Välillä on suotavaa reflektoida omia ajatuksiaan, ja porautua sellaisiinkin asioihin jotka eivät välttämättä ole omaa sydäntä lähellä. Viime aikoina tällainen itselläni on ollut degrowth-keskustelu, ja siihen liittyvät julkaisut. Niiden anti kun on ollut, no, yleisen hippimäinen joka ainakin omalla kohdallani vähän latistaa uljaan uuden maailman luontiprosessin fiiliksiä.
Paljosta voi kuitenkin olla samaa mieltä. Luonnon tarjoaman materiaalisen kasvun rajallisuuden oivaltaminen ei ole mitään uutta vihreässä perinteessä ja politiikassa. Myöskin talouskasvun jakaminen mutkattomasti aineelliseen ja ei-aineelliseen kasvuun asettaa omat ongelmansa. Jos luonnon kantokykyä mitataan ilmastonmuutoksen ohella vaikkapa lajien lukumäärien pienenemisellä, sademetsien pinta-alalla tai vaikkapa kalakantojen taantumisella on aika selvää että länsimaat eivät ole kestävällä polulla. Kun tämä vielä yhdistetään tulonjaon epätasaisuuteen maailman mittakaavassa, joidenkin aivan keskeisten hyödykkeiden käyttöä tulee yksiselitteisesti vähentää.
Tämä todennäköisesti (mutta ei välttämättä) samalla sitten aiheuttaa myös BKT:n pienenemistä, johon tuottavuuden joka tapauksessa kasvaessa liittyy väistämättä tehtyjen työtuntien väheneminen yhteiskunnassa. Työtä voidaan toki jakaa uudelleen, kuten nykyisessä lamassa on aika laajalti tehty, mutta vaikutuksensa sillä on myös ihan ihmisten fyysiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi perusterveydenhuollon ylläpitämine nykyisellä tasollaan pienemmällä taloudellisella panostuksella tuntuu ainakin itsestäni kovin vaikealta. Tai sitten luovutaan vielä enemmän jostain muusta.
Keskeinen ongelmani degrowth-tekstien (http://www.degrowth.net/) kanssa liittyy juuri tuohon luopumisen näkökulmaan, ja yleiseen elämäntavan fiilistelyyn siihen liittyen. Aika monissa papereissa ja etenkin aktistien teksteissä painotetaan näkökulmia, joissa kollektiivinen toiminta korvaa individualistisen kilpailun, ja joissa innovaatioiden tuonti markkinoille tapahtuu demokraattisen prosessin kautta. Näin osa innovaatioista (kas kummaa, yllättäin esimerkkeinä mainitaan GMO-tuotteet ja nanoteknologia) voitaisiin torjua, jos ne demokraattisen prosessin mukaan eivät olisi soveltuvia yhteiskuntaan.
Jos lähdetään olettamuksesta, että taloudelle pistetään tiukat rajat vaikkapa kustannusten muodossa (vrt. päästökauppa), niin suurimmat hyödyt saadaan tällöin esiin silloin, kun markkinat toimivat tehokkaimmin reunaehtojen puitteissa, eivät silloin kun niiden toimintaan kättennostoäänestykesllä puututaan. Ympäristöä ylikuormittavilla aloilla tämä tarkoittaisi käytännössä myös melko mieletöntä pudotuspeliä ja rakennemauutosta.
Samalla ne alat, joissa tuottavuutta ja innovaatioita syntyy entiseen tapaan materiaaliseten pääomapanosten hyödyntämisestä pitkälti vapautuneena, luovat edelleenkin tuottaville yksilöille kovan tulotason. Yleisen kustannustason noustessa, ja talouden koko piirakan pienentyessä, todennäköinen seuraus on myös tuloerojen kasvaminen. Keskustellessani virnulaisen aktiivi Allanin kanssa asiasta, hän sanoikin kuvaavasti kuinka "paitojen pesijöille jaettavaa olisi yhä vähemmän".
Väitänkin, että jos degrowth-yhteiskuntakeskustelun kuvaamat taloudelliset rajat tulevat vastaan, ja jos taloudellinen toimeliaisuus ihmisissä säilyy yhä entisellä tasollaan, eivät tulonjakokysymykset mihinkään katoa, vaan pikemminkin kärjistyvät. Tästä olisi myös mukava kuulla keskustelua, pelkän ihmisten käyttäytymisen massiivista muutosta olettavan pohdinnan ohella.
1 kommentti:
Eikö ratkaisu ole arvovallankumouksessa? Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua ykkös- ja kakkosluokan kansalaisten luokitus on kääntynyt päälaelleen.
Ihminen, joka ekologinen selkäreppu on pieni, on ihailtu ja tavoiteltu tila, ja yleisesti halveksitaan ihmisiä, jotka elävät aineellisesti tuhlailevaa elämäntapaa. Eikö se, että ihminen olisi kaiken ylimääräisen materiansa keskellä onnelisempi, on pelkkä valheellinen tunteensiirto? Simone Weilin sanoin: "Kaikkein tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia."
Lähetä kommentti