Viime viikonloppuna 17.10. vietettiin jokavuotista asunnottomien yötä. Mainittakoon kuriositeettinä että Turun kaupunki ”palkittiin” tapahtuman yhteydessä Hiertävä kivi -palkinnolla. Turku on osoittanut haluttomuutta ehkäistä pitkäaikaisasunnottomuutta ja pyrkii taloudelliseen voittoon myymällä vuokra-asuntoja, joihin on sijoitettu asukkaita muun muassa sosiaalisin perustein.
Juuri ennen todellisen syksyn saapumista ja kylmiä öitä asuin viikon kadulla. Viikko on naurettavan lyhyt aika. Ja on typerää, pinnallista -ehkä jopa mautonta- leikkiä asunnotonta, mutta tosiasia on, että ei kylmää voi tuntea palelematta eikä nälkää olematta ilman ruokaa. Minulla on ainakin omasta mielestäni sangen ihana koti ja jääkaapissakin usein muutakin kuin valo. Pikku hetkeksi kuitenkin rakensin lokoisan kolon itselleni Tampereen Vihreiden toimiston jätekatokseen. Ihanan suojainen pikku paikka. Suosittelen, jos joskus väsy yllättää pitkäksi venähtäneen hallituksen kokouksen jälkeen ja toimiston sohvakin on jo varattu. Tosin perjantai-illan iloiset riekkujat kaupungilla saattavat valvottaa ja valot syttyvät liikkeentunnistimella aina kun käännät kylkeä.
En pysty sanoutumaan irti työstäni kuukaudeksi, irrottautumaan syksyn kokousruljanssista tai olemaan poissa luennoilta, ystävänikin tulee Sloveniasta käymään vain ja ainoastaan juuri tuolla viikolla. En siis pysty olemaan asunnoton siinä sosiaalisesti eristävässä merkityksessä, joka asunnottomuudesta usein seuraa. Kyllä nukkumapaikan aina löytää toimiston jätekatoksesta tai jonkun rappukäytävästä ja ruuan hankkii helposti lukitsemattomista roskiksista. Mutta sosiaalista eristäytymistä on vaikea kokeilla kaupungissa, jossa eittämättä törmää tuttuihin naamoihin joka kerta ulos ovesta suunnatessaan. Ja minä olen asunut täällä vasta vuoden.
Suojan löytäminen ja ravinnon hankinta ovat vain ilmiön pintaraapaisua. Pysyvän osoitteen uupuminen tekee jo ainoastaan kirjastokortin saamisen vaikeaksi. Monet päivittäisten asioiden hoitamiseen liittyvät tehtävät hankaloituvat ihmisen leimaantuessa. Fyysiset esteet pystytään usein ohittamaan mutta sosiaalinen syrjäytyminen tai syrjäyttäminen ruokkii itseään.
Tänä aamuna Ylen puheella keskusteltiin kuinka pienellä ihminen voi elää hyvää ja tayttä elämää. Materiaalisesta näkökulmasta alle 45-vuotiaan miehen oli laskettu tarvitsevan yhteensä noin 260 palvelua tai esinettä elääkseen niukasti mutta hyvin. Näiden 260 asian kuukausitaksaksi oli laskettu inon 560 euroa, pois sulkien asumisesta koituvat kustannukset. 560 euroa on kuitenkin enemmän kuin toimeentulotuen minimi summa...ja mitä opiskelija saa kuukaudessa käteen opintotukea. Ehkä siis noihin 260 tarpeelliseen esineeseen mahtuu aika paljon ilmaa? Tutkija oli laskenut hyvän elämän periaatteiden toteutumiseksi esimerkiksi kerran viikossa syötävän ulkona. Uutisten uusimmat tilastot kertovat myös yhä useampien määrittelevän viihtyisän kodin tarvekaluihin kuuluvan tietokoneen ja toimivan internetin. Tarpeellisuus, viihtyvyys ja hyvä elämä ovat hyvin suhteellisia käsitteitä.
Haluaisin vielä kehittää tästä aasinsillan siihen, kuinka politiikka on elitististä akateemikkojen hommaa ja sulkee ulkopuolelleen suuren joukon ihmisiä..mutta se on minulta yhtä teennäinen aihe kuin kadulla asuminen oman kodin haltijalta.
-anne
joka lähtee kotiin ja tekee kakluuniin tulen
4 kommenttia:
Eka ajatus oli, että vau, tyyppi on tosiaan hengaillut jätekatoksessa. Mutta tosiaan, en tiedä, miten pitäisi suhtautua tällaisiin kokeiluihin, kun kyseessä on henkilö, joka ei ainakaan vähään aikaan realistisesti joudu asumaan kadulla.
Mietin eilen leffan jälkeen, että olisi hauska kokeilla joskus vuoden ajan elämistä 1800-1900-luvun taitteen maatilalla. Mutta miksei voisi kokeilla jotain toista kurjuutta, kuten tätä asunnottomuutta, kokeilukin olisi helpompi järjestää.
Mutta onko kokeilu solidaarisuuden osoitus vai... jotain muuta?
Jos Vapaavuoreen on uskomista, asunnottumuusongelman suhteen saa kuitenkin olla toiveikkaalla mielellä, kun parannuksia ollaan saamassa aikaan: http://hannahakko.wordpress.com/2010/10/18/asunnottomien-tilanne-paranemassa/
Asumiseni kadulla ei ollut solidaarisuuden ele, koska tein sen puhtaan itsekkäistä syistä. Halusin kerätä itselleni kokemuksen --valjun ja epäaidon, mutta ainoan jonka pystyn. Ehkä asian mainitseminen blogi-tekstissä oli virhe. Tein siitä tällöin poliittisen, vaikka kyse on henkilökohtaisesta.
Olisi typerää ja itsekästä sanoutua irti niistä mahdollisuuksista, jotka minulla on. En pysty lahjottamaan omaa elämääni ja elämäni resursseja kellekään. Enkä myöskään halua romantisoida kadulla asumista.
Ympäristö ja yhteisö, jonka osaksi olen syntynyt, koulutus, josta olen nauttinut, ja sosiaalinen verkosto, johon kuulun, ovat etuoikeuksia. Näiden kautta minulla on “velvoite” elää elämää, johon minulla on mahdollisuus. Velvoite syntyy suhteessa niihin ihmisiin, joilla näitä etuoikeuksia ei ole.
Yhteiskuntaan liittyy paljon hiljaisia velvoitteita. En suostu ottamaan --omista itsekkäistä syistäni-- naurettavan halpaa internet yhteyttä kotiini. Jarrutanko tällöin tietoyhteiskunnan kehitystä? Onko kansalaisvelvollisuuteni olla saavutettavissa ja tietoinen sähköisenmedian kehityksestä? Eri virastojen asiointipalveluiden siirtyessä internetpalvelimelle on kai kansalaisella jonkinlainen velvoite hankkia se nykyään “kansalaisoikeuksiin” kuuluva nettiyhteys.
Internet -yhteys esimerkki hyppää aivan eri maailmaan asunnottumuuden kanssa, mutta kertoo jälleen yhdestä oikeudesta ja mahdollisuudesta, joka halutaan tuoda kaikille kansalaisille. Hanke kuitenkin vain lisää eriarvoisuutta toteutuksen mahdottomuudellaan. Meille luodaan velvoitteita, joita emme pysty (tai välillä vain halua) täyttää.
-anne
joka taas onnistui päätymään kauaksi siitä, mistä alunperin lähti kirjoittamaan.
Toisaalta internet voi vapauttaa velvoitteesta postiosoitteeseen. Asunnotonkin voi nyt hoitaa asioitaan kirjastosta - jos kaikki toimisi edelleen postitse, niin se ei olisi mahdollista.
Lähetä kommentti