Tamperelaisille on alkuvuodesta siunautunut poikkeuksellisen monia tilaisuuksia päästä kyselemään vaaleilla valtuutetuilta päätöksentekijöiltä, millaisia näkemyksiä ja suunnitelmia heillä on nykyisestä ilmastopolitiikasta. Tammikuussa Polttava Kysymys -kampanja kutsui keskustelutilaisuuteen kansanedustajat Minna Sirnön (vas), Marja Tiuran (kok), Oras Tynkkysen (vihr) ja Pia Viitasen (sdp). Helmikuussa päästiin jututtamaan ministereitä; Kokoomuksen omalla kiertueella Tampereelle poikkesi ulkoministeri Alexander Stubb, ja Eurooppatiedotuksen keskustelutilaisuuteen saapui työ- ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk).
Kaikissa tilaisuuksissa riitti väkeä, eivätkä kaikki halukkaat kertaakaan ehtineet esittää kaikkia mieltään painaneita kysymyksiä ja kommentteja. Trendi on kuitenkin tullut selväksi: ilmastonmuutos ja ilmastopolitiikka huolettavat kansalaisia enenevissä määrin. He eivät tyydy siihen, mitä tähän saakka on tehty, vaan vaativat lisää. Tämä siitäkin huolimatta, että se kenties tulisi näkymään heidän omissa lompakoissaankin. Riskit toimettomuudessa kun ovat vielä suuremmat.
Miten vaaleilla valitut edustajamme sitten ovat vastanneet tähän huoleen? Tässäkin linja on melko selvä. Tiukemmalle ilmastopolitiikalle esimerkiksi ilmastolain muodossa löytyy eniten tukea Vihreissä ja oppositiopuolueiden edustajissa, kun taas hallituksen suuret puolueet epäröivät. Niistä löytyy vahvin halu tyytyä EU:n nykyisiin ns. 202020-tavoitteisiin ja odottaa vuoden lopulla eteneviä kansainvälisiä ilmastoneuvotteluita. Tuolloin EU:n ja muiden teollisuusmaiden päästövähennystavoite saattaisi hyvin käyden nousta 30%:in vuoteen 2020 mennessä.
Mahdollinen päästövähennystavoitteiden nostaminen ei kuitenkaan toteudu toivomalla. Poliittinen tahto tavoitteiden kiristämiseen riippuu EU:ssakin yksittäisistä jäsenvaltioista ja niiden edustastajista. Kuinka toiveikas kannattaa olla, kun Suomen ministerit, ainakin Tampereella suoraan ihmisille puhuneet, ovat ilmoittaneet tyytyväisyytensä nykyiseen tavoitetasoon?
Ministereiden ja kansanedustajien suurimman osan ilmastopoliittinen kunnianhimottomuus törmää kahdenlaisiin uskottavuuskysymyksiin. Ensinnä vastaan tulee tiede. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n viimeisimpien arvioiden mukaan kasvihuonekaasupäästöjä tulee vähentää teollisuusmaissa jopa 40% vuoteen 2020 mennessä, mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan rajoittaa alle kahteen asteeseen, jota pidetään kriittisenä rajana itseään ruokkivan ilmastokriisin välttämiseksi. Niin päästöt kuin arviot ilmiön nopeudesta ovat kasvaneet jatkuvasti, joten ei ole varmaa, olisiko IPPC:n nykyinen ehdotuskaan riittävä. Tätä tieteellistä taustaa vasten tyytyväisyys nykytavoitteisiin alkaa vaikuttaa lähinnä vaaralliselta itsepetokselta. Seuraukset tosin tulevat kohdistumaan huomattavasti laajemmalle.
Toinen ongelma koskee kansalaisten edustajiinsa kokemaa luottamusta. Kuinka voisimme olla tyytyväisiä, kun vaikutusvaltaisimmat edustajamme eivät näytä kuuntelevan tiedettä tai edes äänestäjiä? Mille muulle pohjalle päätöksenteon perustelun tässä tapauksessa edes voi uskottavasti perustaa?
Jos tarkasteluskaala kohotetaan EU:n tasolle, herää huoli myös unionin tulevaisuudesta. Nuorten Eurobarometrissa ilmastonmuutos on noussut selvästi suurimmaksi huolenaiheeksi. Toistaiseksi EU on saanut mainetta ilmastopolitiikan edelläkävijänä, mutta kuinka käy, kun nuoret, siis tulevaisuuden eurooppalaiset vaikuttajat, huomaavat, että sekin on aikeissa jättää suurimman työn ja riskit tulevien sukupolvien huoleksi?
Meitä on kehotettu odottamaan vuosi ja katsomaan, mitä kansainväliset neuvottelut tuovat tullessaan. Todellisuudessa nyt jos koskaan on kuitenkin aika toimia. Yksittäiset huolestuneet kansalaiset eivät voi pysäyttää ilmastonmuutosta itsekseen, eikä tarvitsekaan voida. Se on edustajiemme tehtävä. Realistisempi tavoite meille muille on pitää huoli siitä, että edustajamme tietävät, mitä ilmastotiede ja me vaadimme ja tarvitsemme. Tarvitaan yhteydenpitoa. Vaikuttamista ei kannata jättää vain äänestämiseen, vaan edustajia kannattaa muistutella pitkin vaalikautta siitä, millaisia päätöksiä heidän valtuuttajansa toivovat. Tämä vuosi on toistaiseksi kenties tärkein tulevaisuuden ilmastopolitiikan muotoutumisessa, joten jos koskaan haluaa toimia ilmaston hyväksi, se kannattaa tehdä nyt. Hyvä keino on kasvattaa painetta päättäjillemme ja vaatia heiltä vastuullisuutta ja kauaskatseisuutta.
Jotakin hyvääkin voi sanoa alussa kerrotuista kansanedustaja- ja ministeritapaamisista. Ne voivat parhaimmillaan osoittaa sen yksinkertaisen totuuden, että hekin ovat ihmisiä. Heidän kanssaan voi keskustella ja heihin voi ottaa yhteyttä. Ei siis kannata epäröidä - kansanedustajille voi soittaa tai lähettää sähköpostia. Nopeimmin ilmastopolitiikan vaatimuksen järkevästä ilmastopolitiikasta voi lähettää Polttava Kysymys -kampanjan nettisivuilla, joilla voi lähettää sähköisen postikortin valitsemalleen edustajalle ja vaatia näin Suomea kantamaan ilmastopoliittisen vastuunsa.
Ilmastopolitiikassakin meri syntyy pienistä puroista. Ei siis jäädä odottelemaan ilmastokatastrofia myrskyineen ja hyökyaaltoinen, vaan toimitaan nyt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti