Matkustin viime kuussa Bukarestiin, Romaniaan, Federation Of Young European Greens – nimisen VINOn eurooppalaisen kattojärjestön järjestämään EU-kansalaisuutta ja romaneja käsittelevään 4-päiväiseen seminaariin. Olin mielessäni sijoittanut Romanian jonnekin epämääräiseen Itä-Eurooppaan ja yllätyinkin siitä, kuinka etelässä se tosiasiassa sijaitsee. Myös Bukarestin hieno historiallinen arkkitehtuuri ja espanjan ja italian sukuinen kieli olivat jotakin, mitä en aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksi.
Seminaarissa käsiteltiin pääasiassa romani-vähemmistön asemaa Romaniassa, lisäksi Euroopan eri puolilta kotoisin olevat osallistujat toivat tietoa romanien tilanteesta eri maissa. Meillä kävi puhumassa romaniasioita aktiivisesti ajava nuori romanialainen romaninainen ja yksi asiantuntijavieraamme oli romaneita käsittelevän kirjan toimittanut suomalainen Kati Pietarinen. Opin paljon Euroopan eri romanivähemmistöjen moninaisuudesta ja siitä, kuinka erikoinen ryhmä Suomen romanit näyttävine pukuineen romanien keskuudessa ovat. Kun kerroin itäeurooppalaisten romanien tuoneen Suomen kaupunkien kaduille kerjäämisen ensimmäistä kertaa sitten sotavuosien, kuuntelijoiden hämmentyneet ilmeet saivat minun tiedostamaan entistä terävämmin, kuinka absurdi Suomen romanikerjäläisilmiö ihan oikeasti on. Suomen kaltaisia hyvinvointivaltioita, joissa kaduilla ei näy ketään kerjäämässä, ei ole Euroopassa kovin montaa.
Keskityimme seminaarissa paljolti koulutuskysymyksiin: katsoimme dokumentin romanilasten koulunkäyntiongelmista ja vierailimme koululla, joka järjestää opetusta nimenomaan romanilapsille. Kouluun meneminen on romanilapsille ongelma, mm. koska ei-romanilasten vanhemmat eivät halua romanilapsia samaan kouluun omiensa kanssa tai romanilapsien koulumatkat kotoa kouluun ovat liian pitkiä ja hankalia – romanit kun usein asuvat omilla huonosti varustetuilla asuinalueillaan täysin erillään ei-romaneista. Lisäksi romanilapsiin saattaa kohdistua koulussa nöyryyttävää ja negatiivista huomiota, mikä ei erityisesti kannusta koulunkäynnin jatkamiseen. Virallinen romanien syrjinnän kieltävä syrjintälaki on ollut voimassa Romaniassa vuodesta 2007, mutta sen toteutumista ei käytännössä valvota.
Useissa seminaarin keskusteluissa korostui se, kuinka todellinen muutos tilanteeseen tulisi saada lähtemään nimenomaan romaniyhteisöjen sisältä. Tiedon levittäminen karseasta tilanteesta on tietenkin myös erittäin oleellista, ja tämä tarve on tullut ilmi esimerkiksi Suomessa käytävästä romaneja koskevasta keskustelusta. Lisäksi kaikenlainen syrjintä tulisi tietenkin kitkeä – romanien asemaa ei selity kulttuurisilla tai biologisilla tekijöillä, kuten tulkitsin Romaniassa usein ajateltavan. Mietin kuitenkin hiukan sitä, kuinka paljon romanien asemaan vaikuttaa se, että he itse asettuvat ikään kuin erilleen muista ja korostavat omaa identiteettiään romaneina, ja mistä tämä johtuu? Oman kulttuurin harjoittamisen mahdollistaminen ei tietenkään missään nimessä saa tarkoittaa sitä, että romanien ihmisoikeuksia tai oikeuksia kansalaisina poljettaisiin yhtä pahasti kuin esimerkiksi Romaniassa, mutta romaniyhteisöstä itsestään on löydyttävä kipinä siihen, että tilannetta oikeasti aletaan parantaa. Voin kuvitella, että romanialainen yhteiskunta kaikkine syviin juurtuneine ennakkoluuloineen ei välttämättä inspiroi romaneita integroitumaan.
Hyvä esimerkki asenteista romaneja kohtaan sain keskustelustani nuoren romanialaisen pariskunnan kanssa. He olivat Bukarestissa asuvia yliopisto-opiskelijoita, jotka lähtivät hyvin ystävällisesti saattamaan minua lentokenttäbussin pysäkille ja huolehtivaisesti odottivat bussia kanssani melko pitkään kammottavasta tuulesta huolimatta. He eivät itse osallistuneet romaniseminaariin vaan erääseen toiseen vihertäville nuorille suunnattuun seminaariin, mutta keskustelu bussipysäkillä kääntyi kuitenkin nopeasti romanikysymykseen. Erittäin ystävällisen ja fiksun oloisen pojan ilme muuttui yhtäkkiä hyvin vakavaksi, kulmat rypistyivät ja hän sanoi tiukalla äänellä, että hänen mielestään on romanien suhteen suurin ongelma on se, että heitä luullaan romanialaisiksi, ja sitä he eivät hänen mukaansa ole. Poika toisti tämän muutamaankin kertaan ja vieressä seissyt tyttö nyökytteli ja sanoi jo muutamilta muiltakin tahoilta kuulemani ajatuksen eli ihmiset pelkäävät romaneita, jotka kuulemma esimerkiksi varastelevat ja myyvät lapsiaan.
Vaikka tämä kommentti oli yksittäistapaus, se kuvastaa romanien kansalaisuuteen liittyviä ongelmia paitsi kulttuurisella, myös konkreettisella tasolla. Romaneilta saattaa puuttua Romaniassa viralliset henkilöllisyystodistukset ja osoitteet, mikä ei tee osallistumista romanialaisen yhteiskunnan toimintaan yhtään helpommaksi, koko Euroopasta puhumattakaan. Seminaarissa puhuttiin paljon EU:n asemasta ja vallasta romanikysymyksen hoitamisessa ja siitä, kuinka EU:ta haluttiin laajentaa Itä-Eurooppaan pitämättä huolta ihmisoikeuksien kaltaisen kriteerin toteutumisesta – vaikka tavallaan voi myös ajatella, että EU on jo edistänyt romanien asemaa ottamalla Romanian EU-jäsenmaaksi ja tuomalla siten sen vähemmistöongelmat kansainvälisen yleisön tietoisuuteen. Romanien ongelmallinen asema Itä-Euroopassa on pitkän historiallis-kulttuurin kehityksen seurausta eikä siihen ole helppoa ratkaisua, mutta EU:n tulisi painostaa Romaniaa romaniasian hoitamisesta, tunnetusti kun ongelmat hoidetaan parhaiten aina kaikkein lähimpänä niiden syntypistettä.
Romani-asiassa on loppujen lopuksi kyse siitä, millaista EU:ta halutaan rakentaa ja tulisiko jonkinlaisten kriteerien koskea kaikkia EU-maita. Romanikysymys kuvastaa niin EU:n ongelmia kuin sen mahdollisuuksia: mahdollisuutta edistää ja hallita nykyisiä nopeiden, globaalien yhteyksien maailman luomia ilmiöitä, ja toisaalta sitä, kuinka nämä yhteydet voivat käytännössä tuottaa ongelmia, joiden yhteinen ratkaisu voi olla todella vaikeaa. Juuri Bukarestin seminaarin kaltaisia tapahtumia tarvitaan, jos EU-kansalaisuuden oikeasti halutaan tarkoittavan jonkinlaista yhteistä identiteettiä: tieto ja kohtaaminen elävässä elämässä ei ole sama kuin hallinnolliset ja virtuaaliset yhteydet. Nyt kun minulla on edes jonkinlainen kosketuspinta Romanian todellisuuteen, ymmärrän itsekin romani-ilmiön taustatekijöitä nyt huomattavasti paremmin. Lisäksi tunnen ehkä itseni seminaarin teeman mukaan taas vähän enemmän EU-kansalaiseksi – ja nyt siihen sisältyy vähän enemmän tuo tuntematon Itä-Eurooppa.
FYEG:n seminaarissa laatima poliittisen kannanotto löytyy
täältä.
