa se on junasta myöhästyjien ratkaisu – ja jo lähteneen junan tavoittaminen maksaa.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Oppiaineuudistus - kenen mielipide painaa?
Kuuntelin tänään radiosta Ylen Päivä tunnissa -ohjelmaa, jossa käsiteltiin useita lapsiin ja nuoriin liittyviä aiheita. Yksi niistä oli koulujen oppiaineuudistus.
Jos mielipiteitä kysyttäisiin vain opettajilta ja kaikki toiveet toteutettaisiin, muuttuisi keskimääräinen 7-luokkalaisen koulupäivä 8 tunnin mittaiseksi, jolloin kouluviikko olisi 40 tuntia. Nykyistä yliopistolaista luvut alkavat nopeasti hirvittää. Miten lasten työviikko (ja päälle vielä läksyt!) voisi olla noin pitkä samaan aikaan, kun työmaailmassa esitetään työnjaon hengessä lyhyempiä työpäiviä.
Kokonaistuntimäärä tuskin tulee uudistuksessa aiheuttamaan suurinta päänvaivaa, sillä esitystä valmistelevan työryhmän puheenjohtaja kuittasi tuntimäärän kasvattamisen suoraltaan tieksi, jolle ei olla menossa. Tunteja tullaan jakamaan eri tavalla aineiden kesken. Eipä sekään helppoa ole. Moni eri aineiden opettajista haluaisi lisätä oman aineensa opetusta, joten yksimielisyyttä lienee sieltä päin turha odottaa.
Mitä mieltä koululaiset itse sitten ovat? Haastattelussa moni mainitsi, ehkä hieman yllättäen, että haluaisi mieluiten luopua joistakin taito- ja taideaineista, koska ne eivät ole kovin hyödyllisiä. Ruotsia ehdotettiin myös poistettavaksi.
Haastattelun otos ei tietystikään ollut kovin kattava, ja laajempi kysely saattaisi tuoda toisenlaisia tuloksia. Silti koin itse piston sydämessäni, kun sorruin odottamattoman tuloksen edessä nopeasti huonolla tavalla aikuismaiseen ajatteluun: "voi kuulkaa lapset, ettehän te tiedä mikä on pidemmällä tähtäimellä elämässä hyödyllistä!". Tähänkö sitä päätyy jo kahdenkymmenenkahden vuoden kunnioitettavassa iässä?
Työryhmän puheenjohtaja kertoi, että itse asiassa taito- ja taideaineiden ja valinnaisten aineiden painotusta aiotaan lisätä. Opettajilta kysyttäessä poistoja sen sijaan ehdotettiin tehtäväksi terveystiedosta ja uskonnosta. Uusia aineita ei näillä näkymin ole tulossa - voiko tämän tulkita niinkin, että uskonto pysyisi uskontona, eikä muuttuisi uskontotiedoksi, sitä en tiedä. Joka tapauksessa uskomusasioiden opettamista on helppo pitää aineena, jonka vähentäminen ei kauheasti hätkäytä. Mutta entä terveystieto? Ehdotus tuntuu kummalliselta, kun samaan aikaan yritysmaailmassa pyritään vastaamaan lasten ja nuorten lihomiseen poistamalla kouluista sokerijuoma-automaatteja (ks. samainen radio-ohjelma). Tampereella ainakin lasten hammashuolto on jo heikentynyt aikuisten hoidon tiellä, eikä terkkarille pääseminen ole ikinä ollut kouluissa helppoa. Näyttää pelottavalta visiolta, jos kohta aletaan karsia jo niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin lasten pääsystä terveyttä ja kehollisuutta koskevaan tietoon.
Toinen, hankalampi kysymys on valinnaisuus. Sinänsä valinnanvapaus on tietysti tarpeen ja hyvästä, varmasti vähintään oppimismotivaation kannalta. Monesti oppilaiden jakautuminen valinnaisiin aineisiin alkaa nuoresta pitäen noudattaa perinteisiä sukupuolinormeja, ja niistä lipsuminen voi johtaa kiusatuksi tulemiseen. Koulun tehtävänä pitäisi kuitenkin olla se, että kaikkien sukupuolien edustajille tarjotaan mahdollisuus kokeilla ja oppia kaikenlaista. Erilaisissa kokeiluhankkeissa on tosin löydetty tehokkaita keinoja kannustaa oppilaita valitsemaan sukupuolensa kannalta ei-perinteisiä aineita, mutta näiden erikoisresurssien puuttuessa valinnaisuuksiin liittyvään sukupuolittuneiseen jakautumiseen on kiinnitettävä vakavaa huomiota ja mietittävä, miten siltä voidaan välttyä.
Yleisellä tasolla on helppo sanoaa, että aikuisten ja asiantuntijoiden on kannettava vastuuta lasten ja nuorten kasvatuksesta, ja koulussa saatava opetus on tässä olennainen osa. Toisaalta voi myös ajatella, että lapset ja nuoret ovat oman elämänsä asiantuntijoita, eikä heidän omaa näkemystään kannata vähätellä. Kiinnostavaa olisikin tietää, mitä nuoret pitäisivät hyödyllisenä opetuksena koulussa. Myös vastikään peruskoulusta päässeiden kokemusta kannattaa arvostaa, koska tietoa osaa monesti kaivata vasta silloin, kun sitä omassa elämässään huomaa tarvitsevansa. Yllättävän nopeasti se kokemus nimittäin haihtuu mielestä.
Jos mielipiteitä kysyttäisiin vain opettajilta ja kaikki toiveet toteutettaisiin, muuttuisi keskimääräinen 7-luokkalaisen koulupäivä 8 tunnin mittaiseksi, jolloin kouluviikko olisi 40 tuntia. Nykyistä yliopistolaista luvut alkavat nopeasti hirvittää. Miten lasten työviikko (ja päälle vielä läksyt!) voisi olla noin pitkä samaan aikaan, kun työmaailmassa esitetään työnjaon hengessä lyhyempiä työpäiviä.
Kokonaistuntimäärä tuskin tulee uudistuksessa aiheuttamaan suurinta päänvaivaa, sillä esitystä valmistelevan työryhmän puheenjohtaja kuittasi tuntimäärän kasvattamisen suoraltaan tieksi, jolle ei olla menossa. Tunteja tullaan jakamaan eri tavalla aineiden kesken. Eipä sekään helppoa ole. Moni eri aineiden opettajista haluaisi lisätä oman aineensa opetusta, joten yksimielisyyttä lienee sieltä päin turha odottaa.
Mitä mieltä koululaiset itse sitten ovat? Haastattelussa moni mainitsi, ehkä hieman yllättäen, että haluaisi mieluiten luopua joistakin taito- ja taideaineista, koska ne eivät ole kovin hyödyllisiä. Ruotsia ehdotettiin myös poistettavaksi.
Haastattelun otos ei tietystikään ollut kovin kattava, ja laajempi kysely saattaisi tuoda toisenlaisia tuloksia. Silti koin itse piston sydämessäni, kun sorruin odottamattoman tuloksen edessä nopeasti huonolla tavalla aikuismaiseen ajatteluun: "voi kuulkaa lapset, ettehän te tiedä mikä on pidemmällä tähtäimellä elämässä hyödyllistä!". Tähänkö sitä päätyy jo kahdenkymmenenkahden vuoden kunnioitettavassa iässä?
Työryhmän puheenjohtaja kertoi, että itse asiassa taito- ja taideaineiden ja valinnaisten aineiden painotusta aiotaan lisätä. Opettajilta kysyttäessä poistoja sen sijaan ehdotettiin tehtäväksi terveystiedosta ja uskonnosta. Uusia aineita ei näillä näkymin ole tulossa - voiko tämän tulkita niinkin, että uskonto pysyisi uskontona, eikä muuttuisi uskontotiedoksi, sitä en tiedä. Joka tapauksessa uskomusasioiden opettamista on helppo pitää aineena, jonka vähentäminen ei kauheasti hätkäytä. Mutta entä terveystieto? Ehdotus tuntuu kummalliselta, kun samaan aikaan yritysmaailmassa pyritään vastaamaan lasten ja nuorten lihomiseen poistamalla kouluista sokerijuoma-automaatteja (ks. samainen radio-ohjelma). Tampereella ainakin lasten hammashuolto on jo heikentynyt aikuisten hoidon tiellä, eikä terkkarille pääseminen ole ikinä ollut kouluissa helppoa. Näyttää pelottavalta visiolta, jos kohta aletaan karsia jo niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin lasten pääsystä terveyttä ja kehollisuutta koskevaan tietoon.
Toinen, hankalampi kysymys on valinnaisuus. Sinänsä valinnanvapaus on tietysti tarpeen ja hyvästä, varmasti vähintään oppimismotivaation kannalta. Monesti oppilaiden jakautuminen valinnaisiin aineisiin alkaa nuoresta pitäen noudattaa perinteisiä sukupuolinormeja, ja niistä lipsuminen voi johtaa kiusatuksi tulemiseen. Koulun tehtävänä pitäisi kuitenkin olla se, että kaikkien sukupuolien edustajille tarjotaan mahdollisuus kokeilla ja oppia kaikenlaista. Erilaisissa kokeiluhankkeissa on tosin löydetty tehokkaita keinoja kannustaa oppilaita valitsemaan sukupuolensa kannalta ei-perinteisiä aineita, mutta näiden erikoisresurssien puuttuessa valinnaisuuksiin liittyvään sukupuolittuneiseen jakautumiseen on kiinnitettävä vakavaa huomiota ja mietittävä, miten siltä voidaan välttyä.
Yleisellä tasolla on helppo sanoaa, että aikuisten ja asiantuntijoiden on kannettava vastuuta lasten ja nuorten kasvatuksesta, ja koulussa saatava opetus on tässä olennainen osa. Toisaalta voi myös ajatella, että lapset ja nuoret ovat oman elämänsä asiantuntijoita, eikä heidän omaa näkemystään kannata vähätellä. Kiinnostavaa olisikin tietää, mitä nuoret pitäisivät hyödyllisenä opetuksena koulussa. Myös vastikään peruskoulusta päässeiden kokemusta kannattaa arvostaa, koska tietoa osaa monesti kaivata vasta silloin, kun sitä omassa elämässään huomaa tarvitsevansa. Yllättävän nopeasti se kokemus nimittäin haihtuu mielestä.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Maahanmuutto on ihmisoikeuskysymys
Suomalainen maahanmuuttokeskustelu on vesittynyt eri osapuolien väliseksi kilpailuksi siitä, kumpi osuvammin haukkuu kumpaa. Erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriitikot itkevät suureen ääneen keskustelun mahdottomuutta samalla kuitekaan tuomatta keskusteluun itse mitään huutelua konkreettisempaa.
Pohjimmiltaan maahanmuutossa on kyse ihmisoikeuksista. Tästä johtuen kriitikot ovat täysin väärien kysymysten äärellä kysyessään "Mitä hyötyä heistä on Suomelle?". Kun esimerkiksi luen Hollantilaisen islam-kriittisen kirjoittajan Ayaan Hirsi Alin kuvausta monissa islamilaisissa valtioissa elävien naisten todellisuudesta, tai luen uutisista Iranilaisten kamppailusta sananvapautensa puolesta, nousee päällimmäiseksi kysymykseksi se, mitä voimme tehdä, jotta mahdollisimman monen ihmisen todellisuus muuttuisi. Jos Suomi tai Eurooppa sulkisi rajansa maahanmuutolta, se ei ainakaan pelastaisi yhtään tyttöä sukuelinten silpomiselta,yhtään naista pakkoavioliitolta, yhtään homoseksuaalia kuolemantuomiolta eikä yhtään poikaa kovuuteen perustuvalta mieskuvalta. Kriitikot sanovat, että ongelmat on paras hoitaa siellä, missä ne ovat. Valitettavasti kuitenkin joitain ongelmia voidaan hoitaa ainoastaan siellä, missä niistä voidaan avoimesti keskustella. Läheskään kaikissa niistä maista, joista Suomeen paremman elämän toivossa tullaan näin ei valitettavasti ole.
Monikulttuurisuus ei saa tarkoittaa kaiken sallivaa arvorelativismia. "Maassa maan tavalla" on kuitenkin surkea heitto, mutta aivan liian tyypillinen nykyisille kriitikoille. Maahan mahtuu tapoja vaikka millä mitalla, mutta ihmisoikeudet ovat universaaleja. Mitään sellaista ei tule suvaita, joka rajoittaa Suomessa asuvien ihmisoikeuksia - oli kyse sitten tyttöjen pakkonaittamisesta, homojen vertaamisesta eläimiin tai totaalikieltäytyjien kohtelusta. Muuten kukin eläköön Suomessa tapojensa mukaan sen enempää miettimättä, onko kyseessä kenties nyt "suomalainen" vai "somalialainen" tapa.
Tiukan maahanmuuttopolitiikan sijaan tarvitaan tiukkaa ja toimivaa kotouttamispolitiikkaa. Kaikille on taattava pääsy riittävään kielikoulutukseen ja työllistymisen mahdollistavaan jatkokoulutukseen. Maahanmuuttokiintiöiden ja kotouttamisen resurssien on kohdattava. Mille tasolle kiintiöt halutaan asettaa, on poliittinen kysymys siitä, kuinka monelle halutaan ja pystytään takaamaan eväät parempaan elämään.
70 vai 20 vuotta? Ajatuksia tekijänoikeuksista
Viime maanantaina Virnu kokoontui keskustelemaan tekijänoikeuksista. Toinen VINOn puheenjohtajista, Virnun entinen hallitusaktiivi Heikki Sairanen, esitteli meille VINOn viime syksynä hyväksymää tietoyhteiskuntalinjapaperia. Heikin alustuksen jälkeen keskustelimme muun muassa siitä, kuinka kauan tekijänoikeuksien tulisi olla voimassa teoksen tekijän kuoleman jälkeen. Tällä hetkellä teoksen tekijänoikeudet ovat voimassa 70 vuotta kuolemasta. Harvan teoksen arvo säilyy kuitenkaan niinkään kauaa ja VINOn linjaus voimassaoloajasta onkin radikaalisti erilainen. Tekijänoikeudet olisivat VINOn mallissa voimassa maksimissaan 20 vuotta ja ne olisi uusittava viiden vuoden välein.
Tällainen tekijänoikeuden rajoittaminen mahdollistaisi esimerkiksi taitelijat vapaasti yhdistelemään vaikutteita vanhoista teoksista joksikin uudeksi, joka viittaa toisiin teoksiin. Tämä paitsi uudistaisi taitelijan vapautta, myös mahdollisesti kannustaisi kaikki luomaan kulttuuria nostamatta ketään tekijää tai mitään teosta ylemmälle tasolle kulttuurin tekijänä. Tämä voisi vähentää taiteen näkemistä vain jonain elitistisenä ja itsestään kaukaisena, vain tiettyjen ihmisten toimintana. Lisäksi ilmeisesti esimerkiksi Disney on vaikuttanut siihen, että tekijänoikeuksien voimassaoloaikaa on aina pidennetty, kun Mikki Hiiristä kavereineen on uhannut tulla yhteistä omaisuutta. Pitkässä tekijänoikeudessa voi siis usein olla kyse pikemminkin oman taloudellisen edun kuin jonkin erityislaatuisen suojelusta.
Toinen asia, mikä herätti keskustelua, oli oppikirjatilanne kouluissa. Tällä hetkellä oppikirjat niin peruskoulussa kuin lukiossa aiheuttavat merkittäviä kustannuksia, joita lähes jokavuotiset uudet painokset olemattomine muutoksineen vain lisäävät. Pohdimme, mikä olisi sopiva ratkaisu. Pitäisikö valtion tuottaa oppikirjoja koulujen käyttöön, jotta kustannuksia aiheuttavat kaupalliset intressit eivät aiheuttaisi turhia kustannuksia julkiselle sektorille? Ja voitaisiinko näiden valtion tuottamien oppikirjojen laatu varmistaa vaikka siten, että kirjasarjoja olisi muutama per oppiaine ja niitä suunnittelemassa kilpailevat asiantuntija ryhmät? Entä mikä olisi e-kirjojen vakiintumisen vaikutus koulukirjoihin? Ne poistaisivat painamiseen ja uusiin painoksiin liittyviä kustannuksia, ja itse näkisin peruskoulun olevan ehkä paras paikka e-kirjojen vakiinnuttamisen aloittamiseksi. Tällä hetkellä peruskoulua käyvät lienevät paljon tottuneempia ruudulta lukijoita ja tietotekniikan käyttäjiä kuin esimerkiksi minun ikäiseni 80-luvun puolivälissä syntyneet – me kun vielä muistamme jopa ajan ennen internetiä. Jos e-kirjat ovat osa arkea kaikille pakollisessa koulussa, tottuu lukemaan ruudulta nuoresta lähtien eikä vierasta sitä aikuisenakaan. Spekuloimme myös sitä, tuleeko e-kirjoihin siirtyminen saamaan aikaan samanlaisen nostalgia-aallon minkä lp-levyt ja käsittääkseni viimeisimpänä jopa kasetit ovat aiheuttaneet.
Pieni tekijänoikeuspoliittinen keskustelumme avasi aihetta minulle ainakin jonkin verran. Nyt on helpompi muodostaa omaa poliittista näkemystään esimerkiksi piraattipuolueen poliittisesta sanomasta. Kaiken kaikkiaan tekijänoikeuksissa kun ei ole vain kyse siitä, mitä musiikkia saa ladata ilmaiseksi, vaan laajemmista omistamispoliittisista kysymyksestä. Teosten intertekstuaalisuus ja vaikutteiden käyttö sekä teosten saatavuuteen ja käyttöön liittyvää problematiikka on kaiken kaikkiaan monimutkaistunut ja – puolistunut huomattavasti vain viimeisen 20 vuodenkin aikana. Tämä uusi kehitys tulisi ottaa huomioon myös lainsäädännössä.
Tällainen tekijänoikeuden rajoittaminen mahdollistaisi esimerkiksi taitelijat vapaasti yhdistelemään vaikutteita vanhoista teoksista joksikin uudeksi, joka viittaa toisiin teoksiin. Tämä paitsi uudistaisi taitelijan vapautta, myös mahdollisesti kannustaisi kaikki luomaan kulttuuria nostamatta ketään tekijää tai mitään teosta ylemmälle tasolle kulttuurin tekijänä. Tämä voisi vähentää taiteen näkemistä vain jonain elitistisenä ja itsestään kaukaisena, vain tiettyjen ihmisten toimintana. Lisäksi ilmeisesti esimerkiksi Disney on vaikuttanut siihen, että tekijänoikeuksien voimassaoloaikaa on aina pidennetty, kun Mikki Hiiristä kavereineen on uhannut tulla yhteistä omaisuutta. Pitkässä tekijänoikeudessa voi siis usein olla kyse pikemminkin oman taloudellisen edun kuin jonkin erityislaatuisen suojelusta.
Toinen asia, mikä herätti keskustelua, oli oppikirjatilanne kouluissa. Tällä hetkellä oppikirjat niin peruskoulussa kuin lukiossa aiheuttavat merkittäviä kustannuksia, joita lähes jokavuotiset uudet painokset olemattomine muutoksineen vain lisäävät. Pohdimme, mikä olisi sopiva ratkaisu. Pitäisikö valtion tuottaa oppikirjoja koulujen käyttöön, jotta kustannuksia aiheuttavat kaupalliset intressit eivät aiheuttaisi turhia kustannuksia julkiselle sektorille? Ja voitaisiinko näiden valtion tuottamien oppikirjojen laatu varmistaa vaikka siten, että kirjasarjoja olisi muutama per oppiaine ja niitä suunnittelemassa kilpailevat asiantuntija ryhmät? Entä mikä olisi e-kirjojen vakiintumisen vaikutus koulukirjoihin? Ne poistaisivat painamiseen ja uusiin painoksiin liittyviä kustannuksia, ja itse näkisin peruskoulun olevan ehkä paras paikka e-kirjojen vakiinnuttamisen aloittamiseksi. Tällä hetkellä peruskoulua käyvät lienevät paljon tottuneempia ruudulta lukijoita ja tietotekniikan käyttäjiä kuin esimerkiksi minun ikäiseni 80-luvun puolivälissä syntyneet – me kun vielä muistamme jopa ajan ennen internetiä. Jos e-kirjat ovat osa arkea kaikille pakollisessa koulussa, tottuu lukemaan ruudulta nuoresta lähtien eikä vierasta sitä aikuisenakaan. Spekuloimme myös sitä, tuleeko e-kirjoihin siirtyminen saamaan aikaan samanlaisen nostalgia-aallon minkä lp-levyt ja käsittääkseni viimeisimpänä jopa kasetit ovat aiheuttaneet.
Pieni tekijänoikeuspoliittinen keskustelumme avasi aihetta minulle ainakin jonkin verran. Nyt on helpompi muodostaa omaa poliittista näkemystään esimerkiksi piraattipuolueen poliittisesta sanomasta. Kaiken kaikkiaan tekijänoikeuksissa kun ei ole vain kyse siitä, mitä musiikkia saa ladata ilmaiseksi, vaan laajemmista omistamispoliittisista kysymyksestä. Teosten intertekstuaalisuus ja vaikutteiden käyttö sekä teosten saatavuuteen ja käyttöön liittyvää problematiikka on kaiken kaikkiaan monimutkaistunut ja – puolistunut huomattavasti vain viimeisen 20 vuodenkin aikana. Tämä uusi kehitys tulisi ottaa huomioon myös lainsäädännössä.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Degrowth-keskustelu ja innovaatiot
Välillä on suotavaa reflektoida omia ajatuksiaan, ja porautua sellaisiinkin asioihin jotka eivät välttämättä ole omaa sydäntä lähellä. Viime aikoina tällainen itselläni on ollut degrowth-keskustelu, ja siihen liittyvät julkaisut. Niiden anti kun on ollut, no, yleisen hippimäinen joka ainakin omalla kohdallani vähän latistaa uljaan uuden maailman luontiprosessin fiiliksiä.
Paljosta voi kuitenkin olla samaa mieltä. Luonnon tarjoaman materiaalisen kasvun rajallisuuden oivaltaminen ei ole mitään uutta vihreässä perinteessä ja politiikassa. Myöskin talouskasvun jakaminen mutkattomasti aineelliseen ja ei-aineelliseen kasvuun asettaa omat ongelmansa. Jos luonnon kantokykyä mitataan ilmastonmuutoksen ohella vaikkapa lajien lukumäärien pienenemisellä, sademetsien pinta-alalla tai vaikkapa kalakantojen taantumisella on aika selvää että länsimaat eivät ole kestävällä polulla. Kun tämä vielä yhdistetään tulonjaon epätasaisuuteen maailman mittakaavassa, joidenkin aivan keskeisten hyödykkeiden käyttöä tulee yksiselitteisesti vähentää.
Tämä todennäköisesti (mutta ei välttämättä) samalla sitten aiheuttaa myös BKT:n pienenemistä, johon tuottavuuden joka tapauksessa kasvaessa liittyy väistämättä tehtyjen työtuntien väheneminen yhteiskunnassa. Työtä voidaan toki jakaa uudelleen, kuten nykyisessä lamassa on aika laajalti tehty, mutta vaikutuksensa sillä on myös ihan ihmisten fyysiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi perusterveydenhuollon ylläpitämine nykyisellä tasollaan pienemmällä taloudellisella panostuksella tuntuu ainakin itsestäni kovin vaikealta. Tai sitten luovutaan vielä enemmän jostain muusta.
Keskeinen ongelmani degrowth-tekstien (http://www.degrowth.net/) kanssa liittyy juuri tuohon luopumisen näkökulmaan, ja yleiseen elämäntavan fiilistelyyn siihen liittyen. Aika monissa papereissa ja etenkin aktistien teksteissä painotetaan näkökulmia, joissa kollektiivinen toiminta korvaa individualistisen kilpailun, ja joissa innovaatioiden tuonti markkinoille tapahtuu demokraattisen prosessin kautta. Näin osa innovaatioista (kas kummaa, yllättäin esimerkkeinä mainitaan GMO-tuotteet ja nanoteknologia) voitaisiin torjua, jos ne demokraattisen prosessin mukaan eivät olisi soveltuvia yhteiskuntaan.
Jos lähdetään olettamuksesta, että taloudelle pistetään tiukat rajat vaikkapa kustannusten muodossa (vrt. päästökauppa), niin suurimmat hyödyt saadaan tällöin esiin silloin, kun markkinat toimivat tehokkaimmin reunaehtojen puitteissa, eivät silloin kun niiden toimintaan kättennostoäänestykesllä puututaan. Ympäristöä ylikuormittavilla aloilla tämä tarkoittaisi käytännössä myös melko mieletöntä pudotuspeliä ja rakennemauutosta.
Samalla ne alat, joissa tuottavuutta ja innovaatioita syntyy entiseen tapaan materiaaliseten pääomapanosten hyödyntämisestä pitkälti vapautuneena, luovat edelleenkin tuottaville yksilöille kovan tulotason. Yleisen kustannustason noustessa, ja talouden koko piirakan pienentyessä, todennäköinen seuraus on myös tuloerojen kasvaminen. Keskustellessani virnulaisen aktiivi Allanin kanssa asiasta, hän sanoikin kuvaavasti kuinka "paitojen pesijöille jaettavaa olisi yhä vähemmän".
Väitänkin, että jos degrowth-yhteiskuntakeskustelun kuvaamat taloudelliset rajat tulevat vastaan, ja jos taloudellinen toimeliaisuus ihmisissä säilyy yhä entisellä tasollaan, eivät tulonjakokysymykset mihinkään katoa, vaan pikemminkin kärjistyvät. Tästä olisi myös mukava kuulla keskustelua, pelkän ihmisten käyttäytymisen massiivista muutosta olettavan pohdinnan ohella.
Paljosta voi kuitenkin olla samaa mieltä. Luonnon tarjoaman materiaalisen kasvun rajallisuuden oivaltaminen ei ole mitään uutta vihreässä perinteessä ja politiikassa. Myöskin talouskasvun jakaminen mutkattomasti aineelliseen ja ei-aineelliseen kasvuun asettaa omat ongelmansa. Jos luonnon kantokykyä mitataan ilmastonmuutoksen ohella vaikkapa lajien lukumäärien pienenemisellä, sademetsien pinta-alalla tai vaikkapa kalakantojen taantumisella on aika selvää että länsimaat eivät ole kestävällä polulla. Kun tämä vielä yhdistetään tulonjaon epätasaisuuteen maailman mittakaavassa, joidenkin aivan keskeisten hyödykkeiden käyttöä tulee yksiselitteisesti vähentää.
Tämä todennäköisesti (mutta ei välttämättä) samalla sitten aiheuttaa myös BKT:n pienenemistä, johon tuottavuuden joka tapauksessa kasvaessa liittyy väistämättä tehtyjen työtuntien väheneminen yhteiskunnassa. Työtä voidaan toki jakaa uudelleen, kuten nykyisessä lamassa on aika laajalti tehty, mutta vaikutuksensa sillä on myös ihan ihmisten fyysiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi perusterveydenhuollon ylläpitämine nykyisellä tasollaan pienemmällä taloudellisella panostuksella tuntuu ainakin itsestäni kovin vaikealta. Tai sitten luovutaan vielä enemmän jostain muusta.
Keskeinen ongelmani degrowth-tekstien (http://www.degrowth.net/) kanssa liittyy juuri tuohon luopumisen näkökulmaan, ja yleiseen elämäntavan fiilistelyyn siihen liittyen. Aika monissa papereissa ja etenkin aktistien teksteissä painotetaan näkökulmia, joissa kollektiivinen toiminta korvaa individualistisen kilpailun, ja joissa innovaatioiden tuonti markkinoille tapahtuu demokraattisen prosessin kautta. Näin osa innovaatioista (kas kummaa, yllättäin esimerkkeinä mainitaan GMO-tuotteet ja nanoteknologia) voitaisiin torjua, jos ne demokraattisen prosessin mukaan eivät olisi soveltuvia yhteiskuntaan.
Jos lähdetään olettamuksesta, että taloudelle pistetään tiukat rajat vaikkapa kustannusten muodossa (vrt. päästökauppa), niin suurimmat hyödyt saadaan tällöin esiin silloin, kun markkinat toimivat tehokkaimmin reunaehtojen puitteissa, eivät silloin kun niiden toimintaan kättennostoäänestykesllä puututaan. Ympäristöä ylikuormittavilla aloilla tämä tarkoittaisi käytännössä myös melko mieletöntä pudotuspeliä ja rakennemauutosta.
Samalla ne alat, joissa tuottavuutta ja innovaatioita syntyy entiseen tapaan materiaaliseten pääomapanosten hyödyntämisestä pitkälti vapautuneena, luovat edelleenkin tuottaville yksilöille kovan tulotason. Yleisen kustannustason noustessa, ja talouden koko piirakan pienentyessä, todennäköinen seuraus on myös tuloerojen kasvaminen. Keskustellessani virnulaisen aktiivi Allanin kanssa asiasta, hän sanoikin kuvaavasti kuinka "paitojen pesijöille jaettavaa olisi yhä vähemmän".
Väitänkin, että jos degrowth-yhteiskuntakeskustelun kuvaamat taloudelliset rajat tulevat vastaan, ja jos taloudellinen toimeliaisuus ihmisissä säilyy yhä entisellä tasollaan, eivät tulonjakokysymykset mihinkään katoa, vaan pikemminkin kärjistyvät. Tästä olisi myös mukava kuulla keskustelua, pelkän ihmisten käyttäytymisen massiivista muutosta olettavan pohdinnan ohella.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Hyviä uutisia kunnanvaltuustosta
Virnu kävi viime viikolla seuraamassa kunnanvaltuuston kokousta. Seuraavassa muutama huomionarvoinen asia.
Valtion tarjoamasta pormestarinvaalikokeilusta käytiin pitkä keskustelu. Eri osapuolilla oli erilainen käsitys siitä, olisiko kokeilu ollut Tampereelle askel eteen vai taaksepäin. Vihreät oli enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että valtion esittämä kokeilumalli oli liian epämääräinen, että siihen olisi voitu sitovasti ilmoittautua. Mallissa pormestari olisi ollut seremoniallisempi kuin nykyjärjestelmässä, ja rinnalla olisi ollut mukana eräänlainen virkapormestari. Meillä on haluttu, että pormestarilla olisi poliittista valtaa ja sitä myötä myös vastuuta parlamentarismin hengessä.
Kun kokeiluun ei lähdetty, päätettiin sen sijaan vaikuttaa eduskuntaryhmiin kuntalain muuttamiseksi siten, että suora pormestarinvaali tulisi mahdolliseksi. Huvittavana yksityiskohtana keskustelun aikana SKP:n Jari Heinonen muuten täsmensi omaa kantaansa: "voishan se pormestari siis ehkä olla nainenkin". Hyvä tietää!
Strategiaraportista käydyn keskustelun aikana SDP:n Loukaskorpi kiinnitti huomiota asiaan, johon Virnussakin voisi olla syytä ottaa kantaa. Ilmeisesti aikuisten hammashuollon turvaksi asetettu hoitotakuu on nyttemmin johtanut tilanteeseen, jossa lasten hammashuollosta on karsittu reilusti resursseja. Aikuisten hammashuollon tila on selvästi parantunut, mutta ennaltaehkäisevästä työstä luopuminen on harvoin todellisuudessa taloudellisestikaan järkevää. Lapsilla ei tietysti myöskään ole realistisia mahdollisuuksia itsenäisesti hankkiutua yksityiselle hampaitaan hoidattamaan, joten tilanne on melkoisen absurdi.
Kokouksessa päätettiin myös perustaa seudullinen joukkoliikenneviranomainen ohjaamaan liikennöin kehitystä. Tämän voi toivoa järkevöittävän koko lähiseudun liikennettä. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan parannuksia!
Erityisellä jännityksellä olimme odottaneet keskustelua viikottaisesta kasvisruokapäivästä kouluihin. Helsingissä aiheesta käyty keskustelu oli ollut poikkeukselisen värikästä, mutta meillä pahemmilta ylilyönneiltä säilyttiin. Joitakin epäilyksiä niin kasvisruuan kalliudesta, mausta ja ravitsemuksellisista ominaisuuksista esitetiin niin Kokoomuksen, SDP:n kuin SKP:nkin taholta, mutta valtuutettumme Oras Tynkkynen ja Emilia Olkanen pystyivät helposti osoittamaan huolet turhiksi.
Loppujen lopuksi kukaan ei vastustanut Joonas Lepistön tekemää aloitetta kasvisruokapäivän valmisteluiden aloittamisesta, joten aiheesta ei tarvinnut edes äänestää.
Seuraavaksi joku voisikin tehdä aloitteen siitä, että vastaava operaatio koskisi vaikkapa koko Tampereen Aterian tarjontaa. Koululaisten puolesta on helppo päättää asioita, kun heillä ei omaa edustustaan valtuustossa ole, eivätkä he pääse vielä äänestämäänkään.
Valtion tarjoamasta pormestarinvaalikokeilusta käytiin pitkä keskustelu. Eri osapuolilla oli erilainen käsitys siitä, olisiko kokeilu ollut Tampereelle askel eteen vai taaksepäin. Vihreät oli enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että valtion esittämä kokeilumalli oli liian epämääräinen, että siihen olisi voitu sitovasti ilmoittautua. Mallissa pormestari olisi ollut seremoniallisempi kuin nykyjärjestelmässä, ja rinnalla olisi ollut mukana eräänlainen virkapormestari. Meillä on haluttu, että pormestarilla olisi poliittista valtaa ja sitä myötä myös vastuuta parlamentarismin hengessä.
Kun kokeiluun ei lähdetty, päätettiin sen sijaan vaikuttaa eduskuntaryhmiin kuntalain muuttamiseksi siten, että suora pormestarinvaali tulisi mahdolliseksi. Huvittavana yksityiskohtana keskustelun aikana SKP:n Jari Heinonen muuten täsmensi omaa kantaansa: "voishan se pormestari siis ehkä olla nainenkin". Hyvä tietää!
Strategiaraportista käydyn keskustelun aikana SDP:n Loukaskorpi kiinnitti huomiota asiaan, johon Virnussakin voisi olla syytä ottaa kantaa. Ilmeisesti aikuisten hammashuollon turvaksi asetettu hoitotakuu on nyttemmin johtanut tilanteeseen, jossa lasten hammashuollosta on karsittu reilusti resursseja. Aikuisten hammashuollon tila on selvästi parantunut, mutta ennaltaehkäisevästä työstä luopuminen on harvoin todellisuudessa taloudellisestikaan järkevää. Lapsilla ei tietysti myöskään ole realistisia mahdollisuuksia itsenäisesti hankkiutua yksityiselle hampaitaan hoidattamaan, joten tilanne on melkoisen absurdi.
Kokouksessa päätettiin myös perustaa seudullinen joukkoliikenneviranomainen ohjaamaan liikennöin kehitystä. Tämän voi toivoa järkevöittävän koko lähiseudun liikennettä. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan parannuksia!
Erityisellä jännityksellä olimme odottaneet keskustelua viikottaisesta kasvisruokapäivästä kouluihin. Helsingissä aiheesta käyty keskustelu oli ollut poikkeukselisen värikästä, mutta meillä pahemmilta ylilyönneiltä säilyttiin. Joitakin epäilyksiä niin kasvisruuan kalliudesta, mausta ja ravitsemuksellisista ominaisuuksista esitetiin niin Kokoomuksen, SDP:n kuin SKP:nkin taholta, mutta valtuutettumme Oras Tynkkynen ja Emilia Olkanen pystyivät helposti osoittamaan huolet turhiksi.
Loppujen lopuksi kukaan ei vastustanut Joonas Lepistön tekemää aloitetta kasvisruokapäivän valmisteluiden aloittamisesta, joten aiheesta ei tarvinnut edes äänestää.
Seuraavaksi joku voisikin tehdä aloitteen siitä, että vastaava operaatio koskisi vaikkapa koko Tampereen Aterian tarjontaa. Koululaisten puolesta on helppo päättää asioita, kun heillä ei omaa edustustaan valtuustossa ole, eivätkä he pääse vielä äänestämäänkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)