perjantai 15. heinäkuuta 2011

Sarasvuo yhteisen hyvän asialla

Jari Sarasvuo oli Suomi-Areenalla leimannut downshiftingiä itsekkyydeksi, jossa menestyjät jäävät perusteetta tekemään vähemmän töitä kuin heidän olisi tarkoituksenmukaista. Tässä on osin perääkin: esimerkiksi korkeasti ja kalliilla koulutetut lääkärit olisi tarkoituksenmukaista pitää töissä vähintään 40 tuntia viikossa, jotta heidän panoksensa yhteiskunnalle saataisiin lunastettua. Sarasvuo käyttää samaa logiikkaa kaikkiin: ainoastaan työllä yhteiskunta pysyy kasassa, ja kaikkien tulee "antaa kaikkensa yhteisen hyvän eteen".

Esimerkkinä Sarasvuon ajattelusta tämä on oikeastaan aika mielenkiintoinen, ja liittyy osaltaan myös viime aikoina laajemminkin käytyyn kestävyysvajekeskusteluunkin. Kuinka paljon ihmisiä voidaan pakottaa töihin vapaassa yhteiskunnassa, jos heidän toisena vaihtoehtonaan on viettää vapaa-aikaa? Perinteisessä kansantaloustieteellisessä ajattelussa työn ja vapaa-ajan välisen suhteen valinta on oikeastaan ainoa, jonka työntekijä voi tehdä oman työpanoksenssa suhteen (ks. kuva). Ajatus siitä, että yhteiskunnalla pitäisi olla jonkinlainen sananvalta siihen, mille tasolle tuolla kuvaajalla yksilön pitäisi itsensä asettaa, on markkinamiehen suusta lähinnä kummallinen. Rationaalinen taloudellinen ajattelija osaa tehdä sen kyllä itsekin ilman moraalisia velvoituksia.



Oikeastaan ainoat keinot, jolla yhteiskunnan on tällaiseen käytökseen sopivaa puuttua, ovat taloudellisia. Nykyjärjestelmää voisi tähän suuntaan viedä, ja joiltakin osin se olisi jopa perusteltua. Nykyäänhän esimerkiksi osa-aikaeläkettä käytetään ikääntyneemmän työvoiman tuettuun downshiftaamiseen, jossa ihmiset saavat sekä aikaa itselleen että rahaa käteen selvästi enemmän, kuin varhaiskeski-ikäiset työntekijät pelkkää työaikaa vähentämällä. Tutussa kuviossamme tilanne näyttää seuraavalta:



Vastaavasti tilanne, jota Sarasvuo nuorille ja lapsille haikailee, asettaisi heidät hankalaan tilanteeseeen. Kesien ja lomien vapaa-aika menisi käytännössä hukkaan, samalla kun kompensaatioksi tuleva raha ei olisi sen hintaista, mitä he markkinoilla muuten kauppaisivat. Ylipäätään hinta tuntuu olevan joka tapauksessa halpa, jos muistelee vaikka vanhoja "tienaa tonni"-kampanjoita, joissa kuukauden töistä sai tuhat markkaa. Kuviossa tilanne näyttää tältä:


Samalta tilanne näyttää muuten oikeastaan työmarkkinatuella olevallekin silloin, kun satunnaiset työt vievät tukia pois. Työttömän ainoa resurssi, vapaa-aika, joudutaan kauppaamaan alihintaan.

Työn ja sosiaaliturvan parempi yhteensovittaminen on liian monimutkainen asia tässä selvitettäväksi. Ode tekee sen kaiken lisäksi paljon paremmin aina kun asiaa sivuaa. Itse tyydyn vain ihmettelemään sitä, kuinka aina tavan takaa markkinataloutemme suurimmat apostolit, etunenässä yrittäjät, vetoavat johonkin näennäiseen moraaliin, yhteiskuntajärjestykseen ja yhteenkuuluvuuteen asioissa jotka eivät niihin liity. Jos kauppiaalle on hyve hinnoitella tavaransa juuri oikein, miksi nuorella / työttömällä / menestyvällä downshiftaajalla ei ole samaa oikeutta?

Taloustieteestä riippumatta kysymyksenasettelun pitäisi lähteä lähinnä siitä, mikä kuuluu yksilön päätäntävaltaan yhteiskunnassa ja miten järjestelmää pitää yksilöiden päätöksiin mukauttaa. Jos vakuutuksiin perustuva eläkejärjestelmä ei kestä sitä, että ihmiset downshiftaavat, onko järjestelmä ihan oikein suunniteltu? Jos vaikkapa lomaa pitävät lääkärit pitävät työvoiman tarjontaa alhaalla, voi vetoomusten sijasta miettiä onko työehdot tai uusien lääkärien määrän säätelymekanismit ihan kunnossa?

Sosiaaliset ongelmat eivät menestyvien ihmisten valinnanmahdollisuuksien lisääntyessä tietenkään helpotu, ja tämä on ihan oikea ongelma joka asettaa esimerkiksi verotukseen paineita (joka käteen jäävien tulojen pienetessä lisännee työhalujakin). Mutta ihmisten saaminen toimimaan vastoin omaa etuaan tai haluaan on kuitenkin niin vaikeaa, että ennen kannattaisi koittaa kaikkea muuta.