Maksullisen koulutuksen puolustuspuheenvuoro

Ylen Silminnäkijä-ohjelman Kerjäläisyliopisto-jakso nosti taas vastustuksen aallon lukukausimaksuja vastaan, kun EK:n projektipäällikkö Marcus Nybergh jäätyi yrittäessään perustella lukukausimaksuja. Kysymys maksullisesta koulutuksesta ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoinen, että paha elinkeinoelämä haluaisi vain potkia opiskelijoita valmistumaan nopeammin ja viedä vähätkin rahat pois.

En ole oikein koskaan nähnyt tai kuullut kunnollista julkista keskustelua maksullisesta koulutuksesta, vaan kiistan molemmat osapuolet ovat aina keskittyneet puhumaan toistensa ohi, eikä mitään dialogia ole päässyt syntymään. Maksuttomaan koulutukseen liittyy kuitenkin monia kysymyksiä, jotka ovat pohtimisen arvoisia. Tässä niistä muutama.

Koulutus periytyy
Suomessa, niin kuin muissakin läntisissä maissa, voi tilastollisesti nähdä, että akateemisten vanhempien lapset menevät aikanaan korkeakouluun, kun taas duunarien lapset menevät ammattikouluun. Ja kun korkeakoulutuksen kustantaminen maksaa paljon enemmän kuin ammatillinen koulutus, siitä seuraa, että duunarit maksavat suurelta osin akateemisten hyväosaisten koulunkäynnin.

Toisen tutkinnon kyseenalainen hyöty
Rajahyöty toisesta korkeakoulututkinnosta on sen verran alhainen, että yhteiskunnan kannalta ei ole juurikaan järkeä kannustaa tällaiseen toimintaan. Tietysti on niitä, jotka eivät ensimmäisellä kerralla osu oikeaan, mutta ratkaisu tähän pitäisi olla selkeästi suurempi panostus opintojenohjaukseen.

Sivistys ei edellytä yliopistotutkintoa
Monet maksuttomuuden puolustajat vetoavat sivistykseen arvona, että kaikilla pitää olla universaali oikeus sivistää itseään valtion ja Kelan piikkiin niin kauan kuin huvittaa. Sivistys ei kuitenkaan nykymaailmassa löydy enää yliopistoista. Meillä on erinomainen kirjastolaitos, joka takaa kaikille hyvät mahdollisuudet sivistää itseään. Lisäksi meillä on hyvin tuetut kansalais- ja työväenopistot, sekä laadukas Yleisradio. Nämä ratkaisut ja maksuton perus- ja toisen asteen koulutus riittävät kyllä takaamaan riittävän sivistyksen.

Ja viimeisenä käytännön kannalta tärkein pointti:

Lukukausimaksut ovat huono tapa hoitaa koulutuksen maksullisuus!
Paljon paremman tavan tähän tarjoaa esimerkiksi ns. Graduate Tax -malli, jossa koulutuksen hinta peritään valmistumisen jälkeen ylimääräisellä tuloverolla. Köyhyys ja lukukausimaksut eivät siis estä akateemista koulutusta. Tällä hoidetaan samalla se, että kovapalkkaiseksi juristiksi valmistuva maksaa koulutuksestaan enemmän kuin kirjastonhoitajaksi valmistuva. Kätevää, eikö?

Menettämällä luottotietonsa opiskelija saa paremman toimeentulon

Opiskelijoiden toimeentulon kehitys laahaa kaukana yleisestä tulokehityksestä, pieniä parannuksia tulee silloin tällöin, mutta ne eivät ole riittäviä. Mitä opiskelijaliikkeen tulisi tehdä, että sana menisi perille?

Pohdimme opiskelijan toimeentuloa Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan eli Tamyn edustajistossa, kun keskustelimme, millaista mallia perustulosta Tamy voisi ajaa. Heitin keskustelun tiimellyksessä idean, että voisimme pistää pystyyn kampanjan, jossa kehottaisimme uusia opiskelijoita menettämään luottotietonsa, jotta he voisivat suoraan hakea toimeentulotukea ilman kaiken opintolainan nostoa ja toimeentulo olisi siis myös kesällä turvattu.

Luottotietonsa voi menettää lyhyimmillään kolmeksi vuodeksi. Uudet opiskelijat voisivat siis menettää luottotiedot opiskelujen ajaksi ja saada toimeentulotukea, jonka perusosa on opintotuen opintorahaa suurempi. Opintolainalla opintotuesta saa kyllä melkein yhtä suuren, mutta kaikki opiskelijat eivät uskalla ottaa opintolainaa, muun muassa siksi, että opintojen jälkeisestä toimeentulosta ei ole varmuutta.

Tällainen kampanja voisi tottelemattomuudessaan herättää päättäjien huomion (taas kerran) opintotuen surkeasta tasosta, ehkä tällä kertaa tarpeeksi voimakkaasti? En tiedä, haluanko nyt oikeasti kehottaa opiskelijoita tähän, koska en tiedä, onko kehottaminen luottotietojen tarkoitukselliseen menettämiseen laitonta, ja varsinkin, onko luottotietojen tarkoituksellinen menettäminen rikollista. Mutta jos vaikka Suomen ylioppilaskuntien liitolla olisi uskallusta, saa kampanjaidean vapaasti varastaa!

Vaadin että ateistinakin saan äänestää!

Niin kauan kuin kirkko ja valtio ovat Suomessa yhdessä, ja yritykset maksavat kirkonkymmenyksiä, vaadin että ateistinakin saan äänestää!

..tai vähintään että kaikki, joilla äänioikeus on, taapertavat 14.11. isänpäivänä äänestämään.

Kirkosta eroaminen ei automaattisesti tee ihmisestä uskonnotonta tai ateistia, mutta osa kirkosta eronneista saattaa vielä näissä vaaleissa käyttää äänioikeutta: Vaalilainsäädännön asiantuntijan Lauri Tarastin mukaan Ylen "homoillan" jäsenpaossa kirkosta eronneet voivat äänestää tulevissa vaaleissa. Vaaliluetteloa on käytännössä mahdotonta päivittää suuren eronneiden määrän vuoksi, jolloin kaikki 15.8. jälkeen eronneet ovat vielä äänioikeutettuja.

Kirkko on uudistuksellisesti kokeilemassa myös 16 vuoteen alennettua äänestysikärajaa. Vaalisivustolta löytää nuoret ehdokkaat helpostii parilla klikkauksella. Tampereella alle 30-vuotiaita ehdokkaita on muuten 33 henkeä. Ja --Oi joi-- seurakuntavaalejahan voi tykätä feisbookissakin! Sivusto on groovaavasti nimettykin ”eka kerta”.

Tutustuin viikonloppuna seurakuntavaalien vaalikoneeseen. Eihän minulla toki ole ollut äänioikeutta näissä vaaleissa koskaan (tai korkeintaan ne pari kuukautta, jotka ehtivät vierähtää ennen kuin 18-vuotiaana sai nettilomakkeen täytetyksi eroakirkosta.fi -palvelussa. Monet siis ovat selvästi minua nopeampi naputtelemaan eroanomuksensa sopivan uutisen noustessa tapetille.) Tuttavani kuitenkin kuuluvat kirkkoon ja mielenkiinnolla lauantaiaamuna seurasin vastauksia netti-oraakkelin kysymyksiin seurakuntavaalit.fi -sivustolla.

Mistä toimintamuodosta lähdetään tulojen vähentyessä säästämään? Miten kirkon ilmasto-ohjelman tulisi näkyä seurakunnassa? Entä samaasukupuolta olevien parien asema kirkossa?

--Näkisikö jostain tilaston, kuinka näihin kysymyksiin on vastattu? Vai odotanko vain vaalitulosta?

Maanantaina alkaneelta kirkolliskokoukselta odotettiin kantaa samaasukupuolta olevien parien vihkimiseen. Keskiviikko aamun uutisissa homoparien rukousohjetta valmistelleen valiokunnan kerrotaan keskustelleen parien siunaamisesta. Ehdotusta kirkolliskokoukselle ei kuitenkaan tuoda. Sen sijaan perustevaliokunta esittää, että kirkolliskokous antaisi piispainkokouksen laadittavaksi pastoraalisen toimintaohjeen siunaamisesta. Viiden allekirjoittaneen jättämässä eriävässä mielipiteessä todetaan toimintatavan mitätöivän Raamatun ohjeellisuuden ja mahdollistavan totuuksien kännön päälaelleen.

Miksi rippikoulun kesken jättänyt ateisti kirjoittaa seurakuntavaaleista? Miksi minulle kaikista ihmisistä tulee olo, että haluaisin jo suojella kirkkoa kristityiltä --vai oliko se sittenkin kristillisiltä? Voisiko kristillisen puolueen rinnalle nousta ateistinen tai uskonnoton puolue, jonka tarkoituksena ei olisi tulkita Raamatun tekstiä yksipuolisesti ja käyttää uskontoa poliittisena lyömäaseena vaan taata uskonnon ja uskonnottomuuden vapaus ja yhdenvertainen kohtelu kaikille –kuten meitä on opetettu?

Ei instituutio ole yhtä kuin usko, mutta instituutio on se, joka kerää verot, palkkaa työntekijät, järjestää hengellisiä- ja sosiaalisia palveluita. Ja mihin seurakuntavaaleissa ääniä haalineet edustajat sitten oikein pääsevät vaikuttamaan? Asiasta tietämättönä lähden tutustumaan seurakuntavaalit.fi -sivustoon. Virhe, sivusto mainostaa vain feisbookkia ja heittää silmille youtube-videoita. Wikipedia ei petä tälläkään kertaa: viidellä virkkeellä sivu tiivistää minulle kirkkovaltuuston päättävän seurakunnan taloudesta, viranhaltijoista ja kappalaisen valinnasta sekä antaa äänioikeuden hiippakuntavaltuuston, kirkolliskokouksen ja piispan vaaleissa. Taas lisää vaaleja, jotka eivät sano minulle mitään..kirkollispolitiikka on auttamatta liian monimutkaista minulle.

Hyviä seurakuntavaaliteesejä Vihreillä kuitenkin on: ympäristövastuuta, paikallista ja globaalia vastuuta, tasa-arvoa ja avointa demokratiaa.

Ja niihin voi tutustua: http://www.vihreat.fi/seurakuntavaaliteesit

-anne

joka ei nyt tiedä yhtään mistä puhuu.

(jos joku voisi piirtää yksinkertaisen kaavion, missä vaaleissa seurakunnissa, kuka päättää ja mistä, niin kiitos.)

Ruotsia, saamea vai suomea - vai kaikkia niitä?

Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä lähes minkä tahansa kielen oppiminen on rikastavaa ja avartavaa –ehkä myös, koska kielten oppiminen on itselleni aina ollut helppoa. Silti vellova keskustelu ruotsin asemasta on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että sen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa tulisi harkita uudelleen, erityisesti kaikille pakollisena kouluaineena.

Ruotsi on sinänsä perusrakenteeltaan melko yksinkertainen kieli esimerkiksi suomen kielen sijajärjestelmään tai venäjän verbien aspekteihin verrattuna. Lisäksi ruotsia näkee ja kuulee jatkuvasti suomalaisessa yhteiskunnassa, koska kaiken maitopurkista junan kuulutuksiin tulee olla kahdella virallisella kielellä. Ruotsin oppimisen ei siis sinänsä kuuluisi olla niin vaikeaa kun se tällä hetkellä monille on, elleivät asenteet torjuisi sitä niin voimakkaasti.

Tämä negatiiviseen asenteeseen ruotsia kohtaan vaikuttavat niin historialliset kuin ajankohtaisemmatkin syyt. Historiallisesti katsoen ruotsi on tavallaan hieman samassa asemassa kuin siirtomaakielet monissa Afrikan maissa: se on entisen valloittajan kieli, jota eliitti aikoinaan käytti, ja joka dominoi suomalaista yhteiskuntaa niin politiikassa kuin koulutuksessakin. Tilanne ei tietenkään ole täysin verrannollinen, mutta uskon, että ruotsi-vihan takana on osittain edelleen ajatus bättre folkista ja suomen kielen alistamisesta pitkäksi aikaa maaseudun yksinkertaisen kansan kieleksi. Tätä nykyä valtasuhteet kielten välillä ovat käytännössä muuttuneet ja suomi dominoi ruotsia, mutta ruotsin asema edelleen heijastaa vanhoja valtasuhteita.

Tätä nykyä suurimmassa osassa maata ruotsin kieltä ei näe tai kuule juuri muualla kuin selvästi kaksikielisillä alueilla. Ruotsia ei tarvitse suuressa osassa Suomea käyttää käytännössä ikinä eikä sitä kuule kadulla paljoakaan. Ruotsissakaan vieraillessa suomenruotsista ei ole aina apua, koska siellä puhuttavat ruotsin murteet eroavat suomenruotsista huomattavasti. Ruotsin kieli toki välittää omaa suomenruotsalaista kulttuuria, joka eroaa niin suomalaisesta kuin ruotsalaisestakin kulttuurista. Väittäisin kuitenkin, että suomessa puhuttavan suomenruotsin välittämä kulttuuri ei eroa niin ratkaisevasti suomalaisesta kulttuurista, että sen oppiminen todella olisi koko Suomessa tärkeätä. Kieliä, jotka todella lisäisivät ymmärrystä vieraita kulttuureja ja erilaista ajattelutapaa kohtaan, ovat esimerkiksi venäjä, espanja tai arabia, joiden puhujia on myös maailmanlaajuisesti huomattavasti enemmän kuin ruotsin. Niiden opetuksen olisi ilo nähdä lisääntyvän, koska niistä on myös eniten hyötyä globalisoituvassa maailmassa, jossa toisten kielten ja kulttuurien ymmärtäminen on entistä tärkeämpää. Ruotsin opettaminen pakkopullana syö siis resursseja jotain todella uutta ja erilaista välittävien kielten opettamiselta, eikä torjuvien asenteiden vuoksi välttämättä edes lisää ymmärrystä suomenruotsalaisten historiallisesta asemasta Suomessa .

Oman äidinkielen puhuminen on erittäin tärkeä asia – yleensä vain äidinkielellään pystyy löytämään juuri oikeat sanat ilmaisemaan esimerkiksi tunteitaan. Omasta äidinkielestä puhuminen herättää paljon vahvoja tunteita enkä missään tapauksessa halua vähentää suomenruotsalaisten mahdollisuuksia puhua äidinkieltään. Pikemminkin haluan kiinnittää huomiota siihen, kuinka tämän kuitenkin suhteellisen pienen vähemmistökielen asemaa maassamme pitäisi harkita uudelleen. Onko todella järkevää, että peruskoulussa käytetään resursseja sellaisen kielen opettamiseen, josta (rohkenen väittää) suurelle osalle oppilaista siitä ei jää paljoakaan mieleen? Onko ruotsinkielisten saatava palvelua ruotsiksi myös Lappeenrannassa, missä kadulla kuulee enemmän venäjää kuin ruotsia? Tai voisiko kaksikielisyyden rajoittaa vain niille alueille, missä ruotsinkielisten määrä ylittää jonkin tietyn prosenttiluvun? Tällaista prosenttiajatteluahan jo harrastetaan kadunnimikylttien suhteen, ja se mahdollistaisi oman äidinkielen puhumisen arjen ympäristössä, mikä kuitenkin kaikkein tärkeintä. Olisi lisäksi mielenkiintoista tietää, kuinka usein suomenruotsalainen todellisuudessa saa palvelua ruotsiksi missä päin tahansa Suomea – käytännössä kun esimerkiksi ns. virkamiesruotsin suorittaminen ei tarkoita, että kieltä todellisuudessa osaisi.

Ruotsinsuomalaisten ja suomenruotsalaisten määrien välillä ei ole kovin suurta eroa. Kuitenkin suomen kielen asema Ruotsissa on sama kuin saamen Suomessa (virallinen vähemmistökieli). Tämä kertoo osuvasti siitä, kuinka ruotsin kielen asemassa on kyse historiallisesta menneisyydestä eikä niinkään ajankohtaisesta ilmiöstä. Ruotsi on epäilemättä yksi parhaiten suojeltuja vähemmistökieliä maailmassa, vaikka se on täysin elinvoimainen kieli eikä vaarassa kuolla puhujien vähentyessä, eikä siis sinänsä tarvitse erityistä suojelua. Yksi mahdollisuus uudistaa Suomen vähemmistökieliä koskevaa politiikkaa olisikin se, että koulussa olisi valittava saamen ja ruotsin väliltä. Uskon, että tämä parantaisi pidemmällä tähtäimellä kummankin kielen asemaa, ja poistaisi ruotsista etuliitteen pakko-.

Back to basics: luokka

Olen ajautunut tänä syksynä vallankumouksellisten ajatusten pariin. Syynä on rakas yliopistomme.

Aiemmin syksystä sain joltakulta tuntemattomalta yliopistolaiselta käteeni anarkistisen manifestin, jota olen nyt pikku hiljaa lueskellut ja pureskellut. Toiseksi olen juuri aloittanut kurssin luokkatutkimuksesta. Antagonismit ja vallankumoukset ovat oikein vilisseet silmissä ja korvissa.

Joidenkin luokkatutkijoiden mukaan koulutus uusintaa luokkia. En voi väittää vieläkään täysin ymmärtäneeni, mitä luokilla kulloinkin tarkoitetaan (ja sillähän tarkoitetaan kaikenlaista), mutta henkilökohtaisesti olen pitänyt yhteiskunnalta saamaani koulutusta hyvänä ja voimauttavana: omaan ajatteluun ja tiedonhakuun on aina kannustettu, ja etenkin yliopistolla ollaan eri aloilla ajettu ties minkä suuntaisia reformeja ja revoluutioita. Millaisiksi luokiksi meitä siis uusinnetaan? Onko olemassa jotakin näyttöä siitä, että opettajien panostus eri oppilaisiin riippuisi jotenkin oppilaiden taustoista?

Mitä sitten pitäisi ajatella koulujen nykyään harrastamasta yrittäjyyskasvatuksesta? Se kai sekoittaa ainakin yksinkertaisinta luokkadualismia. Henkilökohtaisesti en ole aiemmin ollut kauhean innostunut yrityskasvatuksen tuomisesta peruskouluun mm. siksi, että se tuntuu vievän tilaa tärkeältä yleissivistävyydeltä ja tuovan tilalle talouselämän intressejä. Mutta toisaalta; eikö juuri yrittäjänä ihmisellä ole mahdollisuus muotoilla omaa työntekoaan ja olla siinä mielessä itsenäinen oman työnsä ja pääomiensa haltija?

Entä miten me vihreät asetumme luokkiin? Tulojen ja ammattien kautta varmasti moniinkin. Maun ja kulutustottumusten kauttakin suuntia on useita. Luomuruoka on toisinaan kalliuden perusteella leimattu elitistiseksi. Toisaalta kulutustason pitäminen matalana, mihin moni meistä toivottavasti pyrkii, saattaa asettaa meidät erilaiseen luokkaan kuin tuloja tarkastellen voisi tehdä; keskimäärinhän tulojen kasvu nimittäin näkyy kulutuksen ja ympäristörasitteen kasvamisena.

Henkilökohtaisesti luokkakeskustelun ymmärtämisessä on minulle ehkä samanlaisia vaikeuksia kuin degrowth-keskustelun ymmärtämisessä. Samaan tapaan kuin degrowthin sijaan keskittyisin mieluummin tiettyjen taloudellisten toimien ja kuluttamistottumusten ympäristövaikutuksiin, keskittyisin myös luokkien sijaan mieluummin tarkemmin määriteltyihin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin ja mahdollisesti niitä aiheuttaviin rakenteisiin ja koulutuksen ja työelämän käytäntöihin. Mieluummin myös kehittelisin ratkaisuja ongelmiin kuin ideoisin vallankumousta, mieluummin yhteistyössä ja demokraattisesti kuin antagonistisesti.