Vietin taannoin marraskuisen viikonlopun Rovaniemellä Suomen YK-liiton ja Kansalaisten maailmannäyttämö -hankkeen järjestämässä seminaarissa "Making Marginalized Voices Heard in the UN Processes". Pohjoisen yöjunaan kannusti kapuamaan kiinnostavan yksi seminaarin tärkeimmistä teemoista eli saamelaiskysymys: kuten niin monet, itsekin olen vasta ympäri maailmaa matkustelun jälkeen tajunnut, kuinka kiinnostava alkuperäiskansa Suomen pohjoisosissa asustaa.
Opinkin viikonloppuna todella paljon saamelaistan asemasta alkuperäiskansana sekä heidän kieliänsä ja maitansa koskevista ongelmista. Saamelaispolitiikassa on tapahtunut jo paljon parannuksia verrattuna entiseen, mutta tajusin Rovaniemellä aikana, että asiat eivät kuitenkaan ole lainkaan niin hyvin kuin olen kuvitellut. Monissa keskusteluissa korostui kuinka Etelä- ja Pohjois-Suomen välillä tuntuu olevan melko suuri kuilu, ja niin minä kuin muutamat muut saman oivaltaneet seminaarin osanottajat käytimme puheenvuoroja siitä, että ehkä yksi syy tähän saamelaisten ja Lapin osittaiseen unohtamiseen olisi tiedon puute. Välimatka pohjoisesta Helsinkiin on niin pitkä, että tieto katoaa matkalle, ja että etelässä ei vain tiedä mitä pohjoisessa todella tapahtuu ja mitä saamelaiset tarvitsevat kulttuurinsa ja elämäntapansa ylläpitämäksi. Tämä tiedon puute ei ole tietenkään ainoa syy saamelaisten asioiden unohtamiselle, mutta kun ehdotimme viattomasti esimerkiksi Saami -viikkoja kouluihin ja muuta vastaavaa, meille puhumassa ollut nuori saamelaisaktivisti-nainen sanoi kuulleensa nuo lauseet vuosien varrella moneen kertaan, ilman että mitään koskaan on tapahtunut.
Olin melko järkyttynyt näin nuoren ihmisen kokemasta toivottomuudesta. Onko todella niin, että saamelaiskysymyksestä ei edelleenkään haluta puhua, tai siihen ei todella haluta muutosta? Mietin myös, kuinka paljon tähän haluttomuuteen saada aikaan todellista muutosta vaikuttavat Lapissa mylläävät muut, valtiolle merkittävämmät voimat, esimerkiksi turismi ja kaivosyhtiöt? Kuulin seminaarissa viiltäviä kuvauksia saamelaisten suhteesta omaan perinteiseen maahansa, omaan tilaansa, ja sitä kautta omaan kulttuuriinsa. Seminaarissa käytettiin niinkin vahvoja käsitteitä kuin kulttuurinen kansanmurha - voiko todella pitää paikkansa, että Suomen kaltaisessa valtiossa on vähemmistö, joka edelleen kokee, että heitä alistetaan tavoitteena assimiloida heidät suomalaisiksi?
Pohjoismaista vain Norja on ratifioinut ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan sopimuksen. Tällä hetkellä valmistelussa on Pohjoismainen saamelaissopimus, jonka voi vain toivoa tuovan jotain parannusta tilanteeseen. Onko tämänkin saamelaisille hyvin merkittävän asian suhteen kyse siitä, ettei sen mahdollisesta merkittävyydestä ole tietoa täällä etelässä – vai eikö sitä haluta korostaa liikaa, ettei kuva Suomesta hyväntekijänä kansainvälisissä rauhanneuvotteluissa ynnä muissa hämärtyisi? Seminaarissa leikiteltiin ajatuksella jonkinlaisesta pohjoisen autonomisesta saamelaisalueesta Ahvenanmaan tyyliin, ja vaikka käytännössä tämä ratkaisu lienee mm. saamelaisalueiden hajanaisuuden vuoksi vähintäänkin hankala, on ajatus jonkinlaisesta pohjoisen itsehallintoalueesta jo pelkästään demokratiasyistä kiehtova.
Junamatka pohjoiseen avasi minulle aivan uusia ulottuvuuksia omasta kotimaastani. Vasta nyt tajusin, kuinka verrannollisia pohjoisen alkuperäiskansat niihin kaikkiin paljon puhuttuihin eteläisiin todella ovat. Lisäksi tajusin, että Suomella on kuitenkin vielä paljon parannettavaa saamelaisia koskevassa politiikassaan. Tähän tarvitaan niin muutosta kansallisen tason politiikassa kuin myös kansainvälisellä tasolla ILO:n sopimuksen ja pohjoismaisen yhteistyön kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti