Suomalaisten elintapa ylittää luonnon kantokyvyn noin viisinkertaisesti. Jos kaikki eläisivät kuten suomalaiset, tarvittaisiin viisi maapalloa. Jo nykyisellä kulutuksen tasolla maapallon väestö kuluttaa noin 1,5 maapallollisen verran.
Seuraavan hallituksen on luotava Suomelle strategia suomalaisten ekologisen jalanjäljen saattamiseksi yhden maapallon kokoiseksi vuoteen 2050 mennessä. Tämä strategia on otettava talouspolitiikkaa ohjaavaksi lähtökohdaksi. Kaikki taloudelliset päätökset pitää punnita ensin siten, että tiedetään lisäävätkö vai vähentävätkö ne ympäristökuormitustamme. Vain kuormitusta vähentävät päätökset tulee hyväksyä.
Vaalien alla yksi keskeisimmistä teemoista on ollut kansantalouden kestävyysvajeen paikkaaminen. Jos se hoidetaan ensisijaisesti talouskasvulla, asettaa se samalla suuria haasteita ekologisen jalanjäljen pienentämiselle. Jotta ekologinen jalanjälkemme palautettaisiin kestäväksi ehdottamallani aikataululla, kolmen
prosentin talouskasvun vallitessa tarvittaisiin käytännössä kuuden prosentin parannuksia ekotehokkuuteen kaikessa Suomen tuotannossa vuoteen 2050 asti joka vuosi. Tähän uskoo tuskin edes hartainkaan teknologiauskovainen.
Ympäristön säästämiseen ohjaavan veropolitiikan ja uusien teknologisten innovaatioiden tukemisen lisäksi tarvitaan siis myös keskustelua kansantaloutemme koosta. Kuinka pitkään meillä on varaa elää yli luonnon kantokyvyn? Kuinka pitkään meillä on oikeus elää kulutustottumuksilla, joiden yleistyminen maailmanlaajuisiksi ei ole ikinä mahdollista?
Kansantalouden kestävyysvajeen paikkaaminen on tärkeää. Vielä tärkeämpää on poistaa vaje luonnon kantokyvyn ja ihmisten aiheuttaman kuormituksen väliltä.
Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 19.4.2011. Inspiraationa kirjoitukseen oli Timo Järvensivun kirjoitus Degrowth.fi-sivustolla
tiistai 19. huhtikuuta 2011
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Taitettu eläkeindeksi on korjattava!
Näidenkin vaalien yhteydessä on ollut paljon puhetta taitetusta indeksistä. Alunperinhän työeläkelain astuessa voimaan vuonna 1962 työeläkkeet sidottiin pelkästään palkkaindeksiin. Siten varmistettiin, että eläkeläisten tulotaso pysyi samalla tasolla palkansaajien kanssa. Vuonna 1977 eläkeindeksiä muutettiin ns. puoliväli-indeksiksi, jolloin indeksi määräytyi puoliksi palkkaindeksin ja puoliksi kuluttajahintaindeksin mukaan. Taitettu indeksi tuli voimaan vuonna 1996, jolloin kuluttajahintaindeksin osuudeksi tuli 80% ja palkkaindeksin 20%. Tämä on johtanut sihen, että työeläkkeet ovat jääneet selkeästi palkkakehityksestä jälkeen.
Kysymys kuuluukin: So what?
Miksi ihmeessä työeläkkeiden ylipäänsä pitäisi seurata palkkakehitystä? Työeläkehän on osuus palkasta, joka poikkeuksellisesti maksetaan vasta eläköitymisen jälkeen. En näe mitään perustetta sille, että tämän pitäisi nousta palkkojen mukana. Eihän eläkkeellä olevilla ole osaa eikä arpaa nykyisten työntekijöiden kohonneeseen tuottavuutteen, joka osaltaan mahdollistaa palkkojen nousemisen. Työeläkkeen saajat eivät voi olla mikään yhteiskunnan etuoikeutettu ryhmä, joka ansaitsee erityistukea. Vertailun vuoksi kansaneläke, työttömyysturvan peruspäiväraha ja lapsilisät on kaikki sidottu pelkkään elinkustannusindeksiin. Opintotukea taas ei ole vielä sidottu minkäänlaiseen indeksiin!
Tämä epäkohta on korjattava. Työeläkkeiden taitetusta indeksistä pitääkin pikimmiten siirtyä pelkkään kuluttajahintaindeksiin. Mahdollisuudet tämän epäkohdan korjaamiseen tosin heikkenevät vuosi vuodelta. Jo nyt suomalaista noin 18% on yli 65-vuotiaita ja heidän osuutensa tulee vain kasvamaan tulevina vuosina. Väestöennusteiden mukaan vuoteen 2030 mennessä yli joka neljäs suomalainen on yli 65-vuotias. Eläkeläisten painoarvo politiikassa siis vain nousee, ja veikkaan, että he tulevat valvomaan omia etujaan. Pelkäänkin pahoin, että me nuoret tulemme vielä kärsimään vanhusten ahneudesta.
Kysymys kuuluukin: So what?
Miksi ihmeessä työeläkkeiden ylipäänsä pitäisi seurata palkkakehitystä? Työeläkehän on osuus palkasta, joka poikkeuksellisesti maksetaan vasta eläköitymisen jälkeen. En näe mitään perustetta sille, että tämän pitäisi nousta palkkojen mukana. Eihän eläkkeellä olevilla ole osaa eikä arpaa nykyisten työntekijöiden kohonneeseen tuottavuutteen, joka osaltaan mahdollistaa palkkojen nousemisen. Työeläkkeen saajat eivät voi olla mikään yhteiskunnan etuoikeutettu ryhmä, joka ansaitsee erityistukea. Vertailun vuoksi kansaneläke, työttömyysturvan peruspäiväraha ja lapsilisät on kaikki sidottu pelkkään elinkustannusindeksiin. Opintotukea taas ei ole vielä sidottu minkäänlaiseen indeksiin!
Tämä epäkohta on korjattava. Työeläkkeiden taitetusta indeksistä pitääkin pikimmiten siirtyä pelkkään kuluttajahintaindeksiin. Mahdollisuudet tämän epäkohdan korjaamiseen tosin heikkenevät vuosi vuodelta. Jo nyt suomalaista noin 18% on yli 65-vuotiaita ja heidän osuutensa tulee vain kasvamaan tulevina vuosina. Väestöennusteiden mukaan vuoteen 2030 mennessä yli joka neljäs suomalainen on yli 65-vuotias. Eläkeläisten painoarvo politiikassa siis vain nousee, ja veikkaan, että he tulevat valvomaan omia etujaan. Pelkäänkin pahoin, että me nuoret tulemme vielä kärsimään vanhusten ahneudesta.
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Tampereen vihreiden nuorten vaalirahoitus
Ehdokkaat ovat saaneet tähän päivään asti aikaa tehdä ennakkoilmoituksen omista eduskuntavaalien budjeteistaan. Ilmoituksia voi tarkastella täällä. Virnu tekee saman tässä blogipostauksessa.
Tampereen vihreät nuoret on osallistunut vaaleihin rahallisesti 300€:n summalla. Tuon rahan olemme käyttäneet ylioppilaskunnan lehteen, Aviisiin ostettuun mainokseen, johon otettiin mukaan Pirkanmaan vaalipiirin viisi nuorinta ehdokasta, Paavo-Einari Kaipila, Hanna Hakko, Riku Merikoski, Emilia Olkanen ja Olli-Poika Parvianen. Tuki kutakin nuorta ehdokasta kohden on täten 60€.
Varat ehdokkaiden tukemiseen tulevat yhdistyksen jäsenmaksuista, joita myös kaikki ehdokkaat ovat maksaneet.
Tampereen vihreät nuoret on osallistunut vaaleihin rahallisesti 300€:n summalla. Tuon rahan olemme käyttäneet ylioppilaskunnan lehteen, Aviisiin ostettuun mainokseen, johon otettiin mukaan Pirkanmaan vaalipiirin viisi nuorinta ehdokasta, Paavo-Einari Kaipila, Hanna Hakko, Riku Merikoski, Emilia Olkanen ja Olli-Poika Parvianen. Tuki kutakin nuorta ehdokasta kohden on täten 60€.
Varat ehdokkaiden tukemiseen tulevat yhdistyksen jäsenmaksuista, joita myös kaikki ehdokkaat ovat maksaneet.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Vihreänä valkoisena mustassa Afrikassa
Lähdin puoli vuotta sitten talvehtimaan tansanialaiseen Mwanzan kaupunkiin Victoria-järven rannalle. Olen täällä Tampereen yliopiston ensimmäisenä edustajana sen paikallisessa yhteistyöyliopistossa (St. Augustine University of Tanzania, SAUT, www.saut.ac.tz). Viime lukukauden luin antropologina sosiologian kursseja, nyt opiskelen kieltä ja kerään graduaineistoa vielä huhtikuun loppuun asti.
Kaikesta Afrikan vehreydestä huolimatta vihreyden olen joutunut täällä unohtamaan melko lailla kokonaan. Tämä johtuu ehkä ensinnä siitä, että täällä musta ja valkoinen määrittävät ihonväreinä elämääni niin räikeästi. Täällä ei voi hetkeksikään unohtaa omaa väriään, sitä huudellaan perään jatkuvasti. Valkoinen ei ole vain eri värinen vaan myös äärettömän rikas ja voi järjestää kelle tahansa tuosta vain rahaa, työpaikan tai matkan pois Afrikasta. Koen kaiken tämän avun pyytämiseksi naamioidun kerjäämisen ahdistavana. On kieroutunutta, että valkoisia tunnutaan edelleen katsottavan ylöspäin ja heidän edustamaansa kulttuuria, kieltä tai yhteiskuntaa ihannoitavan, kun samaan aikaan heitä kohdellaan rasistisina stereotypioina – jotka toki usein johtuvat vain koulutuksen ja tiedon puutteesta eivätkä ole tarkoitettu niin pahaksi kuin miltä tuntuvat. Kaiken kaikkiaan täällä on saanut huomata, että myös muillakin kuin valkoisilla on oikeus rasismiin.
Tämä kaikki pyytäminen heijastaa mielestäni myös sitä, mikä kehitysavussa on niin usein mennyt pieleen. Jos huonoa omatuntoa potien annetaan rahaa, tavaraa ja resursseja ”kärsiville köyhille”, niin paljon kuin se kaikki oikeasti onkin tarpeen, sillä saadaan myös aikaan riippuvuussuhde. Kun valkoiset ovat aina olleet ne, jotka tuovat rahaa, miten mitään muuta heiltä osataan odottaakaan? Tai pahimmassa tapauksessa, miten opitaan kehittämään omavaraisia keinoja tuottaa sitä rahaa ja hyvinvointia ilman valkoisia? Laadukas koulutus ja capacity building, niin kliseisiä sanahirviöitä kuin ovatkin, ovat paljon parempaa kehitysapua kuin raha tai tavara. Tämän näkee yksinkertaisimmillaan siinä, että suurin osa huutelijoista ja rahanpyytäjistä on huonosti koulutettuja vartijoita tai moottoripyörätaksikuskeja.
Täällä on joutunut vihreyden unohtamaan myös politiikassa. Puolueissa kun on täällä maan mannerosassa (vs. Sansibarin itsehallintoalue) valinnan varaa lähinnä sen suhteen, onko äänestettäviä puolueita yksi vai kaksi - äänestääkö sosialistisilta ajoilta peräisin olevaa puoluetta CCM:ää, jolla edelleen lähes yksipuolueasema, vaiko vihaista oppositiopuoluetta Chademaa (Zanzibarilla CUF. Vaikka yksipuoluejärjestelmä loppui virallisesti n. 20 vuotta sitten, käytännössä vasta viime lokakuun yleisvaaleissa oppositiopuolue Chadema sai ensimmäistä kertaa vähän enemmän ääniä. Erityisesti Mwanzan alue oli vahvaa oppositioaluetta: Mwanzan kunnallisvaaleissa Chadema nosti kannatuksensa nollasta 50 prosenttiin ja opiskelukaverini Chademan ehdokkaana ollut serkku pudotti CCM:n vanhan hallituksen ministerin pois eduskunnasta. Poliittinen kartta on siis muuttumassa kovasti, lisäksi täällä ei ole politiikassa oikein totuttu yhteistyöhön tai kompromisseihin - niin Chademan protestimielenosoitukset kuin niiden tukahduttaminenkin.ovat olleet väkivaltaisia. (Lisää esim. http://thecitizen.co.tz/component/content/article/37-tanzania-top-news-story/5244-ccm-loses-over-20-seats.html, http://allafrica.com/stories/201103020039.html, http://www.bbc.co.uk/news/world-africa-11668588, http://allafrica.com/stories/201101070761.html).
Suomen monipuoluekarttaa selittäessä on siis joutunut melkoisen hämmästelyn kohteeksi, ja Vihreiden perusidean selittäminen on saanut aikaan kummastuneita katseita. Vihreys kun on jäänyt unholaan myös siksi, että täällä ei ympäristöasioihin paljokaan kiinnitetä huomiota - ympäristöasioista huolehtimiseen ei tässä yhdessä maailman köyhimmiksi luokitelluista maista katsota olevan ”varaa”. Kuten joku minulle kommentoi: kun ihmisoikeuksienkin kanssa on vielä tekemistä, ei niihin eläinten oikeuksia oikein ehdi ajattelemaan. Itse tietenkin näen, että ”vihreys” tai ympäristön huomioon ottaminen eivät täällä olisi mistään pois, vaan pikemminkin loisivat uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi jätteet hävitetään täällä lähinnä jokiin heittämällä tai polttamalla (oi sitä muovisavun tuoksua!), vaikka jätefirmoilla olisi täällä isot markkinat ja ne voisivat luoda paljon kaivattuja työpaikkoja. Kompostointi taas voisi taas lisätä viljelymaiden hedelmällisyyttä, maanviljely kun on edelleen Tansanian pääasiallinen elinkeino, tai aurinkoenergian käyttö vähentää jokapäiväisiä turhauttavia sähkökatkoja. Tansaniassa on myös paljon hyödyntämättömiä mineraaleja ynnä muita luonnonvaroja, joita voitaisiin hyödyntää huomattavasti kestävämmällä tavalla. Tällä hetkellä kun muun muassa Afrikkaan kovaa vauhtia rynninyt Kiina häikäilemättömästi käyttää hyväkseen kaikkea mahdollista, ja ulkomaisia investointeja kaikin tavoin maahan houkutteleva hallitus mieluummin käskee kansalaisia olemaan syömättä joen kaloja kuin tiukentaa ympäristönormeja jokea saastuttavalle kiinalaistehtaalle.
Ympäristöystävällinen ja reilu elämä ei toisin sanoen ole Tansaniassa kovin helppoa –kuten ei elämä toisaalta täällä muutenkaan. Onneksi kaikki ei ole kuitenkaan aivan niin mustavalkoista: ihmiset ovat hirvittävän ystävällisiä ja vieraanvaraisia, elämä ihan oikeasti vähän rennompaa, ja arki tapahtumarikasta, spontaania ja äärimmäisen mielenkiintoista. Joka päivä voi tapahtua melkein mitä tahansa - täällä maailma ja globalisaatio heittävät häränpyllyä, mikä ehkä onkin juuri se, mikä tällaiseen höykytykseen saa lähtemään.
Englanninkielinen blogini osoitteessa http://safirisalama.wordpress.com/.
Kaikesta Afrikan vehreydestä huolimatta vihreyden olen joutunut täällä unohtamaan melko lailla kokonaan. Tämä johtuu ehkä ensinnä siitä, että täällä musta ja valkoinen määrittävät ihonväreinä elämääni niin räikeästi. Täällä ei voi hetkeksikään unohtaa omaa väriään, sitä huudellaan perään jatkuvasti. Valkoinen ei ole vain eri värinen vaan myös äärettömän rikas ja voi järjestää kelle tahansa tuosta vain rahaa, työpaikan tai matkan pois Afrikasta. Koen kaiken tämän avun pyytämiseksi naamioidun kerjäämisen ahdistavana. On kieroutunutta, että valkoisia tunnutaan edelleen katsottavan ylöspäin ja heidän edustamaansa kulttuuria, kieltä tai yhteiskuntaa ihannoitavan, kun samaan aikaan heitä kohdellaan rasistisina stereotypioina – jotka toki usein johtuvat vain koulutuksen ja tiedon puutteesta eivätkä ole tarkoitettu niin pahaksi kuin miltä tuntuvat. Kaiken kaikkiaan täällä on saanut huomata, että myös muillakin kuin valkoisilla on oikeus rasismiin.
Tämä kaikki pyytäminen heijastaa mielestäni myös sitä, mikä kehitysavussa on niin usein mennyt pieleen. Jos huonoa omatuntoa potien annetaan rahaa, tavaraa ja resursseja ”kärsiville köyhille”, niin paljon kuin se kaikki oikeasti onkin tarpeen, sillä saadaan myös aikaan riippuvuussuhde. Kun valkoiset ovat aina olleet ne, jotka tuovat rahaa, miten mitään muuta heiltä osataan odottaakaan? Tai pahimmassa tapauksessa, miten opitaan kehittämään omavaraisia keinoja tuottaa sitä rahaa ja hyvinvointia ilman valkoisia? Laadukas koulutus ja capacity building, niin kliseisiä sanahirviöitä kuin ovatkin, ovat paljon parempaa kehitysapua kuin raha tai tavara. Tämän näkee yksinkertaisimmillaan siinä, että suurin osa huutelijoista ja rahanpyytäjistä on huonosti koulutettuja vartijoita tai moottoripyörätaksikuskeja.
Täällä on joutunut vihreyden unohtamaan myös politiikassa. Puolueissa kun on täällä maan mannerosassa (vs. Sansibarin itsehallintoalue) valinnan varaa lähinnä sen suhteen, onko äänestettäviä puolueita yksi vai kaksi - äänestääkö sosialistisilta ajoilta peräisin olevaa puoluetta CCM:ää, jolla edelleen lähes yksipuolueasema, vaiko vihaista oppositiopuoluetta Chademaa (Zanzibarilla CUF. Vaikka yksipuoluejärjestelmä loppui virallisesti n. 20 vuotta sitten, käytännössä vasta viime lokakuun yleisvaaleissa oppositiopuolue Chadema sai ensimmäistä kertaa vähän enemmän ääniä. Erityisesti Mwanzan alue oli vahvaa oppositioaluetta: Mwanzan kunnallisvaaleissa Chadema nosti kannatuksensa nollasta 50 prosenttiin ja opiskelukaverini Chademan ehdokkaana ollut serkku pudotti CCM:n vanhan hallituksen ministerin pois eduskunnasta. Poliittinen kartta on siis muuttumassa kovasti, lisäksi täällä ei ole politiikassa oikein totuttu yhteistyöhön tai kompromisseihin - niin Chademan protestimielenosoitukset kuin niiden tukahduttaminenkin.ovat olleet väkivaltaisia. (Lisää esim. http://thecitizen.co.tz/component/content/article/37-tanzania-top-news-story/5244-ccm-loses-over-20-seats.html, http://allafrica.com/stories/201103020039.html, http://www.bbc.co.uk/news/world-africa-11668588, http://allafrica.com/stories/201101070761.html).
Suomen monipuoluekarttaa selittäessä on siis joutunut melkoisen hämmästelyn kohteeksi, ja Vihreiden perusidean selittäminen on saanut aikaan kummastuneita katseita. Vihreys kun on jäänyt unholaan myös siksi, että täällä ei ympäristöasioihin paljokaan kiinnitetä huomiota - ympäristöasioista huolehtimiseen ei tässä yhdessä maailman köyhimmiksi luokitelluista maista katsota olevan ”varaa”. Kuten joku minulle kommentoi: kun ihmisoikeuksienkin kanssa on vielä tekemistä, ei niihin eläinten oikeuksia oikein ehdi ajattelemaan. Itse tietenkin näen, että ”vihreys” tai ympäristön huomioon ottaminen eivät täällä olisi mistään pois, vaan pikemminkin loisivat uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi jätteet hävitetään täällä lähinnä jokiin heittämällä tai polttamalla (oi sitä muovisavun tuoksua!), vaikka jätefirmoilla olisi täällä isot markkinat ja ne voisivat luoda paljon kaivattuja työpaikkoja. Kompostointi taas voisi taas lisätä viljelymaiden hedelmällisyyttä, maanviljely kun on edelleen Tansanian pääasiallinen elinkeino, tai aurinkoenergian käyttö vähentää jokapäiväisiä turhauttavia sähkökatkoja. Tansaniassa on myös paljon hyödyntämättömiä mineraaleja ynnä muita luonnonvaroja, joita voitaisiin hyödyntää huomattavasti kestävämmällä tavalla. Tällä hetkellä kun muun muassa Afrikkaan kovaa vauhtia rynninyt Kiina häikäilemättömästi käyttää hyväkseen kaikkea mahdollista, ja ulkomaisia investointeja kaikin tavoin maahan houkutteleva hallitus mieluummin käskee kansalaisia olemaan syömättä joen kaloja kuin tiukentaa ympäristönormeja jokea saastuttavalle kiinalaistehtaalle.
Ympäristöystävällinen ja reilu elämä ei toisin sanoen ole Tansaniassa kovin helppoa –kuten ei elämä toisaalta täällä muutenkaan. Onneksi kaikki ei ole kuitenkaan aivan niin mustavalkoista: ihmiset ovat hirvittävän ystävällisiä ja vieraanvaraisia, elämä ihan oikeasti vähän rennompaa, ja arki tapahtumarikasta, spontaania ja äärimmäisen mielenkiintoista. Joka päivä voi tapahtua melkein mitä tahansa - täällä maailma ja globalisaatio heittävät häränpyllyä, mikä ehkä onkin juuri se, mikä tällaiseen höykytykseen saa lähtemään.
Englanninkielinen blogini osoitteessa http://safirisalama.wordpress.com/.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Ketä voit syyttää, kun politiikka kusee? Katso linkit!
Kuuntelin aamulla radioita, ja siellä mollattiin taas politiikoita. Harjoitin aamupalalla ajatusleikkiä ja käänsin väitteet ylösalaisin.
politiikot pitävät vaaleja välttämättömänä pahana, joka katkaisee neljän vuoden välein eduskuntatyön= kansa pitää vaaleja välttämättömänä pahana, joka keskeyttää ärsyttävästi rauhallisen ihmiselon neljän vuoden välein: lempisarjan tilalla on puuduttava vaalitentti ja kadulla kampanjaväki hyppii silmille
poliitikot ovat kiinnostuneita kansasta vain kuukautta ennen vaaleja
= kansa on kiinnostunut poliitikoista vain vaalien alla, kun on pakko päättää, ketä äänestää, jos silloinkaan
poliitikot painuvat vaalien jälkeen takaisin kabinetteihinsa
= kansa huokaisee helpotuksesta, kun poliitikot painuvat vaalien jälkeen pois häiritsemästä
En syyttäisi politiikan tilasta vain poliitikkoja, enkä toisaalta kansaakaan. Enkä varsinkaan puhuisi henkisestä taantumasta, jota joissain puheenvuoroissa on viljelty, minusta se on suorastaan loukkaavaa. Sosiologian opiskelijana haluan kääntää katseen rakenteisiin ja kulttuuriin, jotka ovat historiallisesti rakentuneita ja joita on useita lomittain. Jos politiikkaan osallistuminen tarkoittaa joko ehdokkaaksi asettumista tai äänestämistä, ei ole mikään ihme, jos ihmiset toimivat sen mukaisesti. Kuinka moni meistä jaksaa jatkuvasti "toimia laatikon ulkopuolella"? Vaalien välillä osallistuminen monimutkaisten huonosti tiedotettujen lausunto- ja valituskierrosten avulla on vaikeaa, eikä ole ihme, jos ihmiset eivät jaksa nähdä vaivaa. Julkinen keskustelu on vaikeaa, koska päätöksenteon taustalla olevat tiedot ovat surkeasti saatavilla.
En ihmettele, jos kaikki eivät tiedä, ketkä istuvat tai eivät istu hallituksessa. Miettikääpä, mistä tuo tieto on helposti saatavilla, mistä olette sen itse kuulleet. Kun googlaan "hallitus", tulee ensimmäisenä tuloksena kyllä hienosti valtioneuvoston sivu "nykyinen hallitus", mutta kun klikkaan sitä, en vieläkään heti löydä tietoa siitä, mistä puolueista hallitus koostuu. Ministerit on kyllä lueteltu, mutta puoluekannat näen vasta, kun klikkaan erikseen jokaista ministeriä. Käyn siis kaikki ministerit läpi ja tsekkaan, mitkä puoleet ovat mukana ja mitkä puuttuvat? Kuinka moni etsijä olisi jo luopunut yrityksestä?
Hallituksen kokoonpanon löytäminen on vain jäävuoren huippu. Se ei ole ehkä vaikeinta, mutta mitä monimutkaisempaa tietoa pitäisi löytää, sitä vaikeampaa se on. Osaa tiedosta ei ole edes yritetty asettaa helposti saataville, ja osassa yrityksistä on epäonnistuttu.
Kuvaavaa on, että ehkä helpoiten tiedon hallituksen kokoonpanosta löydät wikipediasta hakemalla esim. "Suomen hallitus". Wikipedia on netissä avoimesta muokattava tietosanakirja.
Uskallan väittää, että avoimuus onkin yksi tärkeimmistä avaimista politiikan ongelmiin. Kun tieto on helposti saatavilla, sitä on helpompi seurata ja siitä on helpompi käydä keskustelua. Mutta kovin kauaa emme jaksa keskustella vain keskustelun ilosta. Keskustelulla pitää olla jokin tarkoitus, ja se voisi olla esimerkiksi suora ja sitovat kansanäänestys tai oman kaupunginosan valtuusto, jossa päätettäisiin oman lähiympäristön asioista.
Esimerkiksi Sveitsissä kansanäänestykset ovat arkipäivää ja siksi myös politiikasta puhuminen on normaalia ja luontevaa. Sveitsin mallissa on toki puolensa, enkä tarkoita, että kaikki suoran demokratian muodot ovat helposti toteutettavia, mutta tärkeintä olisi, että ryhtyisimme pohtimaan, mitä me haluamme demokratialta. Suoran demokratian uudistuksia odotellessa päätöksen teon taustalla oleva tieto on avattava kaikkien helposti käytettäväksi, jotta ne, jotka nykyisessä järjestelmässä jaksavat tehdä niistä ymmärrettäviä koosteita keskustelun tueksi, voisivat sen mahdollisimman helposti tehdä.
Oma motivoituneiden joukko on herännyt myös Vihreiden sisällä. Vihreät on pitkään ollut etunenässä ajamassa avoimuutta päätöksentekoon (ks esim. Demokratiaohjelma vuodelta 2004). Nyt nuorista aktiiveista alkunsa saanut projekti haluaa tuunata puolueen sisäisen päätöksenteon avoimuuden huippuunsa. Seuraa tänään alkavan prokkiksen kehitystä täällä: http://uusipuolue.wordpress.com/.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Korkovähennys käy keskituloisen kukkarolle
Kokoomus näyttää hukanneen uskonsa markkinatalouden toimintaan asuntomarkkinoilla. Sari Sarkomaa ja Kimmo Sasi puolustivat asuntolainojen korkojen vähennysoikeutta Aamulehdessä (AL 1.3.) sillä, että näin saadaan asuntojen hinnat pidettyä keskituloisten näkökulmasta kohtuullisina.
Nykyisillä asuntomarkkinoilla, joissa asuntopulasta johtuen kysyntä ylittää monin paikoin selvästi tarjonnan, nousevat hinnat juuri niin korkealle kuin ostajilla on varaa maksaa. Asuntolainojen korkovähennys on valtava tulonsiirto veronmaksajilta asuntoja myyville, kun pankit voivat myöntää korkovähennyksen verran suurempia lainoja, joilla ostajat kilpailevat hinnat taivaisiin. Verovähennys suosii asuntosijoittajia, mutta siirtyy suoraan hintoihin tavallisille asunnonostajille.
Kohtuuhintaisen asumisen turvaamiseksi on sen sijaan etsittävä keinoja asuntopulan helpottamiseen. Suomalaiset asuvat muuhun Eurooppaan verrattuna hyvin harvoin vuokralla ja vuokra-asuntojen tarjonta on alhainen. Työvoiman liikkuvuudenkin kannalta olisi syytä lisätä voimakkaasti vuokra-asuntojen määrää isoissa kaupungeissa. Tilanteessa, jossa omistusasumista suositaan verotuksellisesti, mutta vuokra-asumista ei, eivät kannustimet tähän kuitenkaan ole järin suuret.
Kokoomus tuntuu asuntolainojen korkovähennyksiä puolustaessaan sortuvan yksipuoliseen ajatteluun kokonaisuuden kustannuksella. Veroja on joka tapauksessa kerättävä valtion toiminnan rahoittamiseksi. Korkovähennyksen asteittainen poistaminen vähentäisi paineita muiden verojen korottamiseen ja pienentäisi valtiontalouden kestävyysvajetta ilman vaikutuksia muiden kuin sijoittajien toimeentuloon. Yhtenä vaihtoehtona olisi esimerkiksi pieni- ja keskituloisten ansioverotuksen keventäminen korkovähennyksen poiston tuomilla varoilla.
Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 21.3.2011
Nykyisillä asuntomarkkinoilla, joissa asuntopulasta johtuen kysyntä ylittää monin paikoin selvästi tarjonnan, nousevat hinnat juuri niin korkealle kuin ostajilla on varaa maksaa. Asuntolainojen korkovähennys on valtava tulonsiirto veronmaksajilta asuntoja myyville, kun pankit voivat myöntää korkovähennyksen verran suurempia lainoja, joilla ostajat kilpailevat hinnat taivaisiin. Verovähennys suosii asuntosijoittajia, mutta siirtyy suoraan hintoihin tavallisille asunnonostajille.
Kohtuuhintaisen asumisen turvaamiseksi on sen sijaan etsittävä keinoja asuntopulan helpottamiseen. Suomalaiset asuvat muuhun Eurooppaan verrattuna hyvin harvoin vuokralla ja vuokra-asuntojen tarjonta on alhainen. Työvoiman liikkuvuudenkin kannalta olisi syytä lisätä voimakkaasti vuokra-asuntojen määrää isoissa kaupungeissa. Tilanteessa, jossa omistusasumista suositaan verotuksellisesti, mutta vuokra-asumista ei, eivät kannustimet tähän kuitenkaan ole järin suuret.
Kokoomus tuntuu asuntolainojen korkovähennyksiä puolustaessaan sortuvan yksipuoliseen ajatteluun kokonaisuuden kustannuksella. Veroja on joka tapauksessa kerättävä valtion toiminnan rahoittamiseksi. Korkovähennyksen asteittainen poistaminen vähentäisi paineita muiden verojen korottamiseen ja pienentäisi valtiontalouden kestävyysvajetta ilman vaikutuksia muiden kuin sijoittajien toimeentuloon. Yhtenä vaihtoehtona olisi esimerkiksi pieni- ja keskituloisten ansioverotuksen keventäminen korkovähennyksen poiston tuomilla varoilla.
Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 21.3.2011
Onnellisuus politiikan perimmäiseksi tavoitteeksi
Virnun tämän kuun lukupiirin aiheena oli onnellisuus. Keskustelimme Vihreän sivistysliiton julkaiseman Onnellisuustalous-kirjan innoittamina siitä, mikä tekee ihmiset onnellisiksi ja miten ihmisten onnellisuutta voidaan lisätä politiikan keinoilla. Keskustelumme vei meidät kysymyksiin, jotka muistuttivat haastavuudessaan pohdintaa elämän tarkoituksesta. Mitä onnellisuus on? Mikä estää ihmistä olemasta onnellinen? Entä millainen yhteiskunta edistää ihmisten onnellisuutta parhaiten?
Vihreät pyrkivät nostamaan onnellisuuden politiikan keskeiseksi tavoitteeksi pelkän talouden kasvun sijaan. Ajatus kuulostaa huokuttelevalta. Kukapa nyt vastustaisi onnellisuutta? Käytännön toteutus on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Onnellisuustalous-kirjassa kaavaillaan hyvinvointimittaria, joka korvaisi BKT:n käytön politiikan onnistumisen ensisijaisena mittarina. Tällaisia mittareita on jo olemassa ja Bhutan on toiminut edelläkävijänä mittaamalla politiikkansa onnistumista nimenomaan hyvinvointimittarin avulla.
Mittareita on useita erilaisia. Niissä on erilaisia painotuksia eikä mikään niistä ole täydellinen mittaamaan hyvinvoinnin kehitystä. Olennaiseksi kysymykseksi nousee, mitä niillä oikeastaan pyritään mittaamaan. Miksi BKT:ta ei voida käyttää nimenomaan talouden mittarina ja muita tilastoja ja tutkimustuloksia asiasta riippuen kertomaan yhteiskunnan eri osa-alueiden kehitystä? On haastavaa saada kaikki asiat tungettua yhteen mittariin ja erityisesti aineettomien tekijöiden, kuten onnellisuuden tai ympäristön kuormituksen muuttaminen rahamuotoisiksi, laskettavissa oleviksi muuttujiksi herätti hämmennystä. Kysymykseksi nousikin, miksi yhteiskuntaa ei voida arvioida useiden tilastojen perusteella ilman, että niistä täytyy luoda yksi mittari.
Olennaisinta hyvinvointimittarissa on se, että sillä saadaan kokonaiskuva siitä, miten yhteiskunta on kehittynyt. Useiden tilastojen käytön vaarana on se, että keskustelussa viitataan pääasiallisesti BKT:seen ja muut tekijät hukkuvat talouskasvua korostavan puheen alle. Mittareissa otetaan huomioon mm. tuloerojen merkitys sekä Vihreille erityisen tärkeä ympäristön kuormittuminen. Tasa-arvoisen yhteiskunnan, joka käyttää luonnonvaroja kestävästi, nähdään siis lisäävän merkittävästi ihmisten onnellisuutta. Vaikka mittarissa on ongelmansa, pidän hyvänä lähtökohtana sitä, että BKT:n rinnalla politiikan onnistumista arvioitaisiin entistä enemmän kokonaisvaltaisemmalla mittarilla.
Vaikka onnellisuus ja hyvinvointi ovatkin abstrakteja käsitteitä, löysimme tiettyjä asioita, jotka ovat vahvasti liitoksissa onnellisuuteen. Tasa-arvo nähtiin olennaisena onnellisen yhteiskunnan arvona. Tällä tarkoitetaan oikeudenmukaista tulonjakojärjestelmää, joka loisi mahdollisimman pienet tuloerot. Perustulon avulla voitaisiin edetä tässä asiassa oikeudenmukaisempaan suuntaan. Lisäksi sukupuolten ja seksuaalisuuksien välinen tasa-arvo ja maahanmuuttajien onnistunut kotoutuminen vähentävät eriarvoisuutta yhteiskunnassa ja lisäävät näin onnellisuutta. Myös kestävä kehitys, luonnonvarojen kestävä käyttö sekä globaali solidaarisuus tuottavat pitkällä aikavälillä kestävyyttä ja tasa-arvoa maailmanlaajuisesti.
Tasa-arvon ja ympäristövastuun lisäksi onnellisuutta voidaan lisätä pyrkimällä nostamaan tiettyjen aineettomien asioiden arvoa. Yhteisöllisyydellä ja koulutuksella voidaan lisätä ihmisten elämän mielekkyyttä. Myös stressin ja paineiden kokemukset aiheuttavat hyvinvoinnin esteitä ja rauhallisemman elämäntyylin arvoa tulisi nostaa. Onnellisuuteen vaikuttavat siis monet elämäntyyliin ja kulttuurisiin arvostuksiin liittyvät seikat, joista osaan on vaikeampaa vaikuttaa vain politiikan keinoin.
Minkälainen politiikka sitten lisäisi ihmisten onnellisuutta parhaiten? Konkreettisimpia keinoja olisivat tuloeroja tasaava sekä ympäristöä säästävä politiikka. Lisäksi toimivat palvelut ovat onnellisen yhteiskunnan edellytyksiä. Palveluiden kohdalla erityisesti mielenterveyspalveluiden sekä lapsia ja nuoria koskevien palveluiden onnistuminen vaikuttavat yhteiskunnan onnellisuuden kehitykseen. Politiikan onnistumista olisi tärkeää arvioida mahdollisimman monipuolisesti erilaisia tekijöitä huomioonottaen. Hyvinvointimittari tai ei, BKT:n ei pitäisi ohjata politiikkaa hyvinvointinäkökulmien ohi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)