Suoritin lukio-opintoni 3,5 vuodessa. Niistä 3 ensimmäistä lukuvuotta opiskelin synnyinkaupungissani Kajaanissa. Sitten teki mieli vaihtaa kaupunkia ja päädyin Tampereelle kevätlukukauden 2009 viimeisenä päivänä, kun suurin osa kajaanilaisista kavereistani sai valkolakkinsa. Lukio-opintoni olivat kurssien osalta jo pulkassa, enää englannin ja äidinkielen kirjoitukset uupuivat.
Aloitin elokuussa 2009 työt siivousalan palveluvastaavana (eli kansankielellä siivoojana), mutta olin kirjoilla Tampereen yhteiskoulun lukiossa (TYK), jossa kävin syksyn neljänä kirjoituspäivänä ns. hoitamassa homman kotiin. Joulukuussa 2009 sain valkolakkini Kajaanin lukion liikuntasalissa, käsissäni lukion päättötodistus TYK:stä. Jatkoin töitä Tampereella, jonne olin jo hyvin kotiutunut. Viime keväänä hain yliopistoon, sillä se oli tuntunut tieltäni jo pitkään. Tampereen yliopiston Kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta; Ympäristöpolitiikan ja aluetieteen koulutusohjelma. Luin ja opiskelin ahkerasti. Päätin varmuuden vuoksi hakea opiskelemaan myös Humanistiseen tiedekuntaan Saksan kieltä ja kulttuuria, mutta siihen kokeeseen en valmistautunut niinkään. Heinäkuussa tulokset olivat yllättävät: Jäin puolen pisteen päähän, ensimmäiselle varasijalle, Ympäristöpolitiikan ja aluetieteen koulutusohjelmassa, mutta sain paikan lukemaan Saksan kieltä ja kulttuuria. Kukaan ei perunut 'ypatpassa', joten olen nyt aloittanut opintoni 'saksassa'. (Käyn edelleen töissä, mutta paljon pienemmällä tuntimäärällä.)
Millaista yliopisto-opiskelu on sitten ollut?
Uutta, outoa, mukavaa, innostavaa, mutta rankkaakin, sillä mahdutin lukujärjestykseeni sekä 'saksan' että 'upatpan' perusopinnot. Nautin saksan opiskelusta, sillä kielitaitoni on kehittynyt valtavasti ja rakastan tuota maata ja kulttuuria melkein kuin kotimaatani. Silti edelleen myös aluetiede ja ympäristöpolitiikka kiinnostavat suunnattomasti ja suunnittelen pääaineen vaihtoa tulevaisuudessa.
Joka tapauksessa: On ollut todella jees saada aivoille jotain älyllisempää tekemistä, kuin päivittäinen mopin heiluttelu sekä tutustua uusiin ihmisiin oikein 'roppakaupalla'. Varsinkin, kun nämä uudet ihmiset ovat kiinnostuneet ainakin joistain samoista aiheista. Heidän kanssaan voi väitellä aluekehityksestä tai puhua niitä näitä saksaksi. Myös ruokatunnilla juoruilu on ihan tervetullutta semiyksinäisten kahvitaukojen jälkeen.
Olen kokenut oppimisympäristöni innostavana, joustavana ja ymmärtävänä ehkä ensimmäistä kertaa koskaan. Yhteisöllisyyttäkin on tarjolla mm. ainejärjestöjen kautta, jos siihen vain haluaa tarttua. Samalla yksilöllisyyttäkin arvostetaan enemmän kuin ennen. Ryhmätyöt tuntuvat ensiksi pakkopullalta, mutta kun niitä ryhtyy tekemään, niistä saattaa muodostua hedelmällisiä tai vähintäänkin naurettavia. Ääntämiskurssilla kielistudiossa voin nauraa itselleni, kun kieli menee solmuun. Kotona juuri ennen kirjoitustehtävän deadlinea voin kirota perfektionismiani pistäessäni parastani. Tehtävän palautuksessa ei välttämättä seiso kiitos viimehetken hionnoista, vaan kehotus hioa vielä enemmän. Hetken se ottaa päähän, mutta seuraavassa tehtävässä tekee mieli taas näyttää opettajalle närhen nännit omilla taidoillani. Minä tahdon oppia, minä tahdon olla hyvä! Tässä on suureksi avuksi se, että minulle kerrotaan tarkkaan, missä teen virheitä. Ei enää kaunistella ja kirjoiteta aineen loppuun "gut", virheistä huolimatta. Jokaisen rivin lopussa on merkintä virheen laadusta ja saan korjata sen ihan itse. Aluksi tuntui ehkä loukkaavalta, mutta ei enää.
Teen tänä lukuvuonna parhaani, hyödynnän sen puhdin, mikä oli vuoden levossa. Ensi vuonna haen vaihtelua ulkomailta, sillä suunnittelen Erasmus-vaihtoa Saksaan, Leipzigiin.
Entä opiskelijapolitiikka?
School-uudistus myllertää yliopistossa - edustajisto - ylioppilaskunta - opintotuki - YTHS.....
Ei, en vielä ole erityisen innostunut, mutta koitan pysyä ajantasalla siitä, missä mennään. Onneksi on monia muita, jotka tietävät ja vaikuttavat enemmän. Minun ei aina ole pakko.
Älä pelkää kulkea omaa tietäsi, opit jokaisesta päivästä elämässäsi jotain, vaikket sitä huomaisikaan.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
tiistai 19. lokakuuta 2010
Viikko toimiston jätekatoksessa
Viime viikonloppuna 17.10. vietettiin jokavuotista asunnottomien yötä. Mainittakoon kuriositeettinä että Turun kaupunki ”palkittiin” tapahtuman yhteydessä Hiertävä kivi -palkinnolla. Turku on osoittanut haluttomuutta ehkäistä pitkäaikaisasunnottomuutta ja pyrkii taloudelliseen voittoon myymällä vuokra-asuntoja, joihin on sijoitettu asukkaita muun muassa sosiaalisin perustein.
Juuri ennen todellisen syksyn saapumista ja kylmiä öitä asuin viikon kadulla. Viikko on naurettavan lyhyt aika. Ja on typerää, pinnallista -ehkä jopa mautonta- leikkiä asunnotonta, mutta tosiasia on, että ei kylmää voi tuntea palelematta eikä nälkää olematta ilman ruokaa. Minulla on ainakin omasta mielestäni sangen ihana koti ja jääkaapissakin usein muutakin kuin valo. Pikku hetkeksi kuitenkin rakensin lokoisan kolon itselleni Tampereen Vihreiden toimiston jätekatokseen. Ihanan suojainen pikku paikka. Suosittelen, jos joskus väsy yllättää pitkäksi venähtäneen hallituksen kokouksen jälkeen ja toimiston sohvakin on jo varattu. Tosin perjantai-illan iloiset riekkujat kaupungilla saattavat valvottaa ja valot syttyvät liikkeentunnistimella aina kun käännät kylkeä.
En pysty sanoutumaan irti työstäni kuukaudeksi, irrottautumaan syksyn kokousruljanssista tai olemaan poissa luennoilta, ystävänikin tulee Sloveniasta käymään vain ja ainoastaan juuri tuolla viikolla. En siis pysty olemaan asunnoton siinä sosiaalisesti eristävässä merkityksessä, joka asunnottomuudesta usein seuraa. Kyllä nukkumapaikan aina löytää toimiston jätekatoksesta tai jonkun rappukäytävästä ja ruuan hankkii helposti lukitsemattomista roskiksista. Mutta sosiaalista eristäytymistä on vaikea kokeilla kaupungissa, jossa eittämättä törmää tuttuihin naamoihin joka kerta ulos ovesta suunnatessaan. Ja minä olen asunut täällä vasta vuoden.
Suojan löytäminen ja ravinnon hankinta ovat vain ilmiön pintaraapaisua. Pysyvän osoitteen uupuminen tekee jo ainoastaan kirjastokortin saamisen vaikeaksi. Monet päivittäisten asioiden hoitamiseen liittyvät tehtävät hankaloituvat ihmisen leimaantuessa. Fyysiset esteet pystytään usein ohittamaan mutta sosiaalinen syrjäytyminen tai syrjäyttäminen ruokkii itseään.
Tänä aamuna Ylen puheella keskusteltiin kuinka pienellä ihminen voi elää hyvää ja tayttä elämää. Materiaalisesta näkökulmasta alle 45-vuotiaan miehen oli laskettu tarvitsevan yhteensä noin 260 palvelua tai esinettä elääkseen niukasti mutta hyvin. Näiden 260 asian kuukausitaksaksi oli laskettu inon 560 euroa, pois sulkien asumisesta koituvat kustannukset. 560 euroa on kuitenkin enemmän kuin toimeentulotuen minimi summa...ja mitä opiskelija saa kuukaudessa käteen opintotukea. Ehkä siis noihin 260 tarpeelliseen esineeseen mahtuu aika paljon ilmaa? Tutkija oli laskenut hyvän elämän periaatteiden toteutumiseksi esimerkiksi kerran viikossa syötävän ulkona. Uutisten uusimmat tilastot kertovat myös yhä useampien määrittelevän viihtyisän kodin tarvekaluihin kuuluvan tietokoneen ja toimivan internetin. Tarpeellisuus, viihtyvyys ja hyvä elämä ovat hyvin suhteellisia käsitteitä.
Haluaisin vielä kehittää tästä aasinsillan siihen, kuinka politiikka on elitististä akateemikkojen hommaa ja sulkee ulkopuolelleen suuren joukon ihmisiä..mutta se on minulta yhtä teennäinen aihe kuin kadulla asuminen oman kodin haltijalta.
-anne
joka lähtee kotiin ja tekee kakluuniin tulen
Juuri ennen todellisen syksyn saapumista ja kylmiä öitä asuin viikon kadulla. Viikko on naurettavan lyhyt aika. Ja on typerää, pinnallista -ehkä jopa mautonta- leikkiä asunnotonta, mutta tosiasia on, että ei kylmää voi tuntea palelematta eikä nälkää olematta ilman ruokaa. Minulla on ainakin omasta mielestäni sangen ihana koti ja jääkaapissakin usein muutakin kuin valo. Pikku hetkeksi kuitenkin rakensin lokoisan kolon itselleni Tampereen Vihreiden toimiston jätekatokseen. Ihanan suojainen pikku paikka. Suosittelen, jos joskus väsy yllättää pitkäksi venähtäneen hallituksen kokouksen jälkeen ja toimiston sohvakin on jo varattu. Tosin perjantai-illan iloiset riekkujat kaupungilla saattavat valvottaa ja valot syttyvät liikkeentunnistimella aina kun käännät kylkeä.
En pysty sanoutumaan irti työstäni kuukaudeksi, irrottautumaan syksyn kokousruljanssista tai olemaan poissa luennoilta, ystävänikin tulee Sloveniasta käymään vain ja ainoastaan juuri tuolla viikolla. En siis pysty olemaan asunnoton siinä sosiaalisesti eristävässä merkityksessä, joka asunnottomuudesta usein seuraa. Kyllä nukkumapaikan aina löytää toimiston jätekatoksesta tai jonkun rappukäytävästä ja ruuan hankkii helposti lukitsemattomista roskiksista. Mutta sosiaalista eristäytymistä on vaikea kokeilla kaupungissa, jossa eittämättä törmää tuttuihin naamoihin joka kerta ulos ovesta suunnatessaan. Ja minä olen asunut täällä vasta vuoden.
Suojan löytäminen ja ravinnon hankinta ovat vain ilmiön pintaraapaisua. Pysyvän osoitteen uupuminen tekee jo ainoastaan kirjastokortin saamisen vaikeaksi. Monet päivittäisten asioiden hoitamiseen liittyvät tehtävät hankaloituvat ihmisen leimaantuessa. Fyysiset esteet pystytään usein ohittamaan mutta sosiaalinen syrjäytyminen tai syrjäyttäminen ruokkii itseään.
Tänä aamuna Ylen puheella keskusteltiin kuinka pienellä ihminen voi elää hyvää ja tayttä elämää. Materiaalisesta näkökulmasta alle 45-vuotiaan miehen oli laskettu tarvitsevan yhteensä noin 260 palvelua tai esinettä elääkseen niukasti mutta hyvin. Näiden 260 asian kuukausitaksaksi oli laskettu inon 560 euroa, pois sulkien asumisesta koituvat kustannukset. 560 euroa on kuitenkin enemmän kuin toimeentulotuen minimi summa...ja mitä opiskelija saa kuukaudessa käteen opintotukea. Ehkä siis noihin 260 tarpeelliseen esineeseen mahtuu aika paljon ilmaa? Tutkija oli laskenut hyvän elämän periaatteiden toteutumiseksi esimerkiksi kerran viikossa syötävän ulkona. Uutisten uusimmat tilastot kertovat myös yhä useampien määrittelevän viihtyisän kodin tarvekaluihin kuuluvan tietokoneen ja toimivan internetin. Tarpeellisuus, viihtyvyys ja hyvä elämä ovat hyvin suhteellisia käsitteitä.
Haluaisin vielä kehittää tästä aasinsillan siihen, kuinka politiikka on elitististä akateemikkojen hommaa ja sulkee ulkopuolelleen suuren joukon ihmisiä..mutta se on minulta yhtä teennäinen aihe kuin kadulla asuminen oman kodin haltijalta.
-anne
joka lähtee kotiin ja tekee kakluuniin tulen
maanantai 11. lokakuuta 2010
Kiinnostavan ja tärkeän ristiriidat
Aina välillä tulee tunne, että poliittinen keskustelu on Suomessa todella ahtaalla. Joskus se näkyy lähinnä heittelevänä murahteluna tai sitten vain varman päälle tehtynä uutisointina asioista, joiden merkitys on ehkä kuitenkin kovempi symbolisella kuin konkreettisella tasolla.
Kuvaavaa tästä oli uutisointi puoluevaltuuskunnasta Nokialla, jossa päätettiin niin kielipoliittisesta linjapaperista kuin elinkeinopoliittisesta ohjelmastakin. Kielipoliittisen paperin keskustelun ja äänestyksen ajan televisiokamerat olivat paikalla, ja toimittajat tekivät suorastaan yksityiskohtaista uutisointia äänestyksistä lähtien, kun taas elinkeinopolitiikka ohitettiin aika kepein sivulausein. Se on jotenkin surullista, eikä vain siksi että olin itse elinkeinopoliittisessa työryhmässä mukana.
Kieliasiat menevät ihmisten identiteetteihin, ja ovat jo itseisarvoisesti tärkeitä, mutta uskaltaisin silti väittää elinkeinopolitiikkaa aihelueena merkittävämmäksi niin tulevissa vaaleissa kuin ihmisten arkielämässä muutenkin. Elinkeinopoliittiset linjaukset myös mahdollistavat sen, että meillä ylipäätään on varaa kiistellä siitä, mitä palveluita tulee kuinkakin monella kielellä tarjota.
Palvelutalouden nousu, tietoyhteiskunta (piraattiasioita lukuunottamatta), innovaatiopolitiikka ja aluepolitiikka (ehkä maataloutta lukuunottamatta) eivät vain kovin helposti aukea pelkillä mutuilureflekseillä, ja jo se tekee uutisesta vähän vieraannuttavan. Tämä on nykyisessä informaatiotulvassa ihan ymmärrettävääkin.
Jonkun kuitenkin toivoisi lukevan ihan ohjelmiakin ja niiden sisältöjäkin. Melkeinpä huvittavaa oli lukea perjantaina Niemeläisen kolumni Vihreästä langasta. Puolueelta vaadittiin "vastauksia ... elinkeinopolitiikan, työllisyyden ja talouden polttaviin kysymyksiin. Onko tavoitteena täystyöllisyys, vai muutetaanko sosiaaliturva kansalaispalkaksi?" Näihin, ja moniin muihin löytyy melkeinpä suoraan kirjoitetut vastaukset uudesta elinkeinopoliittisesta ohjelmasta. Sääli, että oli mennyt Niemeläiseltä ohi, on nimittäin tuhti 25 sivun paketti.
PS. Ja juuri kun tämän pääsin kirjoittamaan, niin eikös jonkinlainen toivonpilkahduskin tullut puskista.
Kuvaavaa tästä oli uutisointi puoluevaltuuskunnasta Nokialla, jossa päätettiin niin kielipoliittisesta linjapaperista kuin elinkeinopoliittisesta ohjelmastakin. Kielipoliittisen paperin keskustelun ja äänestyksen ajan televisiokamerat olivat paikalla, ja toimittajat tekivät suorastaan yksityiskohtaista uutisointia äänestyksistä lähtien, kun taas elinkeinopolitiikka ohitettiin aika kepein sivulausein. Se on jotenkin surullista, eikä vain siksi että olin itse elinkeinopoliittisessa työryhmässä mukana.
Kieliasiat menevät ihmisten identiteetteihin, ja ovat jo itseisarvoisesti tärkeitä, mutta uskaltaisin silti väittää elinkeinopolitiikkaa aihelueena merkittävämmäksi niin tulevissa vaaleissa kuin ihmisten arkielämässä muutenkin. Elinkeinopoliittiset linjaukset myös mahdollistavat sen, että meillä ylipäätään on varaa kiistellä siitä, mitä palveluita tulee kuinkakin monella kielellä tarjota.
Palvelutalouden nousu, tietoyhteiskunta (piraattiasioita lukuunottamatta), innovaatiopolitiikka ja aluepolitiikka (ehkä maataloutta lukuunottamatta) eivät vain kovin helposti aukea pelkillä mutuilureflekseillä, ja jo se tekee uutisesta vähän vieraannuttavan. Tämä on nykyisessä informaatiotulvassa ihan ymmärrettävääkin.
Jonkun kuitenkin toivoisi lukevan ihan ohjelmiakin ja niiden sisältöjäkin. Melkeinpä huvittavaa oli lukea perjantaina Niemeläisen kolumni Vihreästä langasta. Puolueelta vaadittiin "vastauksia ... elinkeinopolitiikan, työllisyyden ja talouden polttaviin kysymyksiin. Onko tavoitteena täystyöllisyys, vai muutetaanko sosiaaliturva kansalaispalkaksi?" Näihin, ja moniin muihin löytyy melkeinpä suoraan kirjoitetut vastaukset uudesta elinkeinopoliittisesta ohjelmasta. Sääli, että oli mennyt Niemeläiseltä ohi, on nimittäin tuhti 25 sivun paketti.
PS. Ja juuri kun tämän pääsin kirjoittamaan, niin eikös jonkinlainen toivonpilkahduskin tullut puskista.
perjantai 1. lokakuuta 2010
Varusmiespalvelus - kallis, kankea ja ankea lääke
Tällä viikolla julkisuudessa on keskusteltu varusmiespalveluksen lyhentämisestä. Osa singotuista argumenteista ovat argumentteja, jotka ovat toistuneet varusmiespalveluksesta ja asevelvollisuudesta käydyssä keskustelussa useasti, mutta toistonkin uhalla käyn niitä taas läpi, ja kerron, miksi ne ovat väärässä.
"Nykyinen pullamössösukupolvi tarvitsee lisää liikuntaa, siksi palvelusaikaa ei saa lyhentää."
Jos on kyse liikunnanpuutteesta, on varusmiespalvelus siihen kallis, kankea ja ankea keino. Liikuntaa pitäisi sitä paitsi harrastaa muulloinkin kuin parikymppisenä. Ja miten nuorten naisten liikunta sitten järjestettäisiin? Järkevämpää olisi lisätä koulujen liikuntatunteja, hyviä, halpoja ja erilaisille ihmisille sopivia harrastusmahdollisuuksia sekä sujuvoittaa liikennejärjestelyjä niin, että ihmiset kulkisivat töihin omilla lihaksillaan.
"Pojista ei tule miehiä ilman armeijaa, eli lyhyempi armeija-aika tekee heistä vähemmän miehiä."
On taas monia muita halvempia ja inhimillisempiä, vähemmän muuta elämää haittaavia keinoja, jos ollaan todella huolissaan nuorten aikuistumisesta. Ja taas unohdetaan nuoret naiset. Miksei ehdoteta nuorten aikuistumisleirejä, riparin ja protun jatkokursseja? Olisiko myös niin, että ihmiset kasvavat pikku hiljaa muiden instituutioiden avulla aikuiseksi, ilman ahdistavaa koulimislaitosta? Ja voisiko maailma olla parempi paikka, jos puolta aikuisväestöä ei olisi opetettu kritiikittä tottelemaan käskyjä ja valmistautumaan tappamiseen?
"On epäkunnioittavaa sotiemme veteraaneja kohtaan lyhentää palvelusaikaa."
Minusta on epäkunnioittavaa laittaa sanoja suuhun epäyhtenäiselle ihmisjoukolle, joista osa ei edes ole enää täällä kertomassa, mitä mieltä he oikeasti ovat. Veteraaneja voidaan kunnioittaa monilla tavoin, joista yksi parhaimpia on mielestäni historiaan tutustuminen ja siitä oppiminen.
"Uskottava puolustus menetetään."
Mikä uskottava puolustus? Jos jokin taho päättäisi nyt hyökätä Suomeen, olisi aika ottaa esiin valkoinen lippu, kartta ja vaelluskengät ja ottaa suunnaksi Ruotsin raja.
"Miksei valtio halua turvata kansalaisiaan?"
Edelliseen viitaten tällaisia kysymyksiä sopisi esittää esimerkiksi poliisien määrärahoista tai öljytuhotorjunnan suunnitelmista puhuttaessa.
Tässä oli huonoimpien argumenttien kärkikaartia, osa liittyy varusmiespalvelukseen yleensä, toiset enemmän yleiseen asevelvollisuuteen. Muitakin toki löytyy, kun vaan jaksaa listata.
Henkilökohtaisesti olen tässä keskustelussa pohtinut muun muassa sitä, auttaisiko palvelusajan lyhentäminen opiskelujen sujuvuutta vai katkaisisiko se yhtä lailla opinnot kuin kuuden kuukauden palvelus? Pitäisikö siis kuitenkin siirtyä jonkinlaiseen vapaaehtoisuuteen perustuvaan malliin, jossa sekä naiset ja miehet ovat samalla viivalla? Lyhennys on toki siinä mielessä hyvä, että nuorille miehille on jatkossa tiedossa vähemmän turhaa ankeutta ja ehkä neljä kuukautta on joillekin helpompi sijoittaa aikatauluihin kuin kuusi kuukautta.
Selvintä asiassa on, että siviilipalvelus pitäisi yhtä lailla lyhentää neljään kuukauteen ja palveluksesta kokonaan kieltäytyviä ei pitäisi enää häpeällisesti rangaista vankeudella.
"Nykyinen pullamössösukupolvi tarvitsee lisää liikuntaa, siksi palvelusaikaa ei saa lyhentää."
Jos on kyse liikunnanpuutteesta, on varusmiespalvelus siihen kallis, kankea ja ankea keino. Liikuntaa pitäisi sitä paitsi harrastaa muulloinkin kuin parikymppisenä. Ja miten nuorten naisten liikunta sitten järjestettäisiin? Järkevämpää olisi lisätä koulujen liikuntatunteja, hyviä, halpoja ja erilaisille ihmisille sopivia harrastusmahdollisuuksia sekä sujuvoittaa liikennejärjestelyjä niin, että ihmiset kulkisivat töihin omilla lihaksillaan.
"Pojista ei tule miehiä ilman armeijaa, eli lyhyempi armeija-aika tekee heistä vähemmän miehiä."
On taas monia muita halvempia ja inhimillisempiä, vähemmän muuta elämää haittaavia keinoja, jos ollaan todella huolissaan nuorten aikuistumisesta. Ja taas unohdetaan nuoret naiset. Miksei ehdoteta nuorten aikuistumisleirejä, riparin ja protun jatkokursseja? Olisiko myös niin, että ihmiset kasvavat pikku hiljaa muiden instituutioiden avulla aikuiseksi, ilman ahdistavaa koulimislaitosta? Ja voisiko maailma olla parempi paikka, jos puolta aikuisväestöä ei olisi opetettu kritiikittä tottelemaan käskyjä ja valmistautumaan tappamiseen?
"On epäkunnioittavaa sotiemme veteraaneja kohtaan lyhentää palvelusaikaa."
Minusta on epäkunnioittavaa laittaa sanoja suuhun epäyhtenäiselle ihmisjoukolle, joista osa ei edes ole enää täällä kertomassa, mitä mieltä he oikeasti ovat. Veteraaneja voidaan kunnioittaa monilla tavoin, joista yksi parhaimpia on mielestäni historiaan tutustuminen ja siitä oppiminen.
"Uskottava puolustus menetetään."
Mikä uskottava puolustus? Jos jokin taho päättäisi nyt hyökätä Suomeen, olisi aika ottaa esiin valkoinen lippu, kartta ja vaelluskengät ja ottaa suunnaksi Ruotsin raja.
"Miksei valtio halua turvata kansalaisiaan?"
Edelliseen viitaten tällaisia kysymyksiä sopisi esittää esimerkiksi poliisien määrärahoista tai öljytuhotorjunnan suunnitelmista puhuttaessa.
Tässä oli huonoimpien argumenttien kärkikaartia, osa liittyy varusmiespalvelukseen yleensä, toiset enemmän yleiseen asevelvollisuuteen. Muitakin toki löytyy, kun vaan jaksaa listata.
Henkilökohtaisesti olen tässä keskustelussa pohtinut muun muassa sitä, auttaisiko palvelusajan lyhentäminen opiskelujen sujuvuutta vai katkaisisiko se yhtä lailla opinnot kuin kuuden kuukauden palvelus? Pitäisikö siis kuitenkin siirtyä jonkinlaiseen vapaaehtoisuuteen perustuvaan malliin, jossa sekä naiset ja miehet ovat samalla viivalla? Lyhennys on toki siinä mielessä hyvä, että nuorille miehille on jatkossa tiedossa vähemmän turhaa ankeutta ja ehkä neljä kuukautta on joillekin helpompi sijoittaa aikatauluihin kuin kuusi kuukautta.
Selvintä asiassa on, että siviilipalvelus pitäisi yhtä lailla lyhentää neljään kuukauteen ja palveluksesta kokonaan kieltäytyviä ei pitäisi enää häpeällisesti rangaista vankeudella.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Kuinka tukea kasvisruuan tuotantoa ja kulutusta?
Allekirjoittaneella on parhaillaan käsissään vetovastuu Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden ympäristöpoliittisen linjapaperin kirjoitustyöstä. Yhtenä aiheena on ruuantuotannon ympäristöhaittojen vähentäminen. Käytännössä tavoitteena on liharuuan korvaaminen kasvisruualla, vaikka myös lähi- ja luomuruokaa halutaan edistää. Myös kasviselintarvikkeissa pitää tehdä valintaa, esim. riisi on ekologisesti kannattavaa korvata ohralla.
ViNO ei lähtökohtaisesti suhtaudu kielteisesti sääntelyyn tai kasvisruokapäivien tyylisiin politiikkavälineisiin, mutta tällä kertaa minua kiinnostaisi pohtia, millaisia markkinavälineitä kasvisruuan edistämiseksi voitaisiin kehitellä. Eli miten kasvisruuasta voitaisiin tehdä taloudellisesti houkuttelevampaa. Tässä joitakin ideoita:
- eläintuotannon tukien vähentäminen(/poistaminen pidemmällä tähtäimellä)
- ateriatukien (esim. opiskelijaruokailun KELA-korvaus) porrastaminen siten, että kasvisruuan tuki olisi suurempi
- arvonlisäveron muuttaminen niin, että kasvisperäisten elintarvikkeiden vero olisi eläinperäisten elintarvikkeiden veroa pienempi
Mitä muita mekanismeja voisi olla? Ovatko em. kolme ideaa käyttökelpoisia? Periaatteessa tukien ja verojen porrastamisessa tavoitteena se, että ne vastaisivat kunkin tuotantontavan ekologisuutta samaan tapaan, kuin energiantuotannossa tulisi verottaa energianlähteitä niiden päästöjen mukaan. Mutta pitäisikö tässä suunnata ohjauskeinot tuottajiin vai kuluttajiin, vaiko molempiin?
Sivuhuomiona; jos tavoitellaan vain eettistä laadunparannusta eläintuotannon sisällä, eläintuotannon tukien siirtäminen entistä enemmän luomutuotannolle on myös varmastikin hyvä idea.
Taustaksi: maatalous kouluu tällä hetkellä EU:n päästökaupan ulkopuolisiin sektoreihin. Kokonaisuudessaan maatalous tuottaa Suomen päästöistä 8% (Tilastokeskus). Yksilötasolla hiilijalanjäljen suurimmat osat muodostuvat asumisesta, liikenteestä ja ruuasta.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Nuoret kunnallispoliitikot vs. vakiintuneet virkamiehet - kuka vaikuttaa eniten?
Tamperelaisena nuorena luottamushenkilönä vietin viime lauantain Kuntaliiton järjestämässä nuorten kuntavaikuttajien foorumissa, jonka johdosta yliopiston tiloihin kokoontui joukko kunnallispoliittisissa asemissa olevia, itsensä nuoriksi mieltäviä ihmisiä eri puolilta Suomea. Saimme niin paketin tarpeellista lakitietoutta, absurdeja esimerkkejä kuntatalouden toiminnasta kuin tehdä vaikean valinnan kiinnostavien työpajojen välillä. Tunnelma oli hyvä ja rauhallinen ja keskustelu mielenkiintoista.
Ehdottomasti mielenkiintoisin osio päivästä oli heti ensimmäinen, jossa erikoistutkija Pia Bäcklund puhui valtuutetun roolista hallinnon, kuntalaisten ja politiikan vuoropuhelussa. Painopiste oli tiedon välittymisessä kuntalaisilta päätöksentekijöille ja toisinpäin, mikä on aina yhtä ongelmallista. Esimerkiksi Tampereen kaupungilla on oma kuntademokratiayksikkö, jonka tehtävänä on muun muassa kuntalaisen tuominen lähemmäksi päätöksentekoa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi valmistelufoorumi Valmaa, jonka kautta kuntalaiset voivat netissä kertoa mielipiteensä kaupungin käsittelyssä olevista asioista. Valma ei ole täysin ongelmaton, mutta kuitenkin askel hallinnon ja kuntalaisten lähentämiseksi.
En ollut kuitenkaan tullut koskaan ajatelleeksi, että tämän tapaiset, virkamiesten kehittelemät kanavat kuntalaisten kuulemiseksi ovat tavallaan ristiriidassa vaaleilla valittujen valtuutettujen roolin kanssa. Jos tieto menee suoraan kuntalaiselta virkamiehille, tarvitseeko luottamushenkilön enää edustaa kuntalaista ainakaan samassa mittakaavassa kuin yleensä ajatellaan? Itse kun koen nimenomaan tämän linkin kuntalaiseen yhtenä tärkeimpinä valtuutetun tehtävistä. Ehkä on parasta nähdä valtuutettu tulkkina viranhaltijoiden ja kuntalaisten välillä, kuten yksi meille esitellyistä teoreettisista malleista esitti. Kuntalaispalautetta kun ei voi tulla koskaan liikaa, tulee se sitten virkamiesten tai valtuutettujen kautta - kaikki kuitenkin palvelee samaa tarkoitusta.
Tästä muodostuukin sopiva aasinsilta toiseen käsittelemäämme aiheeseen, virkamiesten valtaan päätösvalmistelussa ja asioiden esittelijänä. Esimerkiksi edellä mainittuun Valma-foorumiin tulleista vapaamuotoisista vastauksista virkamies koostaa yhteenvedon asiaa käsittelevälle elimelle. Tässä yhteenvedossa voivat tahallaan tai tahattomasti näkyä virkamiehen arvovalinnat, vaikka luottamushenkilöiden onkin mahdollista myös itse lukea kaikki vastaukset. Kuntalaisen mielipiteet eivät siis välttämättä päädy sellaisenaan asiaa käsitteleville ihmisille, vaan käyvät läpi tietyn seulan – luottamushenkilön työtaakan tietäen on vaikea vaatia sitäkään, että kaikki lukisivat kaikki mielipiteet.
Viranhaltija ei siis päätä asioista, mutta voi vaikuttaa niiden käsittelyn toteutumistapaan huomattavasti. Tämä johtaa kysymykseen siitä, kannattaako luottamushenkilön vahvistaa tällaista päätöksenteon yhteyttä viranhaltijoihin olemalla yhteydessä heihin jonkin tärkeäksi kokemansa valmistelun aikana, jotta tämä esimerkiksi ottaa huomioon myös luottamushenkilön tärkeänä kokemat asiat? Vai pitäisikö nimenomaan yrittää rikkoa tätä päätöksenteon yhteyttä virkamiehiin? Tähän, kuten niin moneen muuhunkin asiaan politiikassa, lienee jonkinlainen välimuoto se paras vastaus.
Muutoin Kuntaliiton päivä tarjosi verkostoitumismahdollisuuksia puolue- ja maantieteelliset rajat ylittäen. Tällaiselle voisi olla enemmänkin kysyntää – oli hyvin mielenkiintoista kuulla esimerkkejä ja näkemyksiä erilaisilta toimijoilta erilaisessa asemassa olevista kunnista. Esimerkiksi Uusikaupunki jäi mieleeni erityisen ilmastoystävälliseksi kehittyneenä kaupunkina. Virnu kyhää tällä viikolla taas mielipiteitä Valma-foorumin kyselyihin ja toivoo, että ne pääsevät mahdollisimman muuttumattomina virkamiesten muurin läpi suoraan päätöksenteon kuumaan ytimeen.
Ehdottomasti mielenkiintoisin osio päivästä oli heti ensimmäinen, jossa erikoistutkija Pia Bäcklund puhui valtuutetun roolista hallinnon, kuntalaisten ja politiikan vuoropuhelussa. Painopiste oli tiedon välittymisessä kuntalaisilta päätöksentekijöille ja toisinpäin, mikä on aina yhtä ongelmallista. Esimerkiksi Tampereen kaupungilla on oma kuntademokratiayksikkö, jonka tehtävänä on muun muassa kuntalaisen tuominen lähemmäksi päätöksentekoa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi valmistelufoorumi Valmaa, jonka kautta kuntalaiset voivat netissä kertoa mielipiteensä kaupungin käsittelyssä olevista asioista. Valma ei ole täysin ongelmaton, mutta kuitenkin askel hallinnon ja kuntalaisten lähentämiseksi.
En ollut kuitenkaan tullut koskaan ajatelleeksi, että tämän tapaiset, virkamiesten kehittelemät kanavat kuntalaisten kuulemiseksi ovat tavallaan ristiriidassa vaaleilla valittujen valtuutettujen roolin kanssa. Jos tieto menee suoraan kuntalaiselta virkamiehille, tarvitseeko luottamushenkilön enää edustaa kuntalaista ainakaan samassa mittakaavassa kuin yleensä ajatellaan? Itse kun koen nimenomaan tämän linkin kuntalaiseen yhtenä tärkeimpinä valtuutetun tehtävistä. Ehkä on parasta nähdä valtuutettu tulkkina viranhaltijoiden ja kuntalaisten välillä, kuten yksi meille esitellyistä teoreettisista malleista esitti. Kuntalaispalautetta kun ei voi tulla koskaan liikaa, tulee se sitten virkamiesten tai valtuutettujen kautta - kaikki kuitenkin palvelee samaa tarkoitusta.
Tästä muodostuukin sopiva aasinsilta toiseen käsittelemäämme aiheeseen, virkamiesten valtaan päätösvalmistelussa ja asioiden esittelijänä. Esimerkiksi edellä mainittuun Valma-foorumiin tulleista vapaamuotoisista vastauksista virkamies koostaa yhteenvedon asiaa käsittelevälle elimelle. Tässä yhteenvedossa voivat tahallaan tai tahattomasti näkyä virkamiehen arvovalinnat, vaikka luottamushenkilöiden onkin mahdollista myös itse lukea kaikki vastaukset. Kuntalaisen mielipiteet eivät siis välttämättä päädy sellaisenaan asiaa käsitteleville ihmisille, vaan käyvät läpi tietyn seulan – luottamushenkilön työtaakan tietäen on vaikea vaatia sitäkään, että kaikki lukisivat kaikki mielipiteet.
Viranhaltija ei siis päätä asioista, mutta voi vaikuttaa niiden käsittelyn toteutumistapaan huomattavasti. Tämä johtaa kysymykseen siitä, kannattaako luottamushenkilön vahvistaa tällaista päätöksenteon yhteyttä viranhaltijoihin olemalla yhteydessä heihin jonkin tärkeäksi kokemansa valmistelun aikana, jotta tämä esimerkiksi ottaa huomioon myös luottamushenkilön tärkeänä kokemat asiat? Vai pitäisikö nimenomaan yrittää rikkoa tätä päätöksenteon yhteyttä virkamiehiin? Tähän, kuten niin moneen muuhunkin asiaan politiikassa, lienee jonkinlainen välimuoto se paras vastaus.
Muutoin Kuntaliiton päivä tarjosi verkostoitumismahdollisuuksia puolue- ja maantieteelliset rajat ylittäen. Tällaiselle voisi olla enemmänkin kysyntää – oli hyvin mielenkiintoista kuulla esimerkkejä ja näkemyksiä erilaisilta toimijoilta erilaisessa asemassa olevista kunnista. Esimerkiksi Uusikaupunki jäi mieleeni erityisen ilmastoystävälliseksi kehittyneenä kaupunkina. Virnu kyhää tällä viikolla taas mielipiteitä Valma-foorumin kyselyihin ja toivoo, että ne pääsevät mahdollisimman muuttumattomina virkamiesten muurin läpi suoraan päätöksenteon kuumaan ytimeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)