Vanhaa lokaa

Aarno Laitinen lienee Matti Nykäsen ohella ainoita suomalaisia, jotka ovat onnistuneet luomaan junttiudella kulttimaineen. Tuoreimmassa kirjoituksessaan hän on jälleen päässyt olemuksensa ytimeen:

"Panen grogilasiin kolmen sormen paksuudelta lempijuomaani ja päälle runsaasti jäitä. Kun jäät ovat sulaneet, viskin pinta ei ole noussut, vaikka vihreä uskonto näin väittää. Toistan kokeen kymmenen kertaa ja aina sama lopputulos. Viskin pinta ei nouse ja alenee vain juomalla."

Suosittelen Aarnolle pientä maantieteen kertausta, ja tämän jälkeen kokeen suorittamista seuraavasti: Pane grogilasiin kolmen sormen paksuudelta lempijuomaasi, ja keskelle lasia kivi. Pinoa kiven päälle runsaasti jäitä. Anna sulaa, katso mitä viskin pinnan korkeudelle käy. Toista koe kymmenen kertaa ja havaitse lopputulos.

Yksinkertainen koe, jollaisia perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan opitaan tekemään peruskoulun luokilla 1-4.

Aarno elää jossain omassa todellisuudessaan myös kirjoittaessaan tiedemaailmasta yleisesti. En tiedä missä vaiheessa muun muassa fysiikan ja kemian kaltaisista tieteistä on tullut uskomustieteitä. Taitaakin olla niin, että vain vatsansa taakse hukkuvien, bemarilla ajavien, lihaa syövien likaisten miesten kestävää elämäntapaa pönkittävä tiede on Laitisen kaltaisten miesten tiedettä.

Loputonta rahoitustakin on ollut tarjolla lähinnä ilmastodenialisteille, fossiiliselta teollisuudelta.

Lopuksi. Aarno: ilmasto ei ole säätila.

Välihuomio

Katsokaapa EU:n korkeimpien virkojen nimitysuutisen kommentteja. Politiikassa, niin Suomessa kuin ulkomaillakin, on ollut pitkä historia rumia politiikkoja joiden menestystä ulkonäkö ei ole haitannut, muutamia luetellakseni:

- K.A Fagerholm, pääministeri ja puhemies
- Jean Chretien, Kanadan pääministeri
- Clement Attlee, Iso-Britannian pääministeri
- J.K Paasikivi, presidentti (ja muistanemme mille hänen vaimonsa on antanut nimen)
- John Quincy Adams, Yhdysvaltain presidentti
- Johannes Virolainen, pääministeri ja puhemies
- Kalevi Sorsa, Valco-Sorsa, pääministeri ja puhemies

Ja nyt, yhtäkkiä, EU:n nimittäessä omat korkeimmat edustajansa nostetaan esille kuinka rumia he ovat. Varsinkin kun kommenteissa terävyys kohdistuu juuri EU:n tulevaan ulkoministeriin, hän kun sattuu olemaan nainen. Jotenkin kovin surulliselta että valinnan kriteerinä olisi kaiken muun lisäksi pitänyt vielä olla jokin ulkonäköpainotuskin.

Vihaäänijärjestelmä

Pidin alla olevan kaltaisen puheen ViNOn liittokokouksen poliittisessa keskustelussa 14.11.2009 Lahdessa.

Suomen kansa pystyy tällä hetkellä vaikuttamaan ainoastaan siihen, kuinka monta paikkaa mikäkin puolue saa, ja ketkä nämä paikat saavat. Sen sijaan sillä ei ole lainkaan sananvaltaa siihen, keitä se ei ainakaan haluaisi johtopaikoille. Tämän vuoksi esitän, että kunta- ja eduskuntavaaleissa siirrytään käyttämään vihaäänijärjestelmää. Tässä järjestelmässä äänestäjä antaa normaalin äänen lisäksi vihaäänen haluamalleen ehdokkaalle.

Puolueiden paikkamäärä ja läpimenijät määräytyisivät systeemissä edelleen ehdokkaille annettujen normaalien äänien perusteella. Tämän jälkeen eniten vihaääniä saaneet, esimerkiksi 10 % tai 20 % läpimenijöistä, korvattaisiin seuraavana listalla tulevilla varajäsenillä, olettaen, että heidän vihaäänitilinsä ei olisi liian korkea.

Vihaäänijärjestelmä lisäisi rotaatiota päättäjäpaikoilla, sillä pitkään päättäjinä olevat keräisivät varmasti lopulta vihaääniä. Lisäksi populismin kannattavuus laskisi huomattavasti, ja vaalikampanjoinnista olisi tehtävä vähemmän henkilökeskeistä, jotta kaikkialla toistettavat naamat eivät keräisi vihaääniä itselleen. Kaiken kaikkiaan vihaäänijärjestelmä täydentäisi demokratiaa, ja tervehdyttäisi niin vaalikampanjointia kuin päätöksenteon henkilöitymistä.

Lyhennetään työviikkoa viidellä tunnilla

Ilmastokatastrofi, tiettyjen luonnonvarojen ehtyminen ja luonnon monimuotoisuuden vähentyminen ovat saaneet minut pohtimaan elämäntapamme kestävyyttä. Voiko materiaalinen hyvinvointimme alati kasvaa, jos se jo nyt on kestämätöntä?

Toisessa yhteydessä olen pohtinut tuotannon ja työpaikkojen tehokkuusvaatimuksia. Jotkin ihmiset näyttävät voivan töissään huonosti - tehostuspaineet saattavat rasittaa. Tehostus voi olla hyväkin asia, kun esimerkiksi karsitaan turha byrokratiaa tai otetaan käyttöön nopeampia tietokoneita. Mutta joissain tapauksissa tehostaminen saattaa myös tarkoittaa, että vähemmän ihmisjoukon on selviydyttävä suuremmasta määrästä töitä, tai että työsuhteista tulee epävarmempia, koska on tehokkaampaa, kun voidaan vaihtaa porukkaa parempaan tarpeen vaatiessa. Kaikkia nämä tehostustoimet eivät suoraan koske, mutta jo yleinen puhekin voi saada ihmisen omaksumaan ajatuksen, että on oltava tehokas. Ja tämä taas on omiaan luomaan paineita ja stressiä ihan itsessään. Ja sitten on vielä tämä kokonaistyöajan pidentäminen pidentämällä työuria molemmista päistä.

Mutta kaikki tämä tehostaminen ja työtuntien lisääminenhän on tarkoitettu hyväksi. Halutaan kasvattaa suomalaisten hyvinvointia. Halutaan saada työläisellekin taulutelevisio, kakkosauto ja kesämökki. Halutaan verovaroilla parempia julkisia palveluita ja verovarathan kasvavat, kun kansantuote kasvaa.

Kuitenkin tehostaminen ja työurien pidentäminen ahdistaa, ainakin, jos ei saa itse päättää tai jos tehokkuus otetaan työntekijän selkänahasta tai päästä ja vapaa-ajalta. Eivätkö hyvinvoinnin lisäämistoimet lisääkään hyvinvointia? Jotkut sanovat, että vastapainona on sitten hyvinvointivaltion tukitoimet, jotka tarjoavat apua hädässä oleville, stressaantuneille, uupuneille, työkyvyttömille. Mutta tuntuu silti, että niin sanotusti "systeemissä on vikaa", enemmän kuin siinä ehkä tarvitsisi olla. Osaa laastareista ei tarvittaisi, jos haavoja saataisiin parantumaan.

Olen pohdinnoissani tullut siihen tulokseen, että hyvinvoinnin kasvu on liiaksi materiaalista kasvua. Taulutelevisio ei välttämättä auta tarpeeksi, kun ahdistaa. Miksi olemme jämähtäneet tavaravuorten lisäämiseen? Miksei henkilökohtaista hyvinvointia voitaisi enemmän kasvattaa immateriaalisesti? Maapallokin tykkäisi siitä enemmän. Meidän tulisi saada enemmän aikaa, vapaa-aikaa, se on yksi osa hyvinvointia, joka on unohdettu materian kustannuksella. Ja tähän olen vastaukseksi saanut työviikon lyhentämisen. Työviikon voisi lyhentää vaikkapa 35 tuntiin, myöhemmin ehkä lisää. 40 tunnin työviikko on normi, joka ohjaa ihmisten käyttäytymistä, ei mikään taivaalta tippunut optimi. Sitä voisi mielestäni aivan hyvin lyhentää.

Työviikkoa lyhennettäessä tuntipalkka pysyisi samana, eli kokonaispalkka vähenisi. Toisaalta kokonaispalkkaa ei välttämättä tarvitsisi vähentää ihan samassa suhteessa kuin tunteja, koska ihmisistä tulisi todennäköisesti hieman tehokkaampia per tunti mitattuna. Joka tapauksessa, ihmisten palkka laskisi, mutta vapaa-aika lisääntyisi. Uskallan väittää, että "todellinen" hyvinvointi ja onnellisuus lisääntyisi, sellainen jonka mittaamisessa käytetään uusia hyvinvointi-indeksejä, eikä bruttokansantuotetta. Kun meillä olisi vähemmän rahaa, kuluttaisimme vähemmän, joten elämäntapammekin olisi kestävämpää.

Verotuloja työn verotuksesta kertyisi tällöin toki vähemmän, mutta veropohjan kerääminen onkin jo toinen keskustelu, johon liittyy esimerkiksi ekologinen verouudistus, eli verotuksen painotuksen siirtäminen työn verotuksesta saasteiden ja päästöjen verottamiseen. Verotuksella tulisi myös tasoittaa tuloeroja, ettei vähempituloisilla olisi niin suurta matkaa keskimääräiseen hyvinvointiin eikä keskiverrolla matkaa sikarikkaisiin eikä siksi kaipuuta saavuttaa erityisen paljon korkeampaa materiaalin omistuksen tasoa. Tyytyväisyys omaan tulotasoon kun on suhteellista.

Teknologia on kehittynyt ja silti ihmiset tekevät entistä enemmän töitä. Lapsiperheelliset tekevät paljon ylitöitä. Jotain mätää siinä minusta on. En ole välttämättä miettinyt asiaa loppun asti, mutta haluan esittää idean työviikon lyhentämisestä ja aion ajaa sitä niin kauan, kunnes kohtaaa perusteluja, jotka osoittavat, ettei sillä saavutettaisi niitä asioita, joita tavoittelen tai jos ne saavutettaisiin helpommin toisella tapaa. Pallo on siis sinulla lukija, kerro minulle, jos olen väärässä.

Mieti samalla, mitä sinä tekisit viidellä lisätunnilla vapaa-aikaa viikossa.

Naisia ja miehiä puolueristeilyllä

Tänä viikonloppuna pidettiin Vihreiden puolueristeily Vantaalla. "Risteily" tapahtui hotellissa kuivalla maalla, ympäristösyistä. Virnu oli hyvin edustettuna risteilyllä, kun paikalla oli koko hallitus ja pari muuta jäsentä. Launtaina järjestettiin kiinnostavia paneelikeskusteluita, joista itse kävin kuuntelemassa kolmea: vihreistä, etiikasta ja uskonnoista, EU:sta ja taloudesta sekä vihreästä feminismistä. Jälkimmäinen aihe jäi mieleen päällimmäiseksi.

Kenelläkään ei tunnu olevan erimielisyyttä siitä, että me Vihreissä kannatamme yhtäläisia mahdollisuuksia kaikessa toiminnassa kaikille ihmisille sukupuoleen katsomatta, vaikka kaikki eivät tältä pohjalta vielä halunneetkaan määritellä itseään feministiksi. Tietoisuus sukupuolen rakentuneisuudesta vaikutti kuitenkin vahvalta. Sukupuolia eriarvoisesti kohtelevia rakenteita on tietysti vielä paljon korjattavana, ja tässä Vihreät ovat olleetkin muita puolueita aloitteellisempia.

Vihreissä on sekä mies- että naisliike. Itselleni tuntuu vaikealta arvioida, onko niiden olemassaolo kuitenkaan ainakaan omina järjestöinään hyvä asia. Toisaalta on selvää, että sellaisina ne voivat syventyä omiin erityiskysymyksiinsä. Joihinkin yhteiskunnan ongelmakohtiin törmää todennäköisemmin, kun on mies, nainen tai jotain muuta, ja nuo erityiset kokemukset ansaitsevat mielestäni paikan, jossa niihin voidaan todella keskittyä.

Toisaalta voidaan kysyä, eikö olisi tehokkaampaa keskustella ja edistää sukupuoliasioista koko puolueen piirissä, ei erillisissä järjestöissä? Ongelma on analoginen ympäristöpolitiikan kanssa: päästäänkö parempaan lopputulokseen, jos asioita mietitään keskitetysti ja niihin kunnolla syventyen, vai niin, että yritetään saada aihe mukaan kaikkeen päätöksentekoon? Jälkimmäiseen vaihtoehtoon liittyy aina pelko siitä, että aihe hautautuu muiden asioiden alle eikä saakaan ansaitsemaansa huomiota.

Tähän dilemmaan tuskin on helppoa ratkaisua. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että Vihreiden sisällä asian käsitteleminen yhdessä voisi olla viisainta. Toisaalta täytyy pitää mielessä, ettei varmaankaan ole syytä alkaa tarkoituksella ajaa alas sellaisia toimivia ryhmittymiä, jotka onnistuvat kokoamaan innostuneita ihmisiä toimimaan tärkeänä pitämänsä asian puolesta. Sellaista motivaatiota meillä on tuskin koskaan liikaa liikkeellä.

Sukupuolikysymys herätti jälkeenpäin keskustelua myös virnulaisten kesken. Mielestäni toimintamme on ollut pääasiassa tasa-arvoista, eikä jäsenkyselyssäkään tainnut ilmetä huomautettavaa asiassa. Toivon, että voimme tulevaisuudessakin edistää paitsi sukupuolten tasa-arvoa poliittisessa päätöksenteossa kiinnittämällä tarpeen tullen asiaan huomiota, mutta myös näyttää hyvää esimerkkiä vaalimalla kaikkia kunnioittavaa toimintakulttuuria ja ilmapiiriä omassa toiminnassamme.

Onko duaalimalli ikuinen?

Osana Bolognan prosessia määritellään Suomenkin korkeakouluissa tutkinnoille, opintokokonaisuuksille ja kursseille osaamistavoitteita. Lyhyesti idea on määrittää rehellisesti se osaaminen, mitä opiskelija vähintään on saanut, jos hän on tietyn kurssin, kokonaisuuden tai tutkinnon suorittanut. Työn taustalla on paitsi tavoitteiden selkiyttäminen opiskelijoille ja opettajille, myös tutkintojen tason määrittäminen. Jos kaikille tutkinnoille on määritelty samoin kriteerein osaamistavoitteet, on tutkintojen keskinäinen vertailu huomattavasti nykyistä helpompaa, ja toivottavasti vähemmän mielikuviin perustuvaa.

Suomalaisen korkeakoulukentän ominaispiirre on tiukka jako ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin eli duaalimalli. Idea kuulostaa selkeältä: on tieteellistä koulutusta antavia yliopistoja ja soveltavaa koulutusta antavia ammattikorkeakouluja. Käytännössä tänä päivänä jako ei ole lainkaan näin selkeä. Osa yliopistojen koulutusohjelmista lipuu työelämän perässä yhä soveltavampaan suuntaan kohti ammattikorkeakouluja, ja toisaalta osassa ammattikorkeakoulujen koulutusohjelmia lähestytään yliopisto-opintojen edellyttämää teoreettista tasoa. Molemmissa tapauksissa duaalimalliin sopimattomuus voi olla perusteltua ja kehityksenä harkittua. Kuitenkin yliopistotutkintoa pidetään korkeampitasoisena, koska sen antava oppilaitos on laissa määritelty yliopistoksi: tutkinto on duaalimallin oikealta puolelta.

Erityisesti yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa duaalimalli halutaan säilyttää ja pikemminkin vielä nykyistä vahvempana. Riippumatta poliittisesta kannasta lähes kaikkien selaamieni SYL:n edustajistovaalikonevastausten duaalimallikysymyksen vastaus on duaalimallin säilyttämisen kannalla. "Tutkintojen eroja pitää selkeyttää, mutta toki myös yhteistyötä lisätä" näyttäisi olevan perusteluista yleisin.

Samaa henkii myös ViNOn opiskelijapoliittinen ohjelma, jonka valmistelutyössä myös itselläni oli keskeinen rooli. Lopullinen muotoilu on kuvaavan kaksijakoinen: "Koulutuksen duaalimalli, eli jako tieto- ja taitopainotteiseen linjaan on säilytettävä, sillä se palvelee hyvin eri lailla suuntautuneiden ihmisten tarpeita. Linjarajat ylittävää yhteistyötä on kuitenkin lisättävä, sillä monilla aloilla rajanveto on teennäistä. Korkeakoulutuksen duaalimallia on selkeytettävä, jotta ammattikorkeakoulututkintojen ja yliopistotutkintojen sisällölliset erot ovat selkeät niin työnantajille kuin opiskelijoille."

Kunnolla tehtynä osaamistavoitteiden määrittely tarjoaa mahdollisuuden duaalimallin purkuun. Kun koulutusohjelman antaman tutkinnon taso on määritelty yhteisten kriteerien mukaan, kertoo se jo kaiken oleellisen. Eroja ei tarvitse selkeyttää, kun ne ovat selkeästi luettavissa. Tällöin mikään koulutusohjelma ei nauti pelkän yliopistoaseman tuomasta mielikuvasta tai ammattikorkeakoulunimikkeen tuomasta aliarvioinnista. Samalla toivottavasti vähenisi duaalimallin eri puolten opiskelijoiden välinen kyräily. Vai saisiko duaalimallin purku yliopisto-opiskelijat laulamaan yhä kovempaa ammattikorkeasaaresta, kun viereisen ammattikorkeakoulun koulutusohjelma ajaa tasossa omasta ohi?

Konkreettinen ensiaskel voisi olla JOO-oikeuden laajentaminen koskemaan myös ammattikorkeakouluja. Tämä rikkoisi raja-aidat yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelun väliltä, ja auttaisi monia tieteen ja soveltavan tieteen välisen valinnan ääressä tuskastuvia opiskelijoita löytämään sen juuri itselleen sopivan yhdistelmän.

Propaganda vs. vihreän politiikanteon ilot

Ehkäpä edarivaalien innoittamana keskustan yliopistolle on ilmaantunut vihreiden vastaista propagandaa sisältäviä lappuja. Vihreiden sanotaan myyneen sielunsa Kokoomuksen tavoitteiden edistämiseen niin Tampereella kuin valtakunnallisesti ja edistävän luontoa tuhoavia hankkeita kaikkialla vaikutuspiirissään. Näiden väitteiden valossa on hyvä pysähtyä tarkastelemaan näin eri vaalikausien keskellä sitä mitä vihreässä politiikassa viime aikoina on tapahtunut.

Vihreiden toiminnan vaikuttavuuden ja merkityksen osalta tapaan suhteuttaa pari tunnuslukua, niin Tampereella kuin valtakunnallisestikin:

1) Tampereella 11/67 valtuutettua. Tuolla paikkamäärällä Tampereen pormestariohjelmaan saatiin merkittäviä vihreitä tavoitteita, suurimpana pikaraitiotien rakentamisesta päättäminen tällä valtuustokaudella. Ajankohtaisiin asioihin liittyen joulukuussa valmistuvasta seudullisesta ilmastostrategiasta on syytä odottaa hyviä ja rakenteellisia vaikutuksia, poliittisen kentän yli ulottuvan autoilupuolueen olemassaolosta huolimatta.

2) Eduskunnassa 14/200 kansanedustajaa, ja hallituksessa kaksi ministeriä. Jo viime viikolla julkaistu ilmasto- ja energiapoliittinen tulevaisuusselonteko kertoo selvästi, mikä merkitys ilmastonmuutoksen tosisssaan ottavalla puolueella on hallituksessa ja tulevaisuuden Suomen rakentamisessa.

Mutta miten meillä, kaukana kabineteista? Virnun osalta voin sanoa vain sen, että olemme kokeneet parhaimmaksi tavaksi vaikuttaa, keskustella ja nostaa asioita keskusteluun. Tänä vuonna olemme tätä työtä tehneet liittyen esimerkiksi tulevaisuuden eläkeratkaisuihin, kaupungin liikennejärjestelyihin, seudulliseen ilmastostrategiaan, turpeenpolton älyttömyyteen ja poliittisten nuorisojärjestöjen tukiin. Tärkeintä on ollut hyvä meininki sekä avoin ja nuorekas ote. Tähän työhön toivotammekin kaikki mukaan, asiat kun muuttuvat muuttamalla ja töitä tekemällä, eivät pelkällä länkytyksellä.



PS. Räksytyksen lisäksi toinen koomiselta vaikuttava lähestymistapa kriittisyyteen on irrottautua sisällöistä kokonaan ja keskittyä puhtaasti toiminnan muotoon sekä yleiseen vallantäyteisyyteen. Tämä valitettavasti vain usein johtaa hengettömään politiikkaan, jossa vaikutusvalta koetaan yksilöiden omaksi pääomaksi ja komeat cv-merkinnät menestyksen takeeksi. Tästä mainio esimerkki on Kokoomusnuorten tuore Vaikuta paremmin -kampanja.