Uusia avauksia vaihtoehdottomuuden sijaan

Viime aikoina hyvin eri medioissa läpi menneet vihreiden nuorten järjestöjen kannanotot ovat herättäneet virkistävää kommentointia eri foorumeilla. Lähinnä keskustelu johtuu kannanottojen aiheista, kasvisruoan osuuden lisäämisestä kouluruokailussa ja kirkon roolista yhteiskunnallisten palveluiden tuottajana. Varsinaisiin teemoihin kytkeytyvän keskustelun lisäksi kommenteissa on usein ollut mukana tiukan kriittisiäkin näkemyksiä siitä, että vihreät nuoret tai vielä yleisemmin vihreät haluavat yleistää omat ajatus- ja käyttäytymismallinsa kaikkeen kansaan ulottuvaksi kontrolloinniksi. Minusta tällaisesta kritiikistä ei pidä ensinkään loukkaantua, vaan ajatella asiaa laajemmin.

Mielekkäässä poliittisessa toiminnassa ajaudutaan usein tilanteeseen, jossa vallalla olevia rakenteita, asenteita ja ajatusmalleja ravistellaan. Esimerkiksi kahdeksan tunnin työaika, luonnonsuojelun poliittisen painoarvon nostaminen tai vaikkapa 80 kilometrin tuntinopeusrajoituksen säätäminen ovat olleet aikoinaan hyvinkin kiisteltyjä ja vallitsevan poliittisen mielipiteen vastaisia. Monet uudistukset toki juontavat juurensa usein siitä, että uusia ajatuksia on otettu poliittisen päätöksenteon piiriin. Samalla on kuitenkin muistettava, että tällainen rajankäynti on keskeinen osa politiikkaa.

Näin ollen olenkin eniten innoissani silloin, kun yhteiskunnallisessa keskustelussa esitetään todellisia mielipiteitä, jotka toisinaan jopa eroavat nykyisestä konsensuksesta. Poliittisilla nuorisojärjestöillä ei ole yleensä suurta valtaa vaikuttaa pitkällä käsittelyssä oleviin reaalipoliittisiin kysymyksiin. Tämän puute on mahdollista korvata ainoastaan uusilla näkökulmilla tai uusilla avauksilla, jotka usein perustuvat vahvaan faktapohjaan, höystettynä joko vahvalla visioon tulevaisuudesta tai ideologiasta. Silloin tällöin nämä avaukset sitten etenevätkin, ainakin muiden toimijoiden ottaessa niitä omikseen, luoden merkitystä myös sille tavalliselle ja raa’alle ideointityöskentelylle jota me Virnussa harrastamme hyvinkin säännöllisesti.

Näitä kuvia, näitä tunnelmia ensimmäisestä liittarista

Kun lupauduin kirjoittamaan tähän blogiin ensikertalaisen kokemuksistani ViNOn liittokokouksessa, esitettiin epäilyjä, että tekstini saattaisi olla liian realistinen. Tämä kirjoitelma on siis enemmänkin temaattinen analyysi kuin mimeettinen kuvaus viikonlopusta – varsinkin kun Jaakko on jo varsin ansiokkaan kortensa siihen kekoon kantanut.

Teema 1. Lähdin Joensuuhun lähinnä kuuntelu- ja katseluoppilaaksi. Vaikka olen erinäisissä järjestöissä ja yhdistyksissä toimiessani tottunut kokousjargoniin, liittokokouksen byrokratia oli jotain aivan uutta. Mietin, miksi nuortenkin ihmisten pitää tehdä tästä niin jäykkää. Toisaalta kaikenlainen jämptiys ja tiettyjen ”rituaalien” mukaan toimiminen tekee painavien kysymysten käsittelystä huomattavasti helpompaa. Oikeastaan sellaiset fraasit kuin ”Arvoisa liittokokousväki” tai ”Kiitän teitä puheenvuorosta, arvon puheenjohtaja” ovat sangen viehättäviä. Toivottavasti kommenttipuheenvuoroja ei tulevaisuudessa sentään tarvitse pyytää paperilapulla viuhtomalla ja sitä samalla raivoisasti täyttämällä.

Teema 2. Suomalaiseen kansanluonteeseen tuntuu lähtemättömästi kuuluvan pikkuasioihin takertuminen. Suuriin ja tärkeisiin ongelmiin on vaikea ottaa kantaa, edes mutu-tasolla, mutta se, voiko ”ja”-sanaa käyttää kaksi kertaa peräkkäin samassa lauseessa, herättää äänekkäitä intohimoja. Toisaalta suurista kysymyksistä saatetaan olla jo valmiiksi samaa mieltä, eikä työryhmän muotoilemiin kantoihin siksi esitetä vastalauseita. Ansaitumman tunteen vallankäytöstä saisi kuitenkin hyvin perustellusta, asiantuntevasta puheenvuorosta.

Teema 3. Poliittinen korrektius on sitten asia erikseen. On kummallista, että vaikka monet nyökyttelivät hyväksyvästi Heikin ansiokkaalle puheenvuorolle määrittelyihin ripustautumisen vaarallisuudesta, sellaiset sanat kuin ”nainen” tai ”mies” saivat lähes kirosanan aseman. Uskokaa nyt, ei se karhu tule sieltä metsästä, vaikka sanonkin sen ääneen.

Teema 4. Kuten Jaakkokin alla olevassa tekstissään mainitsee, uusien näkökulmien saaminen on liittokokouksen parasta antia. Allekirjoitan! Vieraannuttavan efektin tuottivat niin uudet tuttavuudet, uudet keskustelunaiheet kuin uusi ympäristökin – välillä erehdyin luulemaan olevani ulkomailla (”Hmm, mitäs eksoottista täältä löytyy ruokakaupasta... Ai niin, olen Suomessa!”)

Johtopäätökset. Hauskaa oli. Omat ajatukseni kirkastuivat. Pitäisi tutustua enemmän talouskysymyksiin (ks. kohta 2). Ainoana suurempana miinuksena mainittakoon, etten edelleenkään ole löytänyt toteemieläintäni. Where art thou?

Liittokokouksen tunnelmia

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden ylin päättävä elin, eli toinen vuoden kahdesta liittokokouksesta, pidettiin viime viikonloppuna Joensuussa. Sinällään mielenkiintoisten henkilövalintojen lisäksi asialistalla oli myös poliittista sisältöä, nimittäin uudistetun periaateohjelman ja siihen liitteeksi tulevien lyhyiden kantojen hyväksyminen. Periaateohjelman osalta yksityiskohtaista käsittelyä ei tällä kertaa enää käyty, ja niinpä päähuomio keskittyikin lyhyisiin kantoihin, joiden on tarkoitus evästää eri toimijoita ViNOn tärkeimmistä kannoista. Tämä aiheutti, kuten voi arvata, reilusti keskustelua yli 70 liittokokousedustajan kansoittamassa kokoustilassa.

Vaikka poliittinen ohjelmatyö onkin hankalaa, varsinkin suurella joukolla toteutettuna, on siinä myös arvonsa. Kuten eräässäkin puheenvuorossa mainittiin, se vähintäänkin pakottaa vihreiden maanlaajuisesti kokoontuneet vihreät nuoret käsittelemään myös niitä asioita, joista ollaan eri mieltä. Siinä prosessissa jokainen saa, ainakin toivottavasti, myös uusia näkökulmia omaan ajatteluunsa ja parhaimmillaan kokonaan uusia mietintöjen aiheita.

Omalla kohdallani liittokokousten parasta poliittista antia on ollut edellä mainittu uusien näkökulmian saaminen. Maailmankuva ei koskaan muutu niin voimakkaasti ja selkeästi kuin silloin, kun asiaan perehtynyt ihminen sitä hyvin perustellen valaisee. Toki tässä ei aina onnistuta kaikilla tasoilla ja teemoilla, ihmiset kun ovat erehtyväisiä, mutta oppimisprosessiin kuuluu sekin aivan yhtäläisesti.

Kun nämä viralliset keskustelut vielä liitetään vähintäänkin yhtä tärkeään epäviralliseen yhdessäoloon ja biletykseen, ei olekaan ihme että liittarit ovat monille vuoden odotetuimpia tapahtumia. Sen takia myös kovin soisikin, että kaikki pääsisivät tästä osallisiksi taas ainakin seuraavalla kerralla, myös he urheat hallituslaisemme jotka jaksoivat painaa työryhmissä taas kerran yömyöhään.

Kotimaista lihaa - hinnasta tinkimättä!

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden yleisönosastolla 25.3. hieman toimitettuna.

Viime viikkoina vellonut salmonellarehukohu nakertaa suomalaisen eläintuotannon kotimaisuuden myyttiä. Maatalouden massiivista tukemista perustellaan usein puhtaudella, turvallisuudella ja kotimaisuudella. Kun kotimainen eläintuote ei ole puhdas tai turvallinen, syy löytyy kuitenkin yhtäkkiä ulkomailta. Lähes poikkeuksetta eläinten ruokintaan käytetty proteiinipitoinen rehu on ulkomaista alkuperää, näin ilmeisesti myös salmonellan saastuttamassa rehuerässä. Suomalainen maatalous onkin muuttunut yhä enemmän suuntaan, jossa suomalaiset eläimet toimivat koneina, jotka muuntavat etelä-amerikkalaista soijaa kotimaiseksi lihaksi. Tämän tuotantomallin sanelee käytännössä elintarviketeollisuus, joka tehdessään sopimukset tuottajan kanssa päättää mitä ja millä rehulla tuottaja tuottaa.

Niin rehuntuottajat kuin maatilat syyttävät Euroopan unionia siitä, että sen maatalouspolitiikka ei mahdollista proteiinipitoisen rehun kannattavaa tuotantoa Suomessa. Mielestäni vähintään yhtä suuri ongelma on lihan arkipäiväistänyt ruokakulttuurimme. Koska lihasta on haluttu jokapäiväinen hyödyke, on siitä ollut välttämätöntä tehdä myös mahdollisimman halpaa. On luotu tilanne, jossa on normaalia nauttia lihaa vähintään kahdesti päivässä aterioilla, ja mielellään myös välipalojen yhteydessä esimerkiksi leikkeleinä tai muina eineksinä. Samalla lihan laadun on annettu pudota, ja tuotannon kestävyys ja eettisyys on tullut enenevissä määrin kyseenalaiseksi.

Viime aikoina, kun eläintalouteen liittyvät ilmasto-ongelmat ja eettiset kysymykset ovat saaneet entistä enemmän ansaitsemaansa huomiota, on kasvissyönnistä tullut yhä yleisempää. Ihmisen ravintotarpeet voidaan erittäin hyvin tyydyttää kasvisperäisellä ruoalla, mistä hyvinvoivat kasvissyöjät ja vegaanit ovat hyvänä esimerkkinä. Monista täysi kieltäytyminen lihasta tuntuu turhalta ehdottomuudelta, vaikkakin samalla he monesti suhtautuvat yhtä ehdottomasti siihen, että liha ei olisikaan päivittäinen elintarvike. On kuitenkin olemassa myös erilaisia tapoja nauttia lihasta. Selvittämällä syömänsä lihan alkuperän kuluttaja voi varmistua lihan puhtaudesta, turvallisuudesta ja laadusta. Esimerkiksi kotimainen luomuliha täyttää nämä kriteerit usein hyvin, ja monet kokitkin tuntevat luomulihan laadukkuuden verrattuna tavalliseen tehotuotettuun lihaan. Luomutuotannon suosiminen synnyttäisi kysyntää, joka pakottaisi elintarviketeollisuuden muuttamaan tuottajille kohdistamiaan vaatimuksia. Näin niin luomulihan tarjonta kuin kaupassa olevan lihan laatu paranisivat. Kehotankin yhä useampia lähtemään mukaan luomaan uutta ruokakulttuuria, jossa syödään lihaa harvemmin, mutta laadukkaampana.

Muiden toimia

Kokoomunuorten kannanotto "Valtion ylivelkaantuminen estettävä sosiaalimenoja leikkaamalla" on herättänyt tänään yleistä tyrmistystä ja syystä. Täytyy sanoa, että tämän kannanoton kirjoittajien pääsemistä vallankahvaan odotan pelkästään kauhulla.

Kaikki toimijat tunnustavat tietenkin sen, että valtion velkaantuminen on kaukana ongelmattomasta. Velka jää hyvin todennäköisesti meidän nuorempien maksettavaksi. Sosiaaliturvan leikkaaminen kuitenkin vain pahentaisi tilannetta. Hyvin merkittävä osa sosiaaliturvasta aiheuttaa muutaman vuoden päästä paljon suurempia kustannuksia yhteiskunnalle, ellei karsita valtiota aivan täysin minimiin niin, että jäljellä jää todella pelkästään kapea kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen. Sittenkin tilanne on vähän siinä ja siinä, sillä rikollistenkaan hoitaminen ei ole ilmaista puuhaa ja toisaalta esimerkiksi kansalaisille langenneet terveydenhoidon ja koulutuksen kustannukset olisivat todennäköisesti tolkuttomia ja kansantaloutta rasittavia.

Enkä edes tässä ole vielä nostanut esiin ehdotuksen ilmeisintä ongelmaa: se on epäinhimillinen. Odotan kokoomusnuorilta selvää listaa siitä, keltä tulee leikata. Opiskelijoilta? Eläkeläisiltä? Juuri irtisanotuilta? Terveydenhoidosta? Lapsilisistä? Päiväkodeista? Kouluista? En usko, että järjestöstä löytyy tosiasiassa munaa avata ajatteluaan tämän mölöytyksen jälkeen, sillä tällainen huutelu voi hyvinkin mustamaalata koko puolueen toiminnan ja seuraaviin vaaleihin ei enää ole pitkä aika.

Emme mekään Vihreissä nuorissa ja opiskelijoissa halua takertua mennesiin rikkinäisiin rakenteisiin. Esimerkiksi osa tehtaista on menossa nurin muutamien lähivuosien ja voi olla, että pääsemme helpommalla, jos alamme vain hakea uusia kasvualoja. Tähän ajatukseen perustimme ViNOn kannanoton. Kannanoton otsikko on provosoivasti "Vihreät nuoret ja opiskelijat: Elvytystoimien edistettävä luovaa tuhoa".

Heikoimpien tilanteen huonontaminen on kuitenkin tyrmistyttävän hirveä ajatus.

Vitutuksesta viisastuneina

Alla Ville Laineen ansiokkaat muistiinpanot 4.3. pidetystä viherkriittisestä keskustelutilaisuusta, jotka tänne välitän:

Vihreä ajattelutapa on löytänyt tiensä lähes jokaisen suomalaisen arkipäivään. Pieniin ekologisiin tekoihin kannustavat niin paikallislehdet kuin valtakunnalliset mediatkin. Lienee lähes mahdotonta välttyä poimimasta jonkinasteisia tiedonjyväsiä ilmastonmuutoksesta, kestävän kehityksen tärkeydestä ynnä muista ajankohtaisista ympäristökysymyksistä. Vaikka sulkisikin silmänsä ja korvansa tietoisesti kaikelta edellä mainitulta informaatiolta, ympäristönsuojelun laiminlyönnin seuraukset alkavat asteittain kehittyä tulevaisuuden uhkakuvista nykyhetken painajaiseksi. Tästä huolimatta vihreä liikehdintä on saanut osakseen runsaasti arvostelua niin puolueena kuin ideologiana. Keskiviikkona 4. maaliskuuta kirjastokahvila Metsossa pidetyssä avoimessa aivoriihessä ”Mikä Vihreissä vituttaa?” pyrittiin purkamaan auki kritiikin syitä sekä puolueen imagon että tosiallisen toiminnan näkökulmasta ja esittämään mahdollisia parannusehdotuksia nykytilanteeseen.

Vihreiden imagon kannalta ongelmalliseksi koettiin vahva virheellinen profiloituminen vain luonnon ja ympäristön oikeuksien puolesta puhujaksi varsinkin haja-asutusalueilla. Arvoliberalismin ja inhimillisemmän sosiaaliturvajärjestelmän edistäminen ynnä muut jokaista kansalaista koskettavat pyrkimykset eivät kantaudu kuin satunnaisesti suurten asutuskeskusten ulkopuolisen väestön keskuuteen. Tämän lisäksi puolueen toiminnan yhteneväisyydet kansalaisjärjestöjen toiminnan kanssa voivat herättää vääristyneitä mielikuvia liian radikaalista tai muuten epäsovinnaisesta vaikuttamisesta. Äänestäjä voikin pelätä, mihin hän sitoutuu puoluetta kannattaessaan. Toisaalta sitoutumisen ongelmaksi nähtiin myös se, että stereotyyppinen mielikuva puolueen kannattajasta on voinut muotoutua yli-inhimilliseksi. Yksityisautoileva sekasyöjä saattaa vieraantua Vihreistä vain siksi, ettei alemmuudentunnossaan koe kykenevänsä täyttämään kuvittelemiaan moraalisia standardeja. Puolueen toimintaa satunnaisesti seuraavalta saattavatkin mennä jyrkät kannat ja periaatteet sekaisin, jolloin ideaaleihin ratkaisuihin pyrkiminen nähdään liiankin ehdottomana ja kompromisseihin tyytymättömänä. Imagon ristiriitaisuutta lisää se, kuinka puoluetta arvostellaan sekä selkärangattomaksi tehdessään myönnytyksiä suurempien päämäärien saavuttamiseksi että vastaanhangoittelevaksi esittäessään kritiikkiä itselleen tärkeissä periaatekysymyksissä.

Kaikki kritiikki ei kuitenkaan johdu epätietoisuudesta tai imagon vääristyneisyydestä. Vihreiden puolueohjelmien suuri määrä ja niiden päivittämättä jättäminen on muodostanut tilanteen, jossa käytännössä kukaan ei ole perillä kaikista puolueen virallisista kannoista. Puoluetta arvostelevat tahot voivatkin helposti vedota argumenteissaan johonkin epäselvästi muotoiltuun kantaan, joka tosiasiassa on itse puolueen sisällä selkeytetty, muttei päivitetty puolueohjelmaan. Myös Vihreiden sisäinen kritisointi koettiin hankalaksi: esimerkiksi feminismi ja puna-vihreys eivät saisi muodostua sellaisiksi itseisarvoiksi, joiden lävitse ajetaan kritiikittä uusia periaatteita. Samalla tavalla dogmaattisuutta tulisi pyrkiä välttämään puolueen ottaessa kantaa muun muassa energia- ja maahanmuuttokysymyksiin. On argumentoitava periaatteiden ja faktojen pohjalta – ei vain periaatteesta. Myös puolueen linjaukset tulisi muotoilla niin, ettei idealistisen ja realistisen tilanteen välille synny sovittamatonta ristiriitaa. Parempi tulevaisuus rakennetaan osatavoittein.

Niin imagon kuin käytännönkin ongelmien ratkaisuna pidettiin läpinäkyvyyden lisäämistä sekä puolueen päätöksenteossa että toiminnassa. Mitä selkeämmin päätösten, kannanottojen ynnä muiden linjausten luomisprosessi on tarkasteltavissa, sitä helpompi on löytää mahdolliset epäkohdat ja pyrkiä korjaamaan ne. Samalla tavoin vihreän politiikan ei pitäisi olla totuuksien julistamista, vaan niistä keskustelua. Ylhäältä sanellut periaatteet hukuttavat moniäänisyyden, jota voisi pitää demokratian ytimenä. Moniäänisyys ei kuitenkaan kasva, ellei keskustelun piiriä kasvateta. Aivoriihessä koettiinkin tärkeäksi keskustella politiikasta Vihreiden ulkopuolisten ihmisten kanssa. Tällöin ennakkoluulot puoluetta kohtaan voivat hälventyä, kun taas Vihreät itse saavat uuden kanavan näkökulmiensa avartamiseen. Uusia ääniä vihreän liikehdinnän sisälle pitäisikin hakea aktiivisesti muun muassa korkeakoulumaailman ulkopuolelta. On paradoksaalista, kuinka puolue taistelee niiden puolesta, joilla ”ei ole ääntä”, mutta kannatus akateemisen ja hyvin toimeen tulevan väestön ulkopuolella on vähäistä.

Keskustelussa toivottiin Vihreiden selkeyttävän poliittista viestimistään. Puolueen tulisi puhua asioista siltä kannalta, miten ne koskettavat kaikkia. Vain konkreettiset esimerkit auttavat ymmärtämään tilannetta, siinä missä periaatteisiin vetoaminen saattaa jäädä turhan abstraktille tasolle. Käytännön ratkaisujen selkeä esittäminen on ainut tapa erottautua muiden puolueiden tasapäisistä arvo-ohjelmista. Samalla tavalla poliittisten päätösten tosialliset seuraukset on tuotava vahvasti esille niin muiden puolueiden kuin Vihreiden itsensäkin kohdalla.

Reunamerkintöjä menneen viikon EU-asioista

Tällä viikolla olisi jo aiemmin pitänyt reagoida siihen, kuinka Suomen Varustamot haluaa liikennekomissaarin paikan Suomelle, mikäli Olli Rehnistä ei onnistuta tekemään EU:n ulkoministeriä. Syyksi juuri liikennekomissaarin paikan vaatimiselle varustamot esittävät, kuinkas muuten, Suomen erityisolosuhteet. EU:ssa myös laivaliikenteessä kiristetään jatkuvasti ympäristönormeja, ja kuten varustamot asian ilmaisevat "merenkulun osalta se tarkoittaa esimerkiksi hiilidiodiksipäästöjen vähentämistä". Itse toivon, että yksikään valtio ei saisi noin pöhköillä ja omaan napaan tuijottavilla perusteilla yhtään komissaaria, vaikka varmaksi tätä ei voi tietenkään sanoa. Sinällään asia ei juuri huolestuta, suomalaiset EU-asiantuntijat tietävät kyllä, kuinka nopeasti pieni maa voi romuttaa vähäisenkin vaikutusvaltansa omaehtoisella tärkeilyllä.

Viikon toinen pieni EU-huomio tulee Virosta. Viron television viime sunnuntain pääuutislähetyksen katkaisi presidentti Ilveksen viisiminuuttinen EU-vaaleihin liittyvä aktivointipuheenvuoro. Omissa kommenteissaan Ilves painotti ennemmin äänestämään puoluette kuin henkilöä, ja korosti EU:n parlamentin olevan vaikuttava elin myös virossa. Samankaltaista tiukkaa tiedotusta toivoisi Suomeenkin, yhtäläisesti keskelle parasta katseluaikaa. Rahankäyttönä se olisi varmasti parempaa kuin joidenkin älyttömien pipojen tai kynien jakelu joita eri vaaleissa on aktivointimielessä kylvetty.