Kööpenhaminasta lyhyesti

Kööpenhaminan kokouksesta on tänne turha kirjoittaa kovin paljoa*, mutta pienenä linkkivinkkinä Oras Tynkkysen Twitter-blogi, josta näin jälkeenkin päin näkee hyvin kokouksen draaman kaaren, samoin kuin näkökulmia syntyneeseen tekstiin.

Pettymykseen toi eilisissä komemnteissa omat sävynsä kaksi suomalaista asiantuntijaa, Ilmatieteen laitoksen Petteri Taalas ja Luonto-Liiton Leo Stranius. Taalas muistutti, että "Kiotonkin kirjoittaminen sopimukseksi vei jotain neljä vuotta" ja Stranius varoitti omassa kommentissaan "momentumin katoamisesta nyt kun kokous lässähti" (tjsp). Jotenkin karulta, mutta ehkäpä silti todennäköiseltä, tuntuu jos tällaisessa keskusteluilmastossa sitten tulevat vuodet edetään. Toivottavasti samalla sentään tehdään kovasti asioista, nyt on sen aika joka tapauksessa.


*) Tämä ei tietenkään koske Sallaa tai Hannaa, joiden laajoja matkareportaaseja odotan ainakin itse innolla. :)

Virnulle uusi hallitus

Virnun vuosikokouksessa valittiin eilen uusi hallitus vuodelle 2010. Vahvistimme myös talousarvion ja toimintasuunnitelman, ja ne tulevat piakoin luettavaksenne.

Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin tämän vuoden varapuheenjohtajana toiminut Salla Sinkkonen. Hallitukseen puolestaan valittiin Hanna Hakko, Leena Herrala, Paavo Kaipila, Iida Kalmanlehto, Anne Lehtelä ja Veli-Matti Partanen. Onnea vielä kaikille valituille!

Kommentti: Itse olen väistyvänä puheenjohtajana äärimmäisen tyytyväinen uuteen hallitukseen. Erityisesti uuden hallituksen nykyistä nuorempi ikärakenne auttaa Virnua varmasti saamaan uusia aktiivisia jäseniä kuvioihin mukaan uusista piireistä. Samalla hallituksessa jatkavat jo kouliutuneet vanhat virnulaiset tuovat mukaan jatkuvuutta ja arvokasta tietoa poliittisen toiminnan monenlaisista muodoista. Olenkin varma, että vuonna 2010 Virnussa on vähintään yhtä mukavaa ja innostavaa toimia kuin tähänkin asti. Henkilökohtaisella tasolla mukavuustaso noussee vielä siinäkin mielessä, että vastuu on keveämpää.

Vanhaa lokaa

Aarno Laitinen lienee Matti Nykäsen ohella ainoita suomalaisia, jotka ovat onnistuneet luomaan junttiudella kulttimaineen. Tuoreimmassa kirjoituksessaan hän on jälleen päässyt olemuksensa ytimeen:

"Panen grogilasiin kolmen sormen paksuudelta lempijuomaani ja päälle runsaasti jäitä. Kun jäät ovat sulaneet, viskin pinta ei ole noussut, vaikka vihreä uskonto näin väittää. Toistan kokeen kymmenen kertaa ja aina sama lopputulos. Viskin pinta ei nouse ja alenee vain juomalla."

Suosittelen Aarnolle pientä maantieteen kertausta, ja tämän jälkeen kokeen suorittamista seuraavasti: Pane grogilasiin kolmen sormen paksuudelta lempijuomaasi, ja keskelle lasia kivi. Pinoa kiven päälle runsaasti jäitä. Anna sulaa, katso mitä viskin pinnan korkeudelle käy. Toista koe kymmenen kertaa ja havaitse lopputulos.

Yksinkertainen koe, jollaisia perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan opitaan tekemään peruskoulun luokilla 1-4.

Aarno elää jossain omassa todellisuudessaan myös kirjoittaessaan tiedemaailmasta yleisesti. En tiedä missä vaiheessa muun muassa fysiikan ja kemian kaltaisista tieteistä on tullut uskomustieteitä. Taitaakin olla niin, että vain vatsansa taakse hukkuvien, bemarilla ajavien, lihaa syövien likaisten miesten kestävää elämäntapaa pönkittävä tiede on Laitisen kaltaisten miesten tiedettä.

Loputonta rahoitustakin on ollut tarjolla lähinnä ilmastodenialisteille, fossiiliselta teollisuudelta.

Lopuksi. Aarno: ilmasto ei ole säätila.

Välihuomio

Katsokaapa EU:n korkeimpien virkojen nimitysuutisen kommentteja. Politiikassa, niin Suomessa kuin ulkomaillakin, on ollut pitkä historia rumia politiikkoja joiden menestystä ulkonäkö ei ole haitannut, muutamia luetellakseni:

- K.A Fagerholm, pääministeri ja puhemies
- Jean Chretien, Kanadan pääministeri
- Clement Attlee, Iso-Britannian pääministeri
- J.K Paasikivi, presidentti (ja muistanemme mille hänen vaimonsa on antanut nimen)
- John Quincy Adams, Yhdysvaltain presidentti
- Johannes Virolainen, pääministeri ja puhemies
- Kalevi Sorsa, Valco-Sorsa, pääministeri ja puhemies

Ja nyt, yhtäkkiä, EU:n nimittäessä omat korkeimmat edustajansa nostetaan esille kuinka rumia he ovat. Varsinkin kun kommenteissa terävyys kohdistuu juuri EU:n tulevaan ulkoministeriin, hän kun sattuu olemaan nainen. Jotenkin kovin surulliselta että valinnan kriteerinä olisi kaiken muun lisäksi pitänyt vielä olla jokin ulkonäköpainotuskin.

Vihaäänijärjestelmä

Pidin alla olevan kaltaisen puheen ViNOn liittokokouksen poliittisessa keskustelussa 14.11.2009 Lahdessa.

Suomen kansa pystyy tällä hetkellä vaikuttamaan ainoastaan siihen, kuinka monta paikkaa mikäkin puolue saa, ja ketkä nämä paikat saavat. Sen sijaan sillä ei ole lainkaan sananvaltaa siihen, keitä se ei ainakaan haluaisi johtopaikoille. Tämän vuoksi esitän, että kunta- ja eduskuntavaaleissa siirrytään käyttämään vihaäänijärjestelmää. Tässä järjestelmässä äänestäjä antaa normaalin äänen lisäksi vihaäänen haluamalleen ehdokkaalle.

Puolueiden paikkamäärä ja läpimenijät määräytyisivät systeemissä edelleen ehdokkaille annettujen normaalien äänien perusteella. Tämän jälkeen eniten vihaääniä saaneet, esimerkiksi 10 % tai 20 % läpimenijöistä, korvattaisiin seuraavana listalla tulevilla varajäsenillä, olettaen, että heidän vihaäänitilinsä ei olisi liian korkea.

Vihaäänijärjestelmä lisäisi rotaatiota päättäjäpaikoilla, sillä pitkään päättäjinä olevat keräisivät varmasti lopulta vihaääniä. Lisäksi populismin kannattavuus laskisi huomattavasti, ja vaalikampanjoinnista olisi tehtävä vähemmän henkilökeskeistä, jotta kaikkialla toistettavat naamat eivät keräisi vihaääniä itselleen. Kaiken kaikkiaan vihaäänijärjestelmä täydentäisi demokratiaa, ja tervehdyttäisi niin vaalikampanjointia kuin päätöksenteon henkilöitymistä.

Lyhennetään työviikkoa viidellä tunnilla

Ilmastokatastrofi, tiettyjen luonnonvarojen ehtyminen ja luonnon monimuotoisuuden vähentyminen ovat saaneet minut pohtimaan elämäntapamme kestävyyttä. Voiko materiaalinen hyvinvointimme alati kasvaa, jos se jo nyt on kestämätöntä?

Toisessa yhteydessä olen pohtinut tuotannon ja työpaikkojen tehokkuusvaatimuksia. Jotkin ihmiset näyttävät voivan töissään huonosti - tehostuspaineet saattavat rasittaa. Tehostus voi olla hyväkin asia, kun esimerkiksi karsitaan turha byrokratiaa tai otetaan käyttöön nopeampia tietokoneita. Mutta joissain tapauksissa tehostaminen saattaa myös tarkoittaa, että vähemmän ihmisjoukon on selviydyttävä suuremmasta määrästä töitä, tai että työsuhteista tulee epävarmempia, koska on tehokkaampaa, kun voidaan vaihtaa porukkaa parempaan tarpeen vaatiessa. Kaikkia nämä tehostustoimet eivät suoraan koske, mutta jo yleinen puhekin voi saada ihmisen omaksumaan ajatuksen, että on oltava tehokas. Ja tämä taas on omiaan luomaan paineita ja stressiä ihan itsessään. Ja sitten on vielä tämä kokonaistyöajan pidentäminen pidentämällä työuria molemmista päistä.

Mutta kaikki tämä tehostaminen ja työtuntien lisääminenhän on tarkoitettu hyväksi. Halutaan kasvattaa suomalaisten hyvinvointia. Halutaan saada työläisellekin taulutelevisio, kakkosauto ja kesämökki. Halutaan verovaroilla parempia julkisia palveluita ja verovarathan kasvavat, kun kansantuote kasvaa.

Kuitenkin tehostaminen ja työurien pidentäminen ahdistaa, ainakin, jos ei saa itse päättää tai jos tehokkuus otetaan työntekijän selkänahasta tai päästä ja vapaa-ajalta. Eivätkö hyvinvoinnin lisäämistoimet lisääkään hyvinvointia? Jotkut sanovat, että vastapainona on sitten hyvinvointivaltion tukitoimet, jotka tarjoavat apua hädässä oleville, stressaantuneille, uupuneille, työkyvyttömille. Mutta tuntuu silti, että niin sanotusti "systeemissä on vikaa", enemmän kuin siinä ehkä tarvitsisi olla. Osaa laastareista ei tarvittaisi, jos haavoja saataisiin parantumaan.

Olen pohdinnoissani tullut siihen tulokseen, että hyvinvoinnin kasvu on liiaksi materiaalista kasvua. Taulutelevisio ei välttämättä auta tarpeeksi, kun ahdistaa. Miksi olemme jämähtäneet tavaravuorten lisäämiseen? Miksei henkilökohtaista hyvinvointia voitaisi enemmän kasvattaa immateriaalisesti? Maapallokin tykkäisi siitä enemmän. Meidän tulisi saada enemmän aikaa, vapaa-aikaa, se on yksi osa hyvinvointia, joka on unohdettu materian kustannuksella. Ja tähän olen vastaukseksi saanut työviikon lyhentämisen. Työviikon voisi lyhentää vaikkapa 35 tuntiin, myöhemmin ehkä lisää. 40 tunnin työviikko on normi, joka ohjaa ihmisten käyttäytymistä, ei mikään taivaalta tippunut optimi. Sitä voisi mielestäni aivan hyvin lyhentää.

Työviikkoa lyhennettäessä tuntipalkka pysyisi samana, eli kokonaispalkka vähenisi. Toisaalta kokonaispalkkaa ei välttämättä tarvitsisi vähentää ihan samassa suhteessa kuin tunteja, koska ihmisistä tulisi todennäköisesti hieman tehokkaampia per tunti mitattuna. Joka tapauksessa, ihmisten palkka laskisi, mutta vapaa-aika lisääntyisi. Uskallan väittää, että "todellinen" hyvinvointi ja onnellisuus lisääntyisi, sellainen jonka mittaamisessa käytetään uusia hyvinvointi-indeksejä, eikä bruttokansantuotetta. Kun meillä olisi vähemmän rahaa, kuluttaisimme vähemmän, joten elämäntapammekin olisi kestävämpää.

Verotuloja työn verotuksesta kertyisi tällöin toki vähemmän, mutta veropohjan kerääminen onkin jo toinen keskustelu, johon liittyy esimerkiksi ekologinen verouudistus, eli verotuksen painotuksen siirtäminen työn verotuksesta saasteiden ja päästöjen verottamiseen. Verotuksella tulisi myös tasoittaa tuloeroja, ettei vähempituloisilla olisi niin suurta matkaa keskimääräiseen hyvinvointiin eikä keskiverrolla matkaa sikarikkaisiin eikä siksi kaipuuta saavuttaa erityisen paljon korkeampaa materiaalin omistuksen tasoa. Tyytyväisyys omaan tulotasoon kun on suhteellista.

Teknologia on kehittynyt ja silti ihmiset tekevät entistä enemmän töitä. Lapsiperheelliset tekevät paljon ylitöitä. Jotain mätää siinä minusta on. En ole välttämättä miettinyt asiaa loppun asti, mutta haluan esittää idean työviikon lyhentämisestä ja aion ajaa sitä niin kauan, kunnes kohtaaa perusteluja, jotka osoittavat, ettei sillä saavutettaisi niitä asioita, joita tavoittelen tai jos ne saavutettaisiin helpommin toisella tapaa. Pallo on siis sinulla lukija, kerro minulle, jos olen väärässä.

Mieti samalla, mitä sinä tekisit viidellä lisätunnilla vapaa-aikaa viikossa.

Naisia ja miehiä puolueristeilyllä

Tänä viikonloppuna pidettiin Vihreiden puolueristeily Vantaalla. "Risteily" tapahtui hotellissa kuivalla maalla, ympäristösyistä. Virnu oli hyvin edustettuna risteilyllä, kun paikalla oli koko hallitus ja pari muuta jäsentä. Launtaina järjestettiin kiinnostavia paneelikeskusteluita, joista itse kävin kuuntelemassa kolmea: vihreistä, etiikasta ja uskonnoista, EU:sta ja taloudesta sekä vihreästä feminismistä. Jälkimmäinen aihe jäi mieleen päällimmäiseksi.

Kenelläkään ei tunnu olevan erimielisyyttä siitä, että me Vihreissä kannatamme yhtäläisia mahdollisuuksia kaikessa toiminnassa kaikille ihmisille sukupuoleen katsomatta, vaikka kaikki eivät tältä pohjalta vielä halunneetkaan määritellä itseään feministiksi. Tietoisuus sukupuolen rakentuneisuudesta vaikutti kuitenkin vahvalta. Sukupuolia eriarvoisesti kohtelevia rakenteita on tietysti vielä paljon korjattavana, ja tässä Vihreät ovat olleetkin muita puolueita aloitteellisempia.

Vihreissä on sekä mies- että naisliike. Itselleni tuntuu vaikealta arvioida, onko niiden olemassaolo kuitenkaan ainakaan omina järjestöinään hyvä asia. Toisaalta on selvää, että sellaisina ne voivat syventyä omiin erityiskysymyksiinsä. Joihinkin yhteiskunnan ongelmakohtiin törmää todennäköisemmin, kun on mies, nainen tai jotain muuta, ja nuo erityiset kokemukset ansaitsevat mielestäni paikan, jossa niihin voidaan todella keskittyä.

Toisaalta voidaan kysyä, eikö olisi tehokkaampaa keskustella ja edistää sukupuoliasioista koko puolueen piirissä, ei erillisissä järjestöissä? Ongelma on analoginen ympäristöpolitiikan kanssa: päästäänkö parempaan lopputulokseen, jos asioita mietitään keskitetysti ja niihin kunnolla syventyen, vai niin, että yritetään saada aihe mukaan kaikkeen päätöksentekoon? Jälkimmäiseen vaihtoehtoon liittyy aina pelko siitä, että aihe hautautuu muiden asioiden alle eikä saakaan ansaitsemaansa huomiota.

Tähän dilemmaan tuskin on helppoa ratkaisua. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että Vihreiden sisällä asian käsitteleminen yhdessä voisi olla viisainta. Toisaalta täytyy pitää mielessä, ettei varmaankaan ole syytä alkaa tarkoituksella ajaa alas sellaisia toimivia ryhmittymiä, jotka onnistuvat kokoamaan innostuneita ihmisiä toimimaan tärkeänä pitämänsä asian puolesta. Sellaista motivaatiota meillä on tuskin koskaan liikaa liikkeellä.

Sukupuolikysymys herätti jälkeenpäin keskustelua myös virnulaisten kesken. Mielestäni toimintamme on ollut pääasiassa tasa-arvoista, eikä jäsenkyselyssäkään tainnut ilmetä huomautettavaa asiassa. Toivon, että voimme tulevaisuudessakin edistää paitsi sukupuolten tasa-arvoa poliittisessa päätöksenteossa kiinnittämällä tarpeen tullen asiaan huomiota, mutta myös näyttää hyvää esimerkkiä vaalimalla kaikkia kunnioittavaa toimintakulttuuria ja ilmapiiriä omassa toiminnassamme.

Onko duaalimalli ikuinen?

Osana Bolognan prosessia määritellään Suomenkin korkeakouluissa tutkinnoille, opintokokonaisuuksille ja kursseille osaamistavoitteita. Lyhyesti idea on määrittää rehellisesti se osaaminen, mitä opiskelija vähintään on saanut, jos hän on tietyn kurssin, kokonaisuuden tai tutkinnon suorittanut. Työn taustalla on paitsi tavoitteiden selkiyttäminen opiskelijoille ja opettajille, myös tutkintojen tason määrittäminen. Jos kaikille tutkinnoille on määritelty samoin kriteerein osaamistavoitteet, on tutkintojen keskinäinen vertailu huomattavasti nykyistä helpompaa, ja toivottavasti vähemmän mielikuviin perustuvaa.

Suomalaisen korkeakoulukentän ominaispiirre on tiukka jako ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin eli duaalimalli. Idea kuulostaa selkeältä: on tieteellistä koulutusta antavia yliopistoja ja soveltavaa koulutusta antavia ammattikorkeakouluja. Käytännössä tänä päivänä jako ei ole lainkaan näin selkeä. Osa yliopistojen koulutusohjelmista lipuu työelämän perässä yhä soveltavampaan suuntaan kohti ammattikorkeakouluja, ja toisaalta osassa ammattikorkeakoulujen koulutusohjelmia lähestytään yliopisto-opintojen edellyttämää teoreettista tasoa. Molemmissa tapauksissa duaalimalliin sopimattomuus voi olla perusteltua ja kehityksenä harkittua. Kuitenkin yliopistotutkintoa pidetään korkeampitasoisena, koska sen antava oppilaitos on laissa määritelty yliopistoksi: tutkinto on duaalimallin oikealta puolelta.

Erityisesti yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa duaalimalli halutaan säilyttää ja pikemminkin vielä nykyistä vahvempana. Riippumatta poliittisesta kannasta lähes kaikkien selaamieni SYL:n edustajistovaalikonevastausten duaalimallikysymyksen vastaus on duaalimallin säilyttämisen kannalla. "Tutkintojen eroja pitää selkeyttää, mutta toki myös yhteistyötä lisätä" näyttäisi olevan perusteluista yleisin.

Samaa henkii myös ViNOn opiskelijapoliittinen ohjelma, jonka valmistelutyössä myös itselläni oli keskeinen rooli. Lopullinen muotoilu on kuvaavan kaksijakoinen: "Koulutuksen duaalimalli, eli jako tieto- ja taitopainotteiseen linjaan on säilytettävä, sillä se palvelee hyvin eri lailla suuntautuneiden ihmisten tarpeita. Linjarajat ylittävää yhteistyötä on kuitenkin lisättävä, sillä monilla aloilla rajanveto on teennäistä. Korkeakoulutuksen duaalimallia on selkeytettävä, jotta ammattikorkeakoulututkintojen ja yliopistotutkintojen sisällölliset erot ovat selkeät niin työnantajille kuin opiskelijoille."

Kunnolla tehtynä osaamistavoitteiden määrittely tarjoaa mahdollisuuden duaalimallin purkuun. Kun koulutusohjelman antaman tutkinnon taso on määritelty yhteisten kriteerien mukaan, kertoo se jo kaiken oleellisen. Eroja ei tarvitse selkeyttää, kun ne ovat selkeästi luettavissa. Tällöin mikään koulutusohjelma ei nauti pelkän yliopistoaseman tuomasta mielikuvasta tai ammattikorkeakoulunimikkeen tuomasta aliarvioinnista. Samalla toivottavasti vähenisi duaalimallin eri puolten opiskelijoiden välinen kyräily. Vai saisiko duaalimallin purku yliopisto-opiskelijat laulamaan yhä kovempaa ammattikorkeasaaresta, kun viereisen ammattikorkeakoulun koulutusohjelma ajaa tasossa omasta ohi?

Konkreettinen ensiaskel voisi olla JOO-oikeuden laajentaminen koskemaan myös ammattikorkeakouluja. Tämä rikkoisi raja-aidat yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelun väliltä, ja auttaisi monia tieteen ja soveltavan tieteen välisen valinnan ääressä tuskastuvia opiskelijoita löytämään sen juuri itselleen sopivan yhdistelmän.

Propaganda vs. vihreän politiikanteon ilot

Ehkäpä edarivaalien innoittamana keskustan yliopistolle on ilmaantunut vihreiden vastaista propagandaa sisältäviä lappuja. Vihreiden sanotaan myyneen sielunsa Kokoomuksen tavoitteiden edistämiseen niin Tampereella kuin valtakunnallisesti ja edistävän luontoa tuhoavia hankkeita kaikkialla vaikutuspiirissään. Näiden väitteiden valossa on hyvä pysähtyä tarkastelemaan näin eri vaalikausien keskellä sitä mitä vihreässä politiikassa viime aikoina on tapahtunut.

Vihreiden toiminnan vaikuttavuuden ja merkityksen osalta tapaan suhteuttaa pari tunnuslukua, niin Tampereella kuin valtakunnallisestikin:

1) Tampereella 11/67 valtuutettua. Tuolla paikkamäärällä Tampereen pormestariohjelmaan saatiin merkittäviä vihreitä tavoitteita, suurimpana pikaraitiotien rakentamisesta päättäminen tällä valtuustokaudella. Ajankohtaisiin asioihin liittyen joulukuussa valmistuvasta seudullisesta ilmastostrategiasta on syytä odottaa hyviä ja rakenteellisia vaikutuksia, poliittisen kentän yli ulottuvan autoilupuolueen olemassaolosta huolimatta.

2) Eduskunnassa 14/200 kansanedustajaa, ja hallituksessa kaksi ministeriä. Jo viime viikolla julkaistu ilmasto- ja energiapoliittinen tulevaisuusselonteko kertoo selvästi, mikä merkitys ilmastonmuutoksen tosisssaan ottavalla puolueella on hallituksessa ja tulevaisuuden Suomen rakentamisessa.

Mutta miten meillä, kaukana kabineteista? Virnun osalta voin sanoa vain sen, että olemme kokeneet parhaimmaksi tavaksi vaikuttaa, keskustella ja nostaa asioita keskusteluun. Tänä vuonna olemme tätä työtä tehneet liittyen esimerkiksi tulevaisuuden eläkeratkaisuihin, kaupungin liikennejärjestelyihin, seudulliseen ilmastostrategiaan, turpeenpolton älyttömyyteen ja poliittisten nuorisojärjestöjen tukiin. Tärkeintä on ollut hyvä meininki sekä avoin ja nuorekas ote. Tähän työhön toivotammekin kaikki mukaan, asiat kun muuttuvat muuttamalla ja töitä tekemällä, eivät pelkällä länkytyksellä.



PS. Räksytyksen lisäksi toinen koomiselta vaikuttava lähestymistapa kriittisyyteen on irrottautua sisällöistä kokonaan ja keskittyä puhtaasti toiminnan muotoon sekä yleiseen vallantäyteisyyteen. Tämä valitettavasti vain usein johtaa hengettömään politiikkaan, jossa vaikutusvalta koetaan yksilöiden omaksi pääomaksi ja komeat cv-merkinnät menestyksen takeeksi. Tästä mainio esimerkki on Kokoomusnuorten tuore Vaikuta paremmin -kampanja.

Poliittisten nuorisojärjestöjen tuet avoimiksi

Virnun virallinen mielipidekirjoitus, julkaistu Aamulehdessä 24.10.2009


Tampereen kaupunki edistää nuorten paikallista ja valtakunnallista poliittista aktiivisuutta tukemalla vuosittain noin 71 000 eurolla poliittisia lapsi- ja nuorisojärjestöjä. Tilanteessa, jossa kunnat pakon edessä tekevät erilaisia säästötoimia ja jossa toisaalta poliitikkojen rahoituskytköksiä perataan lautojen höyläystapaa myöten, on aiheellista tarkastella myös tämän tuen jakoperusteita. Eri puolueiden järjestöt saavat tukea merkittävän erilaisia määriä kokoomuksen kahden nuorisojärjestön yhteensä saamasta 27 800 eurosta keskustanuorten 1 800 euroon. Vaikka tuki on tarkoitettu edistämään nuorten yhteiskunnallista toimintaa, muistuttaa se nykyisellään lähinnä puoluetukea, sillä erolla, että puoluetuen kriteerit ovat avoimia ja läpinäkyviä, kun taas nuorisojärjestöjen tuki jaetaan hyvin epämääräisin perustein.


Näitä verorahoista maksettavia tukia ei ole käytetty tehokkaasti vuosiin. Yleiskuvan Tampereen poliittisten nuorisojärjestöjen alennustilasta saa esimerkiksi hakemalla tukea saaneita järjestöjä verkosta. Poliittisista järjestöistä yli puolella ei ole hakukoneiden tavoitettavissa olevaa verkkosivustoa. Monen järjestön kohdalla paras hakuosuma on Tampereen kaupungin verkkosivusto, jossa kerrotaan tuen saajat. Tämä on täysin käsittämätöntä aikana, jolloin nuorten tärkein media ja kommunikaatioväline on internet.


Onko yhteiset rahat käytetty puolueiden vaalityöhön vai hukattu tehottomaan toimintaan? Kumpikaan vastaus ei ole tyydyttävä. Nuorisojärjestö voi osallistua vaalityöhön osana poliittista toimintaa, mutta kaupungilta saadut rahat tulee käyttää nuorison aktivointiin. Nuorisojärjestöjen rahoitus ei saa perustua pelkästään vuosikymmenten aikana vakiintuneisiin käytäntöihin, jotka monesti vaikuttavat sekoitukselta tukityöllistämistä ja piilovaalitukea.


Kaupungin on alettava vaatia tuen saajilta vastinetta. Ehdotammekin, että ensi vuodesta lähtien yli 3 000 euroa kaupungilta saavien järjestöjen on käytävä vähintään yksi tulosneuvottelu kaupungin edustajien kanssa. Neuvottelussa on asetettava selvät tavoitteet tulevan vuoden toimintaan ja seurattava edellisen vuoden tavoitteiden toteutumista. Tavoitteita voisivat olla esimerkiksi osallistuminen kaupungin tapahtumiin, nuorille avoimien poliittisten tapahtumien järjestäminen, verkkosivujen ylläpito ja toimintakertomusten sekä taloustietojen avaaminen verkossa.


Jos asialle ei tehdä mitään, kaupungin hyvät tavoitteet nuorten aktivoinnissa jäävät saavuttamatta ja uusi päättäjäpolvi oppii edellisten tavoille - veronmaksaja maksaa nuorisopäättäjien baarilaskut ja avoimuus jää juhlapuheisiin.

Tiedote: Tampereen seudun opiskelijajärjestöt ja poliittiset nuorisojärjestöt: Tampereen seutu edelläkävijäksi ilmastoasioissa

Tampereen seudun poliittiset nuorisojärjestöt, ylioppilaskunnat ja ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat toivovat seudun päättäjiltä nopeita ja selkeitä toimia ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa. "Valmistelussa olevassa seudullisessa ilmastostrategiassa on lueteltu tapoja vähentää päästöjä, mutta poliittista tahtoa ei ole vielä näkynyt", linjaa Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja Kaisa Myllylä. Seudullisen ilmastostrategian luonnoksessa on lueteltu selkeä keinovalikoima, joilla Tampereen seudun on mahdollista linjata ilmastopolitiikkaansa edistyksellisempään suuntaan.

Suomessa perinteiset raja-aidat rikkova sopimus ilmastotavoitteista on pystytty tekemään jo esimerkiksi Vantaalla, jossa valtuusto sitoutui viiden prosentin vuosittaisiin päästövähennyksiin. Tampereen seudulla on mahdollisuudet vähintään samaan kehitykseen, jos seutustrategian edelläkävijyystasoihin sitoudutaan", toteaa Tampereen vihreiden nuorten puheenjohtaja Jaakko Stenhäll. Edelläkävijyystasojen saavuttaminen vaatii uusia rakenteita luovia investointeja, jotka keskittyvät niin energiansäästöön kuin kaupungin perusinfrastruktuuriinkin.

Uusien toimien lisäksi ilmastopolitiikka vaatii myös uudenlaisia tapoja tehdä seudullista yhteistyötä. Järjestöt toivovatkin, että seudun päättäjät pystyvät toimimaan yhdessä muun muassa järkevän kaavoitus- ja liikennepolitiikan alalla. "Ilmastonmuutoksen kaltaisissa suurissa, rakenteita mullistavissa haasteissa kuntarajat avaava yhteistyö on välttämätöntä", toteaa Pirkanmaan kokoomusnuorten puheenjohtaja Olli Marjalaakso. Esimerkkinä tästä on seudullinen raideliikenne, joka tulisi vihdoin toteuttaa.

Kestävän ilmastopolitiikan rakenteiden luominen olisi koko Tampereen seudulle suuri imagoetu, ja kannustaisi ilmasto- ja energiatekniikan yrityksiä keskittymään tänne. Järjestöt painottavatkin, että elinkeinopolitiikan ja muiden poliittisten toimien on oltava tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään myös muualla kuin juhlapuheissa.


Tampereen yliopiston ylioppilaskunta
Kaisa Myllylä
puheenjohtaja
kaisa.myllyla@uta.fi
050-3612845

Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunta
Kimmo O. Virtanen
puheenjohtaja
kimmo.o.virtanen@tut.fi
040 713 0080

Tampereen ammattikorkeakoulun opiskelijakunta
Tessa Ekola
puheenjohtaja
tessa.ekola@tamko.fi
044 0826560

Pirkanmaan ammattikorkeakoulun opiskelijakunta
Suvi Saarinen
Hallituksen puheenjohtaja
pj@pako.fi
045-672 2651

Tampereen vihreät nuoret
Jaakko Stenhäll
puheenjohtaja
jaakko.stenhall@gmail.com
045-1378505

Pirkanmaan kokoomusnuoret
Olli Marjalaakso
puheenjohtaja
olli.marjalaakso@uta.fi
050-4104355

Pirkanmaan Sosialidemokraattiset Nuoret
Sanna Marin
vt puheenjohtaja
sanna.marin@uta.fi
040-5935535

Hämeen vasemmistonuoret
Emilia Lehtomäki
puheenjohtaja
emilia.lehtomaki@gmail.com
044 543 51 63

Pirkanmaan Keskustanuoret ry,
Matias Hildén
puheenjohtaja
matias.hilden@uta.fi

Ilmasto- ja energiapoliittinen tulevaisuusselonteko

Oras Tynkkynen kirjoittaa Vihreässä blogissa tänään julkaistusta ilmasto- ja energiapoliittisesta tulevaisuusselonteosta. Jos nyt hallitustaipaleen aikana on ollut pohdintaa siitä, että mitä vihreät hallituksessa tekevät, eivät tee, saavuttavat tai jättävät saavuttamatta, on tuossa eräs vastaus.

Tuollaisella politiikkapaperilla linjataan ihan oikeasti tulevaisuuden historiaa merkittävämmin kuin mitä vähään aikaan suomalaisessa politiikassa on nähty. Käytännön toimet toki ratkaisevat, mutta tuollaisen tien viitoittaminen antaa ainakin vastauksia siihen, että asioita sitoudutaan tekemään pitkäjänteisesti ja niitä lähdetään tekemään kaikilla aloilla.

Tältä pohjalta toivoisi myös, että Tampereen kaupunkiseudulla saataisiin vihdoin jotain konkreettista ja merkittävää aikaan erilaisten hajanaisten ohjelmien sijaan. Katse tässä luonnollisesti kiinnittyy Tampereen kaupunkiseudun ilmastostrategiaan, ja siinä valittaviin politiikkalinjauksiin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että kaikki muu paitsi edelläkävijyystaso olisi takapakkia valtakunnalliseen tahtotilaan nähden. Toivottavasti Tampereen seudullakin on uskallusta alkaa jo paaluttamaan tulevaisuuden rakenteita ihan tosissaan.

Parin tonnin lautakasa

Jaakko kirjoitti edellisessä kirjoituksessa vaalirahakohun vaikutuksista politiikkaan. Jatkan saman kohun ympärillä keskittyen vaatimuksiin toimenpiteistä.

Juttelin tässä vähän aikaa sitten muutaman opiskelutoverini kanssa. He eivät ole poliittisesti aktiivisia, mutta ovat kelpo fiksuja ja seuraavat asioita. Yksi heistä sanoi, että hänen uskonsa politiikkaan menee lopullisesti siinä, jos pääministeri pakotetaan eroamaan parin tonnin lautakasan takia. Tämä hätkähdytti minua varmaan pelkästään siksi, että poliittisesti sitä tulee helposti elettyä jonkinlaisessa kuplassa.

Onhan se naurettavaa, että polttavin poliittinen kysymys maassamme on tai oli ainakin hetki sitten, oliko pahamaineinen lauta tuppeensahattua vai erikoishöylättyä. Tietysti voidaan väittää, ettei kyse ole pelkästään siitä. Ei se olekaan, mutta sellaisena se näyttäytyy monille, erityisesti heille, jotka eivät ole niin nöpönuukia demokratian periaatteista.

En tiedä, mitä olen mieltä pääministerin erosta tai uusista vaaleista. Periaatteessa niihin on paljon syytä. Mutta mitä jos enemmistö ihmisistä näkee asian jossain määrin niin, että ei-porvarillinen Etelän media (etenkin punavihreä Yleisradio) ja muutama tuhat ei-porvarillista poliittista aktiivia yliopistokaupungeista saisivat nämä asiat aikaan kansan tahdon vastaisesti? Mielestäni tämä olisi varsin oikeutettu arvio tilanteesta. Vaalirahakohu on varmaankin aiheuttanut jo paljon tuhoa ihmisten luottamuksessa ja innostuksessa politiikkaan, mutta helpottaisiko pääministerin ero ja/tai uudet vaalit tilannetta?

Jotkut katkeroituvat järjestelmään joka tapauksessa, sille emme voi enää mitään. On ymmärrettävää, että jotkut katkeroituvat siitä, että pääministeri saa jatkaa vielä sittenkin, kun on käynyt ilmi, että hän on saanut lahjuksia ja joko valehdellut tai ollut luvattoman huonomuistinen. Mutta emme voi mitään sille, että on monia, jotka katkeroituisivat siitä, että pääministeri eroaisi parin tonnin lautakasan takia. Demokratiahan tämä on loppujen lopuksi.

Kohu päällä, vaan mitkä ovat vaikutukset

Muuan professori (Ilkka Ruotetsaari) uskoo demokratian palautuvan vaalirahan vähennyttyä. Hänen mainitsemiaan vaikutuksia tulee varmasti tapahtumaan, ja esimerkiksi puoluetuen tarjoaman perusrahoituksen ohjaaminen ihan tavalliseen kenttäväen masinoimaan kampanjointiin voi olla jopa tervettä. Puoluetuen paikkaamärään mukainen jakautuminenhan kun on (ainakin periaatteessa) nollasummapeliä.

Vaikeinta ennustaa koko asiassahan on kohun vaikutus äänestysaktiviisuuteen. Osa vanhoista vanhojen puolueiden äänestäjistä voi jäädä pettyneenä kotiin, mutta toisaalta uudet voimat voivat hyvin kanavoitua protestiin. Kaikesta vaikeudesta huolimatta ajattelin spekuloida, miten kampanjat rakentuisivat tuon ylimääräisen rahan vähentyessä, ja esitän mielipiteinäni pari esimerkkiä:


1) Kampanjoiden fyysinen näkyminen

Niin sanotulla ylimääräisellä rahalla rahoitetut lehtimainokset ja -liitteet ja televisiopaketit vähenevät. Tämä pakottaa ehdokkaita entistä enemmän liikkeelle niihin hypermarketteihin joissa perhependelöijät käyvät sillä työn ja kodin välisellä sekunnilla jolloin he ovat julkisen yhteiskunnan osasia. Sillä vaikka kuinka tuollaista markettilähestymistä voidaan pitää ahdistavana, on se kuitenkin aika äärettömän kustannustehokas tapa kontaktoida ihmisiä.

Nykyinen esimerkiksi Tampereella keskustorille keskittyvä kampanjointihan kun on ollut lähinnä velvollisuus puolueille, joissa erityistä aktiivisuutta osoittavat ihmiset tavoitetaan. Eurovaaleissa telttailumme kantoi varmasti tulosta siksi, että olimme yksin, jolloin ainoan näkyvän yrittäjän rajahyöty ylitti rajakustannuksen heiluen, toisin kuin eduskunta- tai kunnallisvaaleissa.


2) Puolueväen aktivointi

Ruostetsaari puhuu myös puoleväen aktivoinnista keskeisenä tekijänä, joka nyt on jäänyt unholaan. Tästä olen samaa mieltä, vaikkakin olen hieman skeptinen siitä missä määrin tuota on mahdollista elvyttää tilanteessa, jossa rahavarat vähenevät ja asiassa on tiettyä pakonomaista fiilistä.

Osin kyse on siitä, että rämettyneen puoluekoneiston lämmittäminen uudelleen voi olla jopa vaikeampaa kuin uuden luominen tyhjästä. Osin kyse on tosin siitäkin, että politiikka ei vain näyttäydy ihmisille kovin houkuttelevana tavallista elämää täyttävänä harrastuksena. Varsinkin kun bodypumpista, hot joogasta tai vaikkapa avioeroseminaareista tarjotaan kilpailtuja, kiiltäviä harrastepaketteja jotka voi vain valita ajantäytteekseen. Eikä nyt käytävä kohu varmaan toiminnan houkuttelevuutta, ainakaan suurissa puolueissa, ole houkuttelevuutta lisännyt. Uusilla tilanne onkin (omaan kokemukseeni ja eräisiin tilastoihin nojaten) toinen.


3) Väestöllinen hajaantuminen

Jotenkin myös toivoisi, Ruostetsaaren viittausten pohjalta, että kampanjoiden halpeneminen houkuttelisi tuossa kaikessa ruohonjuuritason lähentymisessä myös kalastelemaan myös niiden ryhmien ääniä jotka eivät primetimen-mainosten tai valtalehtien sivujen kautta välity. Käytännössähän tämä tarkoittaa ns. ei-kulttuurillista keskiluokkaa, vähäosaisia ja osaa nuorisosta. Vaikeaksi asian tekee olettamukseni mukaan se, että kyseiset ryhmät ovat paljon hajaantuneempia kuin aiemmin viitattu hypermarket-kansa, joka sentään tulee kootusti työpäivän tarjolle. Ongelmat myös tuottaa toki sekin, että näille hajanaisille ryhmille ei politiikan suuret toimijat ole oikein mitään tarjonneet.

Politiikan sisältöjen suuntaaminen lapsiperheistyneelle keskiluokalle on toki ihan oman analyysinsä aihe, ja se vaatisi laajaa mutinaa lähtien mediamaksusta aina väläyteltyihin veroteknisiin avioliittoihin asti. Sen aika ei ole nyt.

Lisäksi on mainittava, että tietenkin joidenkin toimijoiden voi olla järkevää suunnata rajallinen mainontansa edelleenkin mainostoimistoanalyysin pohjilta taatulle kohderyhmälle missä tilanteessa tahansa. Sehän nyt siirtää myös vaalistrategioiden painopistettä tietynlaisesta kustannustehokuuden johtamisesta tiukempaan differaatioon, sekin.

Täällä tuhotaan suoluontoa

Tiedote 17.9. 2009. Vapaa julkaistavaksi.

Virnu ja Tysy tuhoavat suoluontoa perjantaina Keskustorilla

Tampereen vihreät nuoret - Virnu ry ja Tampereen ympäristönsuojeluyhdistys ry kokoontuvat perjantaina Tampereen Keskustorille vaatimaan turpeen käytön lopettamista Tampereen sähkölaitoksen tuotannossa siirtymäajalla vuoteen 2015 mennessä. Suoluontoa tuhoavalla turpeennostolla on haitallisia vaikutuksia niin ilmastolle kuin kansallismaisemallemmekin.

Tällä hetkellä Tampereen sähkölaitos tuottaa turpeella 8,8 % sähköstään ja 22 % kaukolämmöstään. Turve tulisi korvata voimalaitoksissa vähemmän saastuttavilla ja uusiutuvilla energianlähteillä, kuten metsä- ja peltobiomassoilla. Turve on fossiilinen polttoaine pahimmasta päästä: sen poltosta aiheutuu tuotettua energiayksikköä kohti noin 12 prosenttia korkeammat hiilidioksidipäästöt kuin kivihiilestä. "On vaikea kuvitella kestävää tulevaisuutta, jossa turpeella olisi mitään roolia energiantuotannossa", sanoo Virnun puheenjohtaja Jaakko Stenhäll.

Tampereen kaupunkiseudun ilmastostrategiassa on otettu tavoitteeksi vähentää alueen ilmastopäästöjä 20% vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Turpeen käytön lopettaminen siirtymäajan aikana tukee näitä tavoitteita. "Siirtymäajan puitteissa voitaisiin jo peruuttamattomasti tuhotut suot hyödyntää loppuun ja luonnontilaiset sekä ennallistamiseen kelpaavat säilyttää", toteaa Virnun hallituksen jäsen Hanna Hakko.

Suot toimivat arvokkaina hiilinieluina sekä luonnontilaisina että ennallistettuina alueina. Pirkanmaalla ei oteta tätä mahdollisuutta huomioon. Valmistelussa on maakuntakaava, jossa turpeen tuotantoa pyritään lisäämään ja turpeen osuutta energiantuotannosta nostamaan. Hanketta perustellaan energiaomavaraisuuden säilyttämisellä ja huoltovarmuudella. Ilmastollisesti ja ekologisesti kestämättömät hankkeet ovat kuitenkin omiaan tuhoamaan kansalaisten elinmahdollisuuksia. Samoin maaseudun elinkeinoja voidaan paremmin tukea siirtymällä metsä- ja peltobiomassoihin, yksittäisten turvetuotantoyrittäjien ja energiayhtiöiden tukemisen sijaan.

Perjantaina 18.9. kello 13-18 Tampereen vihreät nuoret Virnu ry sekä Tampereen ympäristönsuojeluyhdistys Tysy jakavat Keskustorilla tietoa turpeenkäytön ongelmista ja keskustelevat suo- ja energiapoliittisista kysymyksistä Tampereella. Lehdistötilaisuus tiedotusvälineille pidetään klo 15.30 Keskustorin laidalla, tapahtumateltan yhteydessä. Aiheen visuaalisesta havainnollistamisesta vastaa taiteilija Leena Pukki, joka maalaa tilaisuuden aikana teoksen suoluonnosta. Teos poltetaan pala palalta tempauksen päätteeksi kello 16.30 - aivan kuten Tampere kohtelee Suomen soita.

Lisätiedot:
Hanna Hakko
050-3040 180
hanna.hakko@maanystavat.fi

Jaakko Stenhäll
045-1378505
jaakko.stenhall@gmail.com

Maria Åkerman
maria.w.akerman@gmail.com

Turvallisuus, terveys ja valtio

Helsingissä vieraillessa sen huomaa. Rautatieasemien ja metrojen turvallisuus hoidetaan yksityisten vartiointifirmojen avulla, presidentti Putinin tapaiset arvokkaat (ja varakkaat) vieraat työllistävät isoa osaa poliisin kalustosta ja miehistöstä.

Siis hetkinen, yksityinen yritys pitää huolta kansalaisten turvallisuudesta, ja julkista palvelua käytetään yksittäisen henkilön turvallisuuteen. Ja etenkin henkilön, jolla olisi varaa maksaa myös yksityisille yrityksille? Mitä tapahtui valtion väkivaltamonopolille? Vielä oudompaa tästä tekee se, että vartiointifirmat ovat tasaisessa kasvussa, mutta poliisikoulusta valmistuu työttömäksi. Toki jälkimmäisten tilanne on kääntymässä suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä työvoimapulaksi, ja vartijoiksi työllistyy aikalailla eri ihmiset kuin poliiseiksi(, mikä ehkä osaltaan ongelmia aiheuttaakin).

Laajemmin ajateltuna tämä avaa mielestäni mielenkiintoisen tarkastelunäkökulman siitä, mihin yhteiskunta ja valtio ovat menossa. Mikä antaa valtiolle oikeuden olla olemassa ja kerätä veroja? Juuri kanslaisten turvallisuuden ja terveyden takaaminen on mielestäni valtioiden raison d'être. En kiistä, etteivätkö yksityiset yrityksetkin voisi täydentää valtion turvallisuustarjontaa, mutta olisi huomattavasti loogisempaa, jos ne olisivat täydentävässä roolissa, ja tarjoaisivat maksusta lisäturvallisuutta niille, jotka kokevat sellaista tarvitsevansa. Ja yksityiset yritykset tarjoavat hyvin erilaista turvallisuutta, erilaisilla standardeilla ja erilaisita lähtökohdista kun valtion tarjoama, ihannetilanteessa "puolueeton" turvallisuus. Yksityinen turvallisuus puolustaa maksajansa intressejä, jotka voivat erota valtion ja kansalaisten intresseistä. Samoin vartijoiden voimankäytön oikeutus ja määrä herättää kysymyksiä, eikä ole mielestäni sattumaa, että vartiointialan yritykset ovat joutuneet vaihtamaan nimiään maineenmenetyksien myötä.

Sama ilmiö on nähtävissä terveydenhuollon puolella, tosin siellä julkista palvelua on helpompi ja mutkattomampi täydentää(esim. työterveyshuolto, esteettinen kirurgia). On ongelmallista, jos Suomessakin terveydenhuollon yksityistäminen ja julkisen tarjonnan karsinta menee siihen pisteeseen, että sairastavan on pohdittava vakavissaan pitääkö kasata rahat yksityisen puolen operaatioon tai hoitoihin, vai uskaltaako odottaa julkisen jonoissa. Näin ei varmaankaan ole käymässä, mutta yksityistäminen hiipii terveydenhoitoon meillä ennemmin julkishallintoon omaksutun liikeyritysten johtamista mallintavan ajattelutavan vuoksi. Liiketaloudessa olennaisin lähtökohta on tuloksen teko, se mitä jää viivan alle, ja tämä vaatii kulujen ja menojen suhteen optimointia. Jossain kohtaa tasapainoillaan minimipanoksen ja maksimaalisen tuoton rajapinnalla, ja tuossa pisteessä laitetaan henkilöstö- ja muut resurssit äärimmilleen. Itse valitsen mieluummin hukatut resurssit ja tehottomuuden, jos se edes teoreettisesti vähentää hoitovirheiden ja muiden mokien todennäköisyyttä. Jos tällaisilla työttömyysmäärillä meillä ei ole varaa olla tehottomia, niin koska sitten?

Minusta on outoa politiikkaa, että perinteisesti valtion hoitamien tehtävien yksityistäminen aloitetaan alueilta, joita voidaan perustellusti pitää valtion ydintehtävinä. Miksi erimerkiksi Suomessa Veikkauksen monopoliasemasta ei olla yhtä innokkaasti purkamassa, tai Alkon monopolia omalla alallaan? Onko arpojen ja viinan myynti valtion tärkeimpiä tehtäviä? Toki valtio voisi kontrolloida näiden alojen toimintaa viranomaisena, standardein ja lupamaksuin, vaikka varsinainen liiketoiminta olisikin yksityistä liiketoimintaa.

Aleksi Rantala

toim. huom. välitin tekstin, siksi nimeni näkyy alla. -J

Miksi kuulun vihreisiin?

Uusimmassa Vihreässä langassa (37/09) oli kysytty muutamalta vihertävän maineen omaavalta poliitikolta miksi he eivät kuulu vihreisiin.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kritisoi vihreiden kantoja heiluviksi monessa vasemmistolle keskeisissä asioissa eikä ole kuulemma ikinä tuntenut vetoa vihreisiin. Keskustan Kimmo Tiilikaista taas häiritsi, että vihreät korostavat ympäristöä liikaa talouden kustannuksella. Kokoomuksen Sirpa Pietikäisellä tai SDP:n Pilvi Torstilla ei ollut syitä, jotka estäisivät kuulumisen vihreisiin, mutta mielenkiintoiset perustelut puolueelleen silti.

Sirpa Pietikäisen lähtiessä politiikaan vihreitä ei ollut olemassakaan ja liittymistään hän perustelee näin: "Kokoomusnuorissa vaikutti silloin kriittiinen rationalismi, näkemys, jonka mukaan ei voita tietää totuutta, ja siksi kaikkia näkemyksiä on ruokittava. Vain näin voi syntyä toimiva demokratia." Myöhempää puolueen vaihtamista hän vertaa avioliittoon, jossa ei ukko yleensä vaihtamalla parane. Pilvi Torsti taas valitsi SDP:n koska koki sosiaalidemokratian historian ja kansainvälisyyden tärkeänä. SDP:n asema suurena puolueena liittyi myös valintaan.

Artikkelin innoittamana ajattelin lyhyesti perustella, miksi itse kuulun vihreisiin. Tärkeimpänä kriteerinä oli luonnollisesti mitä asioita puolue ajaa. Itselleni merkittävimmät asiat, joiden puolesta haluan toimia ovat ilmastokatastrofin ehkäiseminen ja globaalin köyhyyden vähentäminen. On yksiselitteisesti väärin, että aiheutamme elintavoillamme peruuttamatonta tuhoa maapallollemme emmekä siltikään saa järjestettyä edes kohtuullisia elinolosuhteita kaikille ihmisille.

Kaikista puolueista löytyy ihmisiä, jotka jakavat samat tavoitteet, mutta vihreät ovat toimineet globaalin oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen puolesta kaikkein johdonmukaisimmin. Muissa puolueissa ajautuisi helposti vähemmistöön ajaessaan näitä asioita. Näin on käynyt sekä Kokoomuksen Sirpa Pietikäiselle että SDP:n Thomas Wallgrenille.

Kokoomus keskittyy liikaa hyväosaisten etujen ja Keskusta taas maanviljelijöiden ja metsänomistajien etujen ajamiseen. Tavoitteiden lisäksi myös keinot ratkaisevat. Vasemmistoliitto ja osin SDP:kin taas vaikuttavat keinovalikoimaltaan jääneen viime vuosituhannelle. Valtio ja ay-liike ei ole vastaus kaikkeen vaan pitää uskaltaa uusia toimimattomia rakenteita ja käyttää markkinatalouden mekanismeja hyödyksi.

Poliittisten tavoitteiden lisäksi myös tapa tehdä politiikkaa vaikuttaa olevan vihreissä edistyneempää kuin muissa puolueissa. Vaalirahakohu on näyttänyt selkeästi, miten kaukana yhteisten asioiden hoitamisen ideaalista politiikka pahimmillaan on. Eivätkä suuret puolueet vaikuta kovin innostuneilta muuttumaan avoimiksi. Vihreät ovat myös selkeästi vaatineet lisää avoimuutta ja suoran vaikuttamisen mahdollisuuksia kansalaisille.

Lopuksi on todettava, että on demokratialle kuitenkin hyvä, että kaikki fiksut ihmiset eivät valikoidu samaan puolueeseen. Vihreän ajattelun ja globaalin näkökulman yleistyminen saattaa tarkoittaa sitä, että muut puolueet alkavat vaikuttaa yhä enemmän nykyiseltä Vihreältä liitolta.

Kuivakäymälöitä Sorsapuistoon

Alla minun ja Heikki Sairasen mielipidekirjoitus, joka julkaistiin Aamulehdessä 31.8.2009.

Siisti Tampere kuninkaalle ja kaupunkilaiselle

Aamulehti uutisoi tällä viikolla näyttävästi kuningas Kaarle Kustaan vierailun aiheuttamasta siivousurakasta. Siivoamisen kohteena olivat kaupungin keskeisimmät alueet, joista eräät puhdistettiin jopa yksittäisistä purkkatahroista. Toivottavasti kaupungista jäi kuninkaallisille edustava kuva.

Tampereen siisteyskampanjaa tulisi seuraavaksi ulottaa myös niihin kohteisiin, joita käytetään paljon arkisempiin asioihin. Esimerkkinä tästä on Sorsapuisto, joka tänäkin kesänä on palvellut kaikenikäisiä kesänviettäjiä aurinkoisina päivinä. Valitettavasti kaupunkilaisten olohuoneesta on tullut myös kaupunkilaisten vessa, josta kärsii puiston käyttäjien lisäksi myös lähiympäristö. Ensi kesänä kaupunkilaisten hätää helpottamaan tarvittaisiinkin tilapäiskäymälöitä, esimerkiksi bajamajoja.

Kaupungin siisteyttä ei tule vähätellä. Tässäkin asiassa tarvitaan kuitenkin priorisointia. Ympäristön ja kaupunkilaisten todellinen hyvinvointi on tärkeämpää kuin nurkkien kiillottaminen vieraiden valtojen symbolisia hallitsijoita varten.

Ruuan arvonlisäveron vähentäminen on hulluutta

Suomen hallitus on laskemassa ruuan arvonlisäveroa 17 prosentista 12:sta. Ajatus veronvähennykseen oli mielestäni typerä jo syntyessään, mutta nykyinen taloudellinen tilanne tekee siitä vielä aavistuksen typerämmän.

Ruuan ALV:n laskeminen on hyvin kallista. Kyseistä veronalennusta ei myöskään korvata tällä hetkellä yhtään millään veronkorotuksilla, joten on turha ajatella tämän veronalennuksen lisäävän progressiota merkittävästi.

Merkittävä ongelma ruuan arvonlisäveron vähentämisessä on se, ettei ruokakauppa Suomessa ole aidosti kilpailtu ala. Tämän vuoksi on erittäin todennäköistä, että merkittävä osa veronalennuksesta jää kaupalle. Merkit ovat aika vahvasti ilmassa jo nyt: ruuan hinta putoaa maailmalla ja pitäisi pudota siis suomalaisessa lähikaupassa. Näin ei kuitenkaan tällä hetkellä näytä käyvän, koska kauppa odottaa veronalennuksia. Veron laskiessa kuluttajat ja media ovat tavallista tarkempia hintojen putoamisesta. Oikeasti pitäisi olla tarkkana jo nyt.

Jos vero siirtyisikin hintoihin kunnolla, kohdistuisivat veronalennukset pääasiassa rikkaimpaan kansanosaan. Niin oudolta kuin se tuntuukin - rikkaat käyttävät suhteessa vain vähän vähemmän rahoistaan ruokaan kuin köyhät.

Erityinen ongelma suunnitellussa veronalennuksessa on se, ettei ravintolaruuan verotusta kevennetä samalla kuin kaupoista ostettavan tai vaikkapa ravintolasta ulos kannetun ruuan hinta laskee. Ravintolaruokailu työllistää kokkeja ja tarjoilijoita, joten pahimillaan tämä veroalennus voi jopa lisätä työttömyyttä. Onpa ravintolaruokailu myös keskimäärin ympäristöystävällisempää kuin kotona tehty ruoka, sillä raaka-aineet saadaan käytettyä tehokkaammin.

Kaiken tämän jälkeen voidaan vielä kysyä, onko ruuanhinnan laskeminen todella mielekästä politiikkaa muutenkaan. Hulluin esimerkki jonka olen keksinyt: veronalennus tulee laskemaan makeisten hintaa mutta esimerkiksi hammastahnan hinta säilyy nykyisellään. Onko todella kaikkien etu, että ihmiset käyttävät suuremman osan tuloistaan ruokaan?

Keskustalaisten into vähentää ruuan verotusta johtunee siitä, että he kuvittelevat veronalennuksen parantavan maatalouden kannattavuutta Suomessa. Itse uskallan epäillä jopa tätä väitettä. Onko nimittäin mitään syytä olettaa, että ihmiset siirtyisivät enemmän suomalaisiin elintarvikkeisiin? Ei ole.

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto julkaisi viime viikonloppuna aiheesta kannanoton:

ViNO: Ruuan arvonlisäveroalennuksen sijaan perusvähennyksen korotus

Kuvan lähde ja lisenssi:

http://www.flickr.com/photos/stevendepolo/ / CC BY 2.0

TOAS ja ansaittu yhteiskunta

Pari päivää vanhan Aamulehden uutisen kommentit herättivät taas mielessä vanhan ärsyyntymisen aiheen, nimittäin joidenkin piiloasenteen eri ryhmien "ansaitusta paikasta" yhteiskunnassa. Taustaksi tähän siis mainittakoon, että TOASkin pääsee nyt sijoittumaan keskustaan ja sen tuntumaan aiempaa paremmin tonttien hinnan laskiessa ja rakennusliikkeiden tehdessä rakennuttajalle mielekkäämpiä tarjouksia.

Markkinatilanteen hyödyntäminen opiskelijoiden (ja rakennusliikkeiden siinä samalla) eduksi ei nyt kuitenkaan kelpaa kaikille. Opiskelijat kun eivät "ole ansainneet" keskusta-asumista, toisin kun kunnon ihmiset jotka ovat säästäneet elämänsä aikana satoja tuhansia euroja keskusta-asumiseen. Tämän elämyksen sitten etuuksilla elävät opiskelijat tulevat pilaamaan ja metelöimään heidän seuduilleen "jotka ovat siitä maksaneet". Kritiikkiä ei toki muuta se, että opiskelija saa saman verran opintotuen asumislisää, mikäli vuokra nousee hieman 200 euron yli.

Joka tapauksessa asian kritiikissä huvittavaa ovat oikeastaan suomalaisen porvarillisuuden kaksi puolta, jotka vääntävät kättä. Toisaalla on TOAS, joka vapaiden markkinoiden tilannetta hyödyntäessään suuntaa pääomiaan omien asiakkaidensa kysynnän mukaan. Tuollaisen markkinaehtoisuuden (ja vieläpä sen tukiessa rakennusliikkeiden osakkeenomistajia) luulisi lämmittävän kenen tahansa kapitalistin sydäntä. Toisaalla on taas sitten Tampellan kovan rahan omistusasuja, joka on luonnollisesti tehnyt joko sosiaalisen arvonnousun (sykähdyttävää) tai perityn rahan (kunnioitettavaa) avulla oman asumisvalintansa Tampereen kalleimmille alueille. Ja sitten se arvokas valinta vain riistetään pois mahdollistamalla ties minkälaisista sosiaalisista luokista tulevia opiskeljoita.

Olen joskus miettinyt, miten Suomen ainoan porvaripuolueen Kokoomuksen keskuudessa näitä asioita mietitään. Miten rintamalinjat asettuvat silloin kun joskus ironisestikin vastakkain asettuvat markkinoiden järkevä toiminta (tai vaihtoehtoisesti markkinoiden ulkoisvaikutukset) ja ilmeisten kannattajien asenteet. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että ainakaan elinkeinoelämän asenteet eivät ole aina puhtaan tai pyyteettömän markkinahenkisiä. Tämä näkyy jo yksin siinäkin, että EK:n ja Suomen Yrittäjien edut käyvät melko usein hieman ristiin, eikä SY:n porukoita työmarkkinaosapuolena oteta vieläkään täysin vakavasti. Tämä on jotenkin yllättävää, sillä jos markkinoiden haluttaisiin toimivan samoin kaikille ja vielä mahdollisimman vapaina, luulisi myös neuvotteluvaateiden olevan melko yhtenäisiä.

Todellisuudessahan aina löytyy Sukareita, ja menneisyydessä nyt vaikka Waldeneita, jotka kannattavat markkinoiden vapautta ja ohjautuvuutta aina niin kauan kuin ne palvelevat omaa etua. Jos taas eivät toimi, niin silloin kaikki keinot maakuntakaavojen muuttamisesta puolitehottomiin devalvaatioihin ovat yleensä olleet sallittuja. Sen jos minkä luulisi käyvän ainakin ideologisten talousmiesten, ja monien kokoomuslaisten, luonnon päälle. Ja onhan se käynytkin, jos yhtään vaikka Vapaavuoren viime aikojen toimintaa on seuraillut.

Johan nyt on markkinat

Jotenkin olen viime aikoina miettinyt kovin paljon markkinoita, yhtiöittämistä ja kilpailutuksia. Taustalla on toisaalta kaupungeissa esiintyvä suuntaus kohti erilaisia yhtiöittämisiä tai liikelaitosmyyntejä ja toisaalta valtion palveluiden järjestyminen erilaisiin valtionyhtiöihin.

Olen aina ollut sitä mieltä, jo ihan koulutuksenikin kautta, että eri organisaatioiden kannattaa keskittyä ydintehtäviinsä ja erikoistua niihin. Kaupungin kannattaa järjestää palveluita erilaisille asukkailleen hyviä ja huonoja aikoja varten, mutta mielellään nojautuen selkeisiin periaatteisiin. Yhtäläisiin mahdollisuuksiin ihan arvopohjalta tähtäävä peruskoulutus on aika selkeästi kunnan ydintoimintaa ja -palvelua. Sen sijaan jokin tietotekninen palvelu, tai suoranainen tuote, on aika selkeästi jotain mille vapailla markkinoilla on toimiva tarjooma- ja hinnoittelumekanismi. Väliin jää se kaikki muu toiminta, jonka käsittelyssä yhdistyy suloisesti poliittiset ambitiot ja ainakin näennäisesti järkiperusteinen argumentointi.

Asiaa ei tietenkään helpota se, että käsitteitä ja asioita sotketaan yleensä mahdollisimman tehokkaasti. Minun näkökulmastani ongelmat tiivistyvät oikeastaan kolmeen eri sarjaan:

1) Puhuttaessa vaikka infrapalveluiden tuotannosta ja sen järkevästä toteuttajasta hypätään hyvin helposti vaikka hyvinvointipalveluiden yksityistämiskehitykseen. Se on toisaalta harmi, sillä molemmat ansaitsisivat omat keskustelunsa johtuen jo ihan siitäkin, että eri alojen kustannusrakenteet, markkinatoimijat ja toimialojen kehityskulut eroavat aika paljon.

2) Yksityistämisen ja kilpailutuksen näkeminen perinteisenä oikeiston ideologisena missiona. Minun on kuitenkin aika vaikea nähdä sitä, miksi järkeviä toimenpiteitä tulee vastustaa vain siksi, että ne sattuvat osumaan yhteen joidenkin toisten toimijoiden ideologisen kehyksen kanssa. Ei varmaan meillä vihreilläkään ole mitään sitä vastaan, jos joku toinen puolue ottaa meille ideologisesti oikeita asioita ajaakseen suorastaan pragmaattisista lähtökohdista.

3) Markkinat ja yrittäminen nähdään jotenkin epäilyttävänä toimintana. Yksityistämisen jälkeen jotenkin kaupungin veronmaksajien "tulee maksaa myös yritysten voitot palveluiden kustannusten lisäksi". En näe kyllä tässäkään ongelmaa niin kauan kunhan verorahoja kuluu vähemmän ja palvelu pysyy yhtä laadukkaana. Minusta on jopa kansantaloudellisesti esteettistä ajatella, että joku pystyy järjestämään tuotannon niin tehokkaasti, että saa jostain niinkin epäseksikkäästä kuin kuntasektorin palvelutoiminnasta vielä voittoakin irti. Kyllä sellainen kansalainen, yrittäjä tai osakas, suorastaan palkinnon ansaitseekin.

Siltikin asiasta toivoisi jotain kunnollista, harkittua keskustelua. Mikä on kaupungin tehtävä ja missä taas markkinat tulevat vastaan. Tulen pitämään huolen että Virnu jotain asiasta syksyllä järjestää, toivottavasti yhdessä muiden toimijoiden kanssa.


Kunnallisella puolella käsitteillä on sentään mahdollisuus pysyä jotenkin näpissä. Valtion palveluiden osalta tilanne on, jos mahdollista, vielä mutkikkaampi. Ensinnäkin valtio-omisteisten yhtiöiden yhdistäminen toisaalta kriiseihin varautumiseen ja toisaalta kaikkien omistajien tasapuoliseen kohteluun on hankalaa, jolloin kysymyksenasettelu käsittelee lähinnä yritystoiminnan perusteita. On jotenkin kohtuutonta odottaa yksityiseltä osakkeenomistajalta huolenpitoa kansakunnan kriisivarmuudesta hänen miettiessään omaa sijoitussalkkuaan.

Sitten kun keskusteluun tuodaan erilaiset hyödylliset (tai hyödyltään kyseenalaiset) monopolit kuten VR, Alko tai Veikkaus niin aletaankin olla jo aika pahoissa ongelmissa. Esimerkiksi VR valtakunnallisena palveluntuottajana käskytetään vähän väliä parantamaan toimintaansa, jota se omalla tavallaan tekeekin, mutta sitten siinä sivussa pitääkin vähän tasoittaa suhdanteita aluepoliittisilla painotuksilla. Jotenkin vain tuntuisi reilummalta päästää kunnolla irti, jos kerran toimintaa ei valtio-omistuksessa oikeasti edes saa kehittää.

Eurovaalit voitettu

Me vihreät toteutimme mahdottomalta tuntuneen tavoiteemme kahdesta paikasta europarlamenttivaaleissa. Tästä tuloksesta on syytä olla ylpeä.

Pari faktaa:

• Vihreät olivat toiseksi suurin puolue Tampereella Kokoomuksen jälkeen. Demarit putosivat kolmanneksi.
• Vihreät ovat Pirkanmaalla kolmanneksi isoin puolue. Taakse jäivät tällä kertaa keskustalaiset. Edellä ovat vielä kokoomus ja demarit.
  
• Valtakunnallisesti tuplasimme tietenkin paikkamäärämme. Tulos on huikea, kun ottaa huomioon, että Suomen kokonaispaikkamäärä laski.
• Euroopan parlamenttiin tulee ilmeisesti 52 vihreää. Tämä tarkoittanee noin 22 prosentin kasvua.

Martti Tulenheimo analysoi ansiokkaasti blogikirjoituksessaan Mikä ihmeen työväenliike? vasemmiston tappiota ja vihreiden nousua.

EU-tason nuorisopoliittiset terveiset

Vihdoin ehtii kirjoittamaan jonkinlaisen tilityksen siitä, mitä tapahtui FYEGin vuosikokouksessa ja kevätkonferenssissa Alankomaissa, Maastrichtissa 23.-26.4. Olin siellä vieraan asemassa edustamassa VINOa ja Virnua. FYEG eli Federation of Young European Greens on Euroopan vihreiden nuorisojärjestöjen kattojärjestö. Suurin osa FYEGin jäsenjärjestöistä on kansallisten vihreiden puolueiden virallisia nuorisosiipiä, mutta erityisesti Itä-Euroopan alueelta on mukana myös aktiivisia ympäristöjärjestöjä ilman virallista statusta vihreässä puolueessa.

Tapahtuma kesti neljä päivää ja oli hengästyttävä kokemus. Kyseessä oli toinen FYEGin järjestämä tapahtuma, johon otin henkilökohtaisesti osaa - uuden tiedon ja uusien tuttujen määrä oli valtava. Lisäksi ohjelma oli tiukka ja mielenkiintoinen. Aloitimme torstaina virallisella vuosikokouksella ja uudet hallitukseen pyrkijät sekä puheenjohtajaehdokkaat (mies ja nainen) esittäytyivät. Suomesta miespuheenjohtajan pallille pyrki Markus Drake, joka kuitenkin koko viikonlopun kestäneestä ankarasta lobbauksesta huolimatta hävisi kisan bosnia-herzegovinalaiselle Gordan Isabegovicille. Tasapainottelu Itä- ja Länsi-Euroopan välillä vaikutti varmasti äänestystulokseen: ainoa naispuheenjohtajakandidaatti on hollantilainen Eline van Nistelrooij ja kaksi kolmesta miespuheenjohtajaehdokkaasta tuli lännestä (Belgia ja Suomi). Uusien ja vanhojen jäsenvaltioiden välistä tasapaino ilmeisesti koettiin tärkeäksi – lisäksi äänet jakautuivat liikaa kahden läntisen kandidaatin välillä. FYEGin uusi hallitus on siis ensimmäistä kertaa vuosiin ilman suomalaisvahvistusta, kun Teo Kortman ei enää asettunut ehdolle.

Perjantaina ja lauantaina vuosikokouksen viralliset kiemurat keskeytyivät kevätkonferenssin vuoksi. Konferenssin teema oli EU-vaalit. Keskusteluiden aiheina olivat esimerkiksi Green New Deal sekä Lissabonin sopimus. Myös se, kuinka EU saataisiin lähemmäksi kansalaisia, oli yhden paneelin aiheena. Teimme myös pienen tempauksen ja jaoimme Green New Deal-ilmapalloja ja lentolehtisiä kauniin Maastrichtin kaduilla. Asiaa vaikeutti vain hiukan se, että suurin osa vihreistä nuorista ei puhu hollantia ja lisäkysymyksiin vastaaminen oli hieman haasteellista...

Kevätkonferenssin jälkeen jatkoimme vuosikokousta lauantai-iltana. Imin innokkaasti tietoa FYEGin rakenteesta ja toimintakulttuurista. Ilmeisesti esimerkiksi yhteydenpito kansallisiin jäsenjärjestöihin ja äänensä kuuluviin saaminen Euroopan vihreässä puolueessa aiheuttavat hankaluuksia. Lisäksi budjetti on tietenkin aina liian pieni. Hakijoita FYEGin hallitukseen oli vain yksi enemmän kuin hallituspaikkoja – hallitustyöskentely on hyvin aikaavievää ja siksi kisaan ei kannata lähteä ilman pitkää etukäteisharkintaa.

Lauantai-iltana tapahtuneista hallitusvalinnoista tuli loppujen lopuksi melkoinen farssi. FYEGin säännöissä havaittiin puutteellisuuksia ja äänestysjärjestelmää jouduttiin spontaanisti muuttamaan – ja ensimmäisen ääntenlaskennan jälkeen huomattiin että suurin osa äänestäjistä ei ollut ymmärtänyt uutta äänestämisjärjestelmää. Muutaman uudelleenäänestyksen jälkeen hallitus saatiin kuitenkin valittua. Lauantain ohjelma venyi sen verran, että loppujen lopuksi olin onnellinen siitä, että olin paikalla vain vieraan statuksella ilman äänioikeutta. Väsymys esti siinä vaiheessa jo järkevän ajattelun enkä olisi varmaan saanut kirjoitettua oikeaa nimeä papereihin - onneksi Jehki ja Verna Helsingistä käyttivät VINOn äänet harkitusti ja viisaasti.

Tarkempi raportti (joka toivottavasti saadaan viimeisteltyä pian) hyväksytyistä linjapapereista - mm. abortista, romanien asemasta ja paljon keskustelua herättäneestä regionalismista - , uusista jäsenjärjestöistä ja muusta ohjelmasta löytyy VINOn wikistä http://www.vino.fi/jasenet/wiki/. FYEGin oma raportti ja yleiskokouksen sekä konferenssin pöytäkirjat löytyvät sen sijaan täältä http://www.fyeg.org/cms/index.php?option=com_content&task=blogcategory&id=59&Itemid=79.

Loppukaneettina kerrottakoon, että äänestyshässäkkä ei ollut ainoa jännitysmomentti Maastrichtissa: hollantilainen FYEG-aktiivi menetti pyöräonnettomuudessa muistaakseni seitsemän hammasta ja belgialainen toista miestä suudellut nuori miesaktiivi hakattiin hostellin viereisessä puistossa viimeisen illan bileiden jälkeen. Kummallekaan ei käynyt kuitenkaan kovin pahasti vaan he jatkoivat konferenssia kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuulin FYEGin vuosikokouksessa aikaisemmin mukana olleilta, että näin tapahtumarikasta konferenssia ei ole koskaan aikaisemmin ollut. No, tulipa koettua siis jotain ennennäkemättömän hurjaa ja tutustuttua EU-tason politiikkaan hieman käytännössä. Suosittelen – oli hauskaa!

Miksi äänestää?

Sinun äänesi ei tule ratkaisemaan näitä vaaleja. Vihreiden toinen paikka ei tule ratkeamaan yhdellä äänellä. Vaikka haluaisitkin Vihreille vaalivoiton, ei sinun välttämättä kannata äänestää. Ei kenenkään oikeastaan kannata äänestää, jos haluaa vain vaikuttaa lopputulokseen.

Mutta äänestämisessä ei ole kyse siitä. Kuten parhaat asiat elämässä, tai elämä itse, se ei ole päämäärärationaalista. Käyn kirkossa ja äänestän samoista syistä – omatunto lievittyy, vaikka tietää, että homma on kusetusta, ilmaisi eräs fiksummista tuttavistani. Ja hän puhuu oikeasta asiasta, mutta minulle vieraalla tavalla. Kyse on siitä, että tuntee yhteyttä johonkin suurempaan, vaikka tietää sen olevan myytti.

Myytit ovat vain asioita, joista ei voida sanoa, ovatko ne totta vai ei. Jotkut näistä asioista ovat hyviä, peräti välttämättömiä, kuten demokratia on tälle maalle ja unionille. Me hallitsemme itseämme yhdessä, uskomme sen olevan totta ja näytämme uskomme, jos ei muuten, niin vaalipäivinä ainakin.

Anarkisti sanoisi oikeutetusti, että alhaiset äänestysprosentit tarkoittavat sitä, että kaikki meistä eivät usko siihen (mutta hänelle demokratia ei varmaan olekaan myytti, vaan valhe). Jos et usko, niin olkoon, mutta yritä edes vallankumousta sitten. Jos uskot, näytä se itsellesi ja muille, että hekin uskoisivat.

Mene ja äänestä viimeistään sunnuntaina. Ole osa meitä: Eurooppaa, Suomea ja mahdollisesti myös Vihreitä.

Tekijänoikeustaistelu pitää lopettaa

Kirjoitus on julkaistu Vihreässä Langassa 8.5.

Leena Lehtolainen osoittaa kirjoituksellaan Tekijän oikeus? (Vihreä Lanka: 24.4.2009), miten vähän muutoshalua "piraattien" oletetulla vastapuolella on tekijänoikeustaistelussa.

Lehtolainen vertaa tekijänoikeusrikkomuksia vaivatta varastamiseen. Viis siitä, että tuotteen kopioinnin ja varastamisen välillä on selvä ero: toisessa kummatkin saavat tuotteen ja toisessa toinen saa ja toinen menettää. Jos Teosto ja kirjakustantajat pyörittäisivät karkkikauppaa, ei karkkeja muuten saisi käyttää kakkujen koristeluun ilman erillistä korvausta, sillä kakkuhan on selvä johdannaisteos minimipalkalla tehdyistä karkeista.

Kirjailija tai edes kustantaja ei menetä sentin senttiä sillä, että Google levittää kirjoja, joiden painokset ovat lopussa. Tämä on lähinnä surkuhupainen esimerkki siitä, ettei kustannusala osaa sopeutua muuttuvaan maailmaan. Jos alalla olisi vähääkään tulevaisuudentajua, vastaava palvelu takoisi rahaa jo tänä päivänä niin kustantajille kuin kirjailijoillekin. Tietokanta kaikista maailman kirjoista todennäköisesti luo uutta kysyntää jo kauan sitten unohdetuille kirjoille ja itseasiassa näin kasvattaa tekijänoikeuden arvoa. Google muuten on sitoutunut mainosten lisäksi myös myymään kopioita näistä kirjoista. Tuloista suurin osa menee kustantajille.

Meitä huolestuttaa, millainen on tulevien sukupolvien kunniotus lakeja kohtaan. Tällä hetkellä 69 prosenttia nuorista kertoo rikkoneensa tekijänoikeuslakia. Millaisen viestin annamme tuleville sukupolville kriminalisoimalla nuorille täysin luonnollisen tavan hakea kulttuurielämyksiä? Tekijänoikeussotaan tarvitaan rauha ennen kuin siitä tulee täydellinen sukupolvisota.

Musiikkiteollisuus ei tällä hetkellä joutuisi taistelemaan Pirate Bayn kaltaisia tahoja vastaan, jos se olisi hyväksynyt Napsterin tarjouksen maksaa mainostuloistaa korvauksia musiikkiteollisuudelle. Kannattaa miettiä, kuka taistelussa itseasiassa on voittanut. Köyhä muusikko, musiikkifanaatikko vai valtava määrä tekijänoikeusjärjestöjen asianajajia? Itse veikkaamme jälkimmäistä. Kirjallisen kustannustoiminnan piirissä ollaan seuraamassa samoilla jäljillä, kun uudenlaista palvelua tarjoavaa Bookabooka - kirjojenvuokrauspalvelua ollaan ajamassa alas oikeustoimin uhkailemalla. Ratkaisu on tyypillinen alalle, joka haluaa kynsin hampain pitää kiinni vanhoista menetelmistä ja saavutetuista eduista, liiketoiminnan mielekkään kehittämisen sijaan.

On aika lyhentää tekijänoikeusten kesto kohtuulliseksi, varmistaa oikeus kulttuurin uudelleenkäyttöön luovassa toiminnassa ja vahvistaa yhteisen kulttuurimme rahoitusta.

Heikki Sairanen
Jaakko Stenhäll

Kahvia ja kunnallispolitiikkaa 18.5.

Virnun puolen kuun perinteeksi muodostunut Kahvia ja kunnallispolitiikkaa keskustelutilaisuus pidettiin tällä kertaa Kahvila Hertassa. Ajankohtaisista asioista virnulaisille oli lupautunut puhumaan vihreän valtuustoryhmän varaanpuheenjohtaja Kirsikka Siik. Keskusteluissa esille nousseita asioita olivat muun muassa valmistelussaan loppusuoralla oleva Tampereen kaupungin strategia, kaupunkirakenteen haasteet ja trendit lähitulevaisuudessa sekä Tampereen sähkölaitoksen tilanne.

Itselleni tapaamisesta mieleen jäi pyörimään yhä lisääntyvän halun saada enemmän asumisväljyyttä (eli neliöitä/asukas) ja kestävän kaupunkisuunnittelun yhdistäminen. Toki asuntojen energiatehokkuus paranee varmaankin tulevaisuudessa, mutta saavutetut hyödyt voidaan ainakin osin syödä rakentamalla vain liiaksi kerrospinta-alaa. Poliittisella tasolla tuollaista asennemuutosta on kohtuullisen hankalaa ajaa ("Ei, te haluatte nyt pienempiä kämppiä, eikös juu?"), mutta yhtä lailla ongelmia seuraa erilaisten talouksien asemaa tarkastellessa. Perheasuntoa ostettaessa se asunnon viides huone on jo suhteessa melko paljon halvempi kuin yksineläjän tiukka valinta yksiön tai kaksion välillä.

Ehkä kulttuurilliset muutokset asuntojen jakamisen ja muun sellaisen kautta voivat tuoda tilanteeseen ratkaisuja, merkit ovat kuitenkin tällä hetkellä melko heikkoja elleivät näkymättömiä. Ilmeisesti se on ainakin tapahtumassa, että lapsiperheet ovat muuttamassa kaupunkien keskustoihin, joka lopulta on elinvoimaisen ja monipuolisen kaupunkikuvan kannalta keskeistä.



Toisena asiana haluan vain hieman sivusta mainita toiminnasta kunnallispoliitikassa yleensä. Olen nimittäin vasta viime aikoina, valtuustyoryhmän työskentelyä tiiviisti seurattuani, alkanut ymmärtää eroja aktiivisten valtuutettujen ja passiivisten ryhmän kumileimasinten välillä. Siksi voikin olla tyytyväinen, että meillä on sellaisia valtuutettuja kuin Kirsikka, jotka todella laittavat itsensä likoon työtunteja ja -tarmoa säästämättä. Heitäkin, monien muiden puurtajien lomassa, pitäisi koittaa paremmin muistaa.

Kahvia ja kunnallispolitiikkaa -tilaisuuksia järjestetään taas viimeistään syksyllä. Tarkkaile Virnun nettisivujen tapahtumakalenteria.

Puoluekokous Jyväskylässä

Virnun puoluekokousedustajat palasivat juuri Jyväskylästä. Kokouksessa valittiin puheenjohtajisto, hyväksyttiin strategia ja pidetiin toinen toistaan hienompia puheita. Varmaan moni meistä edustajistamme haluaa jakaa tuntojaan matkan suhteen, mutta laitanpa tänne blogiin puheenjohtaja Anni Sinnemäen ensimmäisen linjapuheen tässä puoluekokousväsymyksessä.

Virnulaisille tärkeitä ajattelijoita

Tänään Virnun kulttuuripiiri kokoontui ravintola Telakalle kertomaan omista lempikirjailijoistaan tai -ajattelijoistaan, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Ajattelin lyhyesti esitellä esiin tulleet henkilöt, koska kattaus oli oikein mielenkiintoinen.

Andrew Sullivan, brittiläinen poliittisen blogikulttuurin uranuurtaja, joka on pitänyt lähes koko 2000-luvun Daily Dish -blogia, jossa kommentoi lähinnä USA:n politiikkaa. Mielenkiintoisen hänestä tekee harvinainen yhdistelmä homoseksuaalia katolilaista ja konservatiivia.


Buddha, mutta tässä olennaista ei ollut niinkään historiallinen henkilö vaan hänen jälkeensä jättämä elämän filosofia. "Onneen ei ole olemassa tietä; onnellisuus on tie."


Johan Norberg, ruotsalainen taloushistorioitsija, josta itse kerroin puhuu globalisaation ja vapaan kaupan puolesta. Hän on muokannut käsitystäni kapitalismista ja auttanut ymmärtämään, että vaatimus sen esteiden purkamisesta ei välttämättä ole lähtöisin ahneudesta vaan pikemminkin oikeudenmukaisuudesta ja kaikille paremman maailman tavoittelusta.


Lawrence Lessig, yhdysvaltalainen oikeustieteen professori, joka on ollut aktiivinen tekijänoikeusasioissa. Hän on puhunut vapaan kulttuurin puolesta ja vastustanut tekijänoikeuksien voimassaolon pidennyksiä.


J.R.R Tolkien, brittiläinen kielitieteilijä, joka loi kokonaisen maailman, josta Taru Sormusten herrasta -kirja kertoo vain pienen osan.


K-A Fagerholm, suomalainen poliitikko, joka toimi politiikan keskiössä monen vuosikymmenen ajan ollen mm. eduskunnan historian pitkäaikaisin puhemies.

Uusia avauksia vaihtoehdottomuuden sijaan

Viime aikoina hyvin eri medioissa läpi menneet vihreiden nuorten järjestöjen kannanotot ovat herättäneet virkistävää kommentointia eri foorumeilla. Lähinnä keskustelu johtuu kannanottojen aiheista, kasvisruoan osuuden lisäämisestä kouluruokailussa ja kirkon roolista yhteiskunnallisten palveluiden tuottajana. Varsinaisiin teemoihin kytkeytyvän keskustelun lisäksi kommenteissa on usein ollut mukana tiukan kriittisiäkin näkemyksiä siitä, että vihreät nuoret tai vielä yleisemmin vihreät haluavat yleistää omat ajatus- ja käyttäytymismallinsa kaikkeen kansaan ulottuvaksi kontrolloinniksi. Minusta tällaisesta kritiikistä ei pidä ensinkään loukkaantua, vaan ajatella asiaa laajemmin.

Mielekkäässä poliittisessa toiminnassa ajaudutaan usein tilanteeseen, jossa vallalla olevia rakenteita, asenteita ja ajatusmalleja ravistellaan. Esimerkiksi kahdeksan tunnin työaika, luonnonsuojelun poliittisen painoarvon nostaminen tai vaikkapa 80 kilometrin tuntinopeusrajoituksen säätäminen ovat olleet aikoinaan hyvinkin kiisteltyjä ja vallitsevan poliittisen mielipiteen vastaisia. Monet uudistukset toki juontavat juurensa usein siitä, että uusia ajatuksia on otettu poliittisen päätöksenteon piiriin. Samalla on kuitenkin muistettava, että tällainen rajankäynti on keskeinen osa politiikkaa.

Näin ollen olenkin eniten innoissani silloin, kun yhteiskunnallisessa keskustelussa esitetään todellisia mielipiteitä, jotka toisinaan jopa eroavat nykyisestä konsensuksesta. Poliittisilla nuorisojärjestöillä ei ole yleensä suurta valtaa vaikuttaa pitkällä käsittelyssä oleviin reaalipoliittisiin kysymyksiin. Tämän puute on mahdollista korvata ainoastaan uusilla näkökulmilla tai uusilla avauksilla, jotka usein perustuvat vahvaan faktapohjaan, höystettynä joko vahvalla visioon tulevaisuudesta tai ideologiasta. Silloin tällöin nämä avaukset sitten etenevätkin, ainakin muiden toimijoiden ottaessa niitä omikseen, luoden merkitystä myös sille tavalliselle ja raa’alle ideointityöskentelylle jota me Virnussa harrastamme hyvinkin säännöllisesti.

Näitä kuvia, näitä tunnelmia ensimmäisestä liittarista

Kun lupauduin kirjoittamaan tähän blogiin ensikertalaisen kokemuksistani ViNOn liittokokouksessa, esitettiin epäilyjä, että tekstini saattaisi olla liian realistinen. Tämä kirjoitelma on siis enemmänkin temaattinen analyysi kuin mimeettinen kuvaus viikonlopusta – varsinkin kun Jaakko on jo varsin ansiokkaan kortensa siihen kekoon kantanut.

Teema 1. Lähdin Joensuuhun lähinnä kuuntelu- ja katseluoppilaaksi. Vaikka olen erinäisissä järjestöissä ja yhdistyksissä toimiessani tottunut kokousjargoniin, liittokokouksen byrokratia oli jotain aivan uutta. Mietin, miksi nuortenkin ihmisten pitää tehdä tästä niin jäykkää. Toisaalta kaikenlainen jämptiys ja tiettyjen ”rituaalien” mukaan toimiminen tekee painavien kysymysten käsittelystä huomattavasti helpompaa. Oikeastaan sellaiset fraasit kuin ”Arvoisa liittokokousväki” tai ”Kiitän teitä puheenvuorosta, arvon puheenjohtaja” ovat sangen viehättäviä. Toivottavasti kommenttipuheenvuoroja ei tulevaisuudessa sentään tarvitse pyytää paperilapulla viuhtomalla ja sitä samalla raivoisasti täyttämällä.

Teema 2. Suomalaiseen kansanluonteeseen tuntuu lähtemättömästi kuuluvan pikkuasioihin takertuminen. Suuriin ja tärkeisiin ongelmiin on vaikea ottaa kantaa, edes mutu-tasolla, mutta se, voiko ”ja”-sanaa käyttää kaksi kertaa peräkkäin samassa lauseessa, herättää äänekkäitä intohimoja. Toisaalta suurista kysymyksistä saatetaan olla jo valmiiksi samaa mieltä, eikä työryhmän muotoilemiin kantoihin siksi esitetä vastalauseita. Ansaitumman tunteen vallankäytöstä saisi kuitenkin hyvin perustellusta, asiantuntevasta puheenvuorosta.

Teema 3. Poliittinen korrektius on sitten asia erikseen. On kummallista, että vaikka monet nyökyttelivät hyväksyvästi Heikin ansiokkaalle puheenvuorolle määrittelyihin ripustautumisen vaarallisuudesta, sellaiset sanat kuin ”nainen” tai ”mies” saivat lähes kirosanan aseman. Uskokaa nyt, ei se karhu tule sieltä metsästä, vaikka sanonkin sen ääneen.

Teema 4. Kuten Jaakkokin alla olevassa tekstissään mainitsee, uusien näkökulmien saaminen on liittokokouksen parasta antia. Allekirjoitan! Vieraannuttavan efektin tuottivat niin uudet tuttavuudet, uudet keskustelunaiheet kuin uusi ympäristökin – välillä erehdyin luulemaan olevani ulkomailla (”Hmm, mitäs eksoottista täältä löytyy ruokakaupasta... Ai niin, olen Suomessa!”)

Johtopäätökset. Hauskaa oli. Omat ajatukseni kirkastuivat. Pitäisi tutustua enemmän talouskysymyksiin (ks. kohta 2). Ainoana suurempana miinuksena mainittakoon, etten edelleenkään ole löytänyt toteemieläintäni. Where art thou?

Liittokokouksen tunnelmia

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden ylin päättävä elin, eli toinen vuoden kahdesta liittokokouksesta, pidettiin viime viikonloppuna Joensuussa. Sinällään mielenkiintoisten henkilövalintojen lisäksi asialistalla oli myös poliittista sisältöä, nimittäin uudistetun periaateohjelman ja siihen liitteeksi tulevien lyhyiden kantojen hyväksyminen. Periaateohjelman osalta yksityiskohtaista käsittelyä ei tällä kertaa enää käyty, ja niinpä päähuomio keskittyikin lyhyisiin kantoihin, joiden on tarkoitus evästää eri toimijoita ViNOn tärkeimmistä kannoista. Tämä aiheutti, kuten voi arvata, reilusti keskustelua yli 70 liittokokousedustajan kansoittamassa kokoustilassa.

Vaikka poliittinen ohjelmatyö onkin hankalaa, varsinkin suurella joukolla toteutettuna, on siinä myös arvonsa. Kuten eräässäkin puheenvuorossa mainittiin, se vähintäänkin pakottaa vihreiden maanlaajuisesti kokoontuneet vihreät nuoret käsittelemään myös niitä asioita, joista ollaan eri mieltä. Siinä prosessissa jokainen saa, ainakin toivottavasti, myös uusia näkökulmia omaan ajatteluunsa ja parhaimmillaan kokonaan uusia mietintöjen aiheita.

Omalla kohdallani liittokokousten parasta poliittista antia on ollut edellä mainittu uusien näkökulmian saaminen. Maailmankuva ei koskaan muutu niin voimakkaasti ja selkeästi kuin silloin, kun asiaan perehtynyt ihminen sitä hyvin perustellen valaisee. Toki tässä ei aina onnistuta kaikilla tasoilla ja teemoilla, ihmiset kun ovat erehtyväisiä, mutta oppimisprosessiin kuuluu sekin aivan yhtäläisesti.

Kun nämä viralliset keskustelut vielä liitetään vähintäänkin yhtä tärkeään epäviralliseen yhdessäoloon ja biletykseen, ei olekaan ihme että liittarit ovat monille vuoden odotetuimpia tapahtumia. Sen takia myös kovin soisikin, että kaikki pääsisivät tästä osallisiksi taas ainakin seuraavalla kerralla, myös he urheat hallituslaisemme jotka jaksoivat painaa työryhmissä taas kerran yömyöhään.

Kotimaista lihaa - hinnasta tinkimättä!

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden yleisönosastolla 25.3. hieman toimitettuna.

Viime viikkoina vellonut salmonellarehukohu nakertaa suomalaisen eläintuotannon kotimaisuuden myyttiä. Maatalouden massiivista tukemista perustellaan usein puhtaudella, turvallisuudella ja kotimaisuudella. Kun kotimainen eläintuote ei ole puhdas tai turvallinen, syy löytyy kuitenkin yhtäkkiä ulkomailta. Lähes poikkeuksetta eläinten ruokintaan käytetty proteiinipitoinen rehu on ulkomaista alkuperää, näin ilmeisesti myös salmonellan saastuttamassa rehuerässä. Suomalainen maatalous onkin muuttunut yhä enemmän suuntaan, jossa suomalaiset eläimet toimivat koneina, jotka muuntavat etelä-amerikkalaista soijaa kotimaiseksi lihaksi. Tämän tuotantomallin sanelee käytännössä elintarviketeollisuus, joka tehdessään sopimukset tuottajan kanssa päättää mitä ja millä rehulla tuottaja tuottaa.

Niin rehuntuottajat kuin maatilat syyttävät Euroopan unionia siitä, että sen maatalouspolitiikka ei mahdollista proteiinipitoisen rehun kannattavaa tuotantoa Suomessa. Mielestäni vähintään yhtä suuri ongelma on lihan arkipäiväistänyt ruokakulttuurimme. Koska lihasta on haluttu jokapäiväinen hyödyke, on siitä ollut välttämätöntä tehdä myös mahdollisimman halpaa. On luotu tilanne, jossa on normaalia nauttia lihaa vähintään kahdesti päivässä aterioilla, ja mielellään myös välipalojen yhteydessä esimerkiksi leikkeleinä tai muina eineksinä. Samalla lihan laadun on annettu pudota, ja tuotannon kestävyys ja eettisyys on tullut enenevissä määrin kyseenalaiseksi.

Viime aikoina, kun eläintalouteen liittyvät ilmasto-ongelmat ja eettiset kysymykset ovat saaneet entistä enemmän ansaitsemaansa huomiota, on kasvissyönnistä tullut yhä yleisempää. Ihmisen ravintotarpeet voidaan erittäin hyvin tyydyttää kasvisperäisellä ruoalla, mistä hyvinvoivat kasvissyöjät ja vegaanit ovat hyvänä esimerkkinä. Monista täysi kieltäytyminen lihasta tuntuu turhalta ehdottomuudelta, vaikkakin samalla he monesti suhtautuvat yhtä ehdottomasti siihen, että liha ei olisikaan päivittäinen elintarvike. On kuitenkin olemassa myös erilaisia tapoja nauttia lihasta. Selvittämällä syömänsä lihan alkuperän kuluttaja voi varmistua lihan puhtaudesta, turvallisuudesta ja laadusta. Esimerkiksi kotimainen luomuliha täyttää nämä kriteerit usein hyvin, ja monet kokitkin tuntevat luomulihan laadukkuuden verrattuna tavalliseen tehotuotettuun lihaan. Luomutuotannon suosiminen synnyttäisi kysyntää, joka pakottaisi elintarviketeollisuuden muuttamaan tuottajille kohdistamiaan vaatimuksia. Näin niin luomulihan tarjonta kuin kaupassa olevan lihan laatu paranisivat. Kehotankin yhä useampia lähtemään mukaan luomaan uutta ruokakulttuuria, jossa syödään lihaa harvemmin, mutta laadukkaampana.

Muiden toimia

Kokoomunuorten kannanotto "Valtion ylivelkaantuminen estettävä sosiaalimenoja leikkaamalla" on herättänyt tänään yleistä tyrmistystä ja syystä. Täytyy sanoa, että tämän kannanoton kirjoittajien pääsemistä vallankahvaan odotan pelkästään kauhulla.

Kaikki toimijat tunnustavat tietenkin sen, että valtion velkaantuminen on kaukana ongelmattomasta. Velka jää hyvin todennäköisesti meidän nuorempien maksettavaksi. Sosiaaliturvan leikkaaminen kuitenkin vain pahentaisi tilannetta. Hyvin merkittävä osa sosiaaliturvasta aiheuttaa muutaman vuoden päästä paljon suurempia kustannuksia yhteiskunnalle, ellei karsita valtiota aivan täysin minimiin niin, että jäljellä jää todella pelkästään kapea kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen. Sittenkin tilanne on vähän siinä ja siinä, sillä rikollistenkaan hoitaminen ei ole ilmaista puuhaa ja toisaalta esimerkiksi kansalaisille langenneet terveydenhoidon ja koulutuksen kustannukset olisivat todennäköisesti tolkuttomia ja kansantaloutta rasittavia.

Enkä edes tässä ole vielä nostanut esiin ehdotuksen ilmeisintä ongelmaa: se on epäinhimillinen. Odotan kokoomusnuorilta selvää listaa siitä, keltä tulee leikata. Opiskelijoilta? Eläkeläisiltä? Juuri irtisanotuilta? Terveydenhoidosta? Lapsilisistä? Päiväkodeista? Kouluista? En usko, että järjestöstä löytyy tosiasiassa munaa avata ajatteluaan tämän mölöytyksen jälkeen, sillä tällainen huutelu voi hyvinkin mustamaalata koko puolueen toiminnan ja seuraaviin vaaleihin ei enää ole pitkä aika.

Emme mekään Vihreissä nuorissa ja opiskelijoissa halua takertua mennesiin rikkinäisiin rakenteisiin. Esimerkiksi osa tehtaista on menossa nurin muutamien lähivuosien ja voi olla, että pääsemme helpommalla, jos alamme vain hakea uusia kasvualoja. Tähän ajatukseen perustimme ViNOn kannanoton. Kannanoton otsikko on provosoivasti "Vihreät nuoret ja opiskelijat: Elvytystoimien edistettävä luovaa tuhoa".

Heikoimpien tilanteen huonontaminen on kuitenkin tyrmistyttävän hirveä ajatus.

Vitutuksesta viisastuneina

Alla Ville Laineen ansiokkaat muistiinpanot 4.3. pidetystä viherkriittisestä keskustelutilaisuusta, jotka tänne välitän:

Vihreä ajattelutapa on löytänyt tiensä lähes jokaisen suomalaisen arkipäivään. Pieniin ekologisiin tekoihin kannustavat niin paikallislehdet kuin valtakunnalliset mediatkin. Lienee lähes mahdotonta välttyä poimimasta jonkinasteisia tiedonjyväsiä ilmastonmuutoksesta, kestävän kehityksen tärkeydestä ynnä muista ajankohtaisista ympäristökysymyksistä. Vaikka sulkisikin silmänsä ja korvansa tietoisesti kaikelta edellä mainitulta informaatiolta, ympäristönsuojelun laiminlyönnin seuraukset alkavat asteittain kehittyä tulevaisuuden uhkakuvista nykyhetken painajaiseksi. Tästä huolimatta vihreä liikehdintä on saanut osakseen runsaasti arvostelua niin puolueena kuin ideologiana. Keskiviikkona 4. maaliskuuta kirjastokahvila Metsossa pidetyssä avoimessa aivoriihessä ”Mikä Vihreissä vituttaa?” pyrittiin purkamaan auki kritiikin syitä sekä puolueen imagon että tosiallisen toiminnan näkökulmasta ja esittämään mahdollisia parannusehdotuksia nykytilanteeseen.

Vihreiden imagon kannalta ongelmalliseksi koettiin vahva virheellinen profiloituminen vain luonnon ja ympäristön oikeuksien puolesta puhujaksi varsinkin haja-asutusalueilla. Arvoliberalismin ja inhimillisemmän sosiaaliturvajärjestelmän edistäminen ynnä muut jokaista kansalaista koskettavat pyrkimykset eivät kantaudu kuin satunnaisesti suurten asutuskeskusten ulkopuolisen väestön keskuuteen. Tämän lisäksi puolueen toiminnan yhteneväisyydet kansalaisjärjestöjen toiminnan kanssa voivat herättää vääristyneitä mielikuvia liian radikaalista tai muuten epäsovinnaisesta vaikuttamisesta. Äänestäjä voikin pelätä, mihin hän sitoutuu puoluetta kannattaessaan. Toisaalta sitoutumisen ongelmaksi nähtiin myös se, että stereotyyppinen mielikuva puolueen kannattajasta on voinut muotoutua yli-inhimilliseksi. Yksityisautoileva sekasyöjä saattaa vieraantua Vihreistä vain siksi, ettei alemmuudentunnossaan koe kykenevänsä täyttämään kuvittelemiaan moraalisia standardeja. Puolueen toimintaa satunnaisesti seuraavalta saattavatkin mennä jyrkät kannat ja periaatteet sekaisin, jolloin ideaaleihin ratkaisuihin pyrkiminen nähdään liiankin ehdottomana ja kompromisseihin tyytymättömänä. Imagon ristiriitaisuutta lisää se, kuinka puoluetta arvostellaan sekä selkärangattomaksi tehdessään myönnytyksiä suurempien päämäärien saavuttamiseksi että vastaanhangoittelevaksi esittäessään kritiikkiä itselleen tärkeissä periaatekysymyksissä.

Kaikki kritiikki ei kuitenkaan johdu epätietoisuudesta tai imagon vääristyneisyydestä. Vihreiden puolueohjelmien suuri määrä ja niiden päivittämättä jättäminen on muodostanut tilanteen, jossa käytännössä kukaan ei ole perillä kaikista puolueen virallisista kannoista. Puoluetta arvostelevat tahot voivatkin helposti vedota argumenteissaan johonkin epäselvästi muotoiltuun kantaan, joka tosiasiassa on itse puolueen sisällä selkeytetty, muttei päivitetty puolueohjelmaan. Myös Vihreiden sisäinen kritisointi koettiin hankalaksi: esimerkiksi feminismi ja puna-vihreys eivät saisi muodostua sellaisiksi itseisarvoiksi, joiden lävitse ajetaan kritiikittä uusia periaatteita. Samalla tavalla dogmaattisuutta tulisi pyrkiä välttämään puolueen ottaessa kantaa muun muassa energia- ja maahanmuuttokysymyksiin. On argumentoitava periaatteiden ja faktojen pohjalta – ei vain periaatteesta. Myös puolueen linjaukset tulisi muotoilla niin, ettei idealistisen ja realistisen tilanteen välille synny sovittamatonta ristiriitaa. Parempi tulevaisuus rakennetaan osatavoittein.

Niin imagon kuin käytännönkin ongelmien ratkaisuna pidettiin läpinäkyvyyden lisäämistä sekä puolueen päätöksenteossa että toiminnassa. Mitä selkeämmin päätösten, kannanottojen ynnä muiden linjausten luomisprosessi on tarkasteltavissa, sitä helpompi on löytää mahdolliset epäkohdat ja pyrkiä korjaamaan ne. Samalla tavoin vihreän politiikan ei pitäisi olla totuuksien julistamista, vaan niistä keskustelua. Ylhäältä sanellut periaatteet hukuttavat moniäänisyyden, jota voisi pitää demokratian ytimenä. Moniäänisyys ei kuitenkaan kasva, ellei keskustelun piiriä kasvateta. Aivoriihessä koettiinkin tärkeäksi keskustella politiikasta Vihreiden ulkopuolisten ihmisten kanssa. Tällöin ennakkoluulot puoluetta kohtaan voivat hälventyä, kun taas Vihreät itse saavat uuden kanavan näkökulmiensa avartamiseen. Uusia ääniä vihreän liikehdinnän sisälle pitäisikin hakea aktiivisesti muun muassa korkeakoulumaailman ulkopuolelta. On paradoksaalista, kuinka puolue taistelee niiden puolesta, joilla ”ei ole ääntä”, mutta kannatus akateemisen ja hyvin toimeen tulevan väestön ulkopuolella on vähäistä.

Keskustelussa toivottiin Vihreiden selkeyttävän poliittista viestimistään. Puolueen tulisi puhua asioista siltä kannalta, miten ne koskettavat kaikkia. Vain konkreettiset esimerkit auttavat ymmärtämään tilannetta, siinä missä periaatteisiin vetoaminen saattaa jäädä turhan abstraktille tasolle. Käytännön ratkaisujen selkeä esittäminen on ainut tapa erottautua muiden puolueiden tasapäisistä arvo-ohjelmista. Samalla tavalla poliittisten päätösten tosialliset seuraukset on tuotava vahvasti esille niin muiden puolueiden kuin Vihreiden itsensäkin kohdalla.

Reunamerkintöjä menneen viikon EU-asioista

Tällä viikolla olisi jo aiemmin pitänyt reagoida siihen, kuinka Suomen Varustamot haluaa liikennekomissaarin paikan Suomelle, mikäli Olli Rehnistä ei onnistuta tekemään EU:n ulkoministeriä. Syyksi juuri liikennekomissaarin paikan vaatimiselle varustamot esittävät, kuinkas muuten, Suomen erityisolosuhteet. EU:ssa myös laivaliikenteessä kiristetään jatkuvasti ympäristönormeja, ja kuten varustamot asian ilmaisevat "merenkulun osalta se tarkoittaa esimerkiksi hiilidiodiksipäästöjen vähentämistä". Itse toivon, että yksikään valtio ei saisi noin pöhköillä ja omaan napaan tuijottavilla perusteilla yhtään komissaaria, vaikka varmaksi tätä ei voi tietenkään sanoa. Sinällään asia ei juuri huolestuta, suomalaiset EU-asiantuntijat tietävät kyllä, kuinka nopeasti pieni maa voi romuttaa vähäisenkin vaikutusvaltansa omaehtoisella tärkeilyllä.

Viikon toinen pieni EU-huomio tulee Virosta. Viron television viime sunnuntain pääuutislähetyksen katkaisi presidentti Ilveksen viisiminuuttinen EU-vaaleihin liittyvä aktivointipuheenvuoro. Omissa kommenteissaan Ilves painotti ennemmin äänestämään puoluette kuin henkilöä, ja korosti EU:n parlamentin olevan vaikuttava elin myös virossa. Samankaltaista tiukkaa tiedotusta toivoisi Suomeenkin, yhtäläisesti keskelle parasta katseluaikaa. Rahankäyttönä se olisi varmasti parempaa kuin joidenkin älyttömien pipojen tai kynien jakelu joita eri vaaleissa on aktivointimielessä kylvetty.

Kuinka tappiosta toivutaan?

Tänään on ollut huono päivä politiikassa. Vihreiden eduskuntaryhmä äänesti muutamaa iloista poikkeusta lukuunottamatta hallituksen mukana Lex Nokiaa koskevassa äänestyksessä. Laki olisi tietenkin mennyt läpi äänestivät vihreät, mitä tahansa. Silti eihän tästä toiminnasta erikoisen ylpeä voi olla.

Kaikkiaan tunnelmat ovat juuri nyt aika synkät.

Itse olen yrittänyt olla aktiivinen tässä teemassa, vaikka selvää on pitkään ollut, miten epätodennäköistä lain kaataminen on. Blogiin on tullut kirjoitettua. Valtakunnallisella tasolla saimme aikaan kannanoton, jonka lähes kaikki poliittiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt allekirjoittivat. Lisäksi osa järjestötöistä kirjoitti erillisiä kannaottoja, joiden sanoma oli kuitenkin sama.

On tullut hetki myöntää, ettei minun ja muiden kaltaisteni aktivisuus ole herättänyt oikeita ihmisiä tämän lain ongelmiin. Kansalaiset ja media innostuivat teemasta paljon paremmin kuin kukaan olisi voinut kuvitella ja jopa tavallisesti ay-liikkeen talutushihnassa kulkevat puolueet uskalsivat olla rohkeasti lakia vastaan. Hallitukseen asti ei kritiikki purrut kuitenkaan.

Vihreänä tietoyhteiskuntaihmisenä tämä on tietysti tiukka paikka, mutta toki tämä on sitä, mihin suostuimme hallitukseen lähtiessämme. On hyvin vaikea kuvitella hallituspohjaa, joka olisi todella jättänyt tämän lain tekemättä. Ennen kuin media heräsi ja mm. vihreiden Jyrki Kasvi herätteli, ei opposition vastustus tuntunut minusta kovin aktiiviselta tämän kysymyksen ympärillä. Kiitos kuitenkin demareille, vassareilla, kristillisdemokraateilla ja (hyvänen aika) perussuomalaisille lain vastustamisesta. Tässä oppositio toimi oikein kuitenkin lopulta ja se on ainoa asia, mitä voi vaatia.

Olisi mukava joskus saada yksi voitto järkevän tietoyhteiskuntakehityksen puolesta Suomessa. Ehkä tämä saadaan sitten, kun nykyiset nuorisotoimijat siirtyvät päättäjiksi.

Itse ehdotan, että seuraavaksi ottaisimme Suomessa mallia Ruotsista ja alkaisimme organisoida kampanjaa tiedostojen jakamisen ja lataamisen laillistamiseksi vertaisverkoissa voittoatavoittelemattomissa tarkoituksissa. Piraattipuolue on tässä tietysti yrittänyt Suomessa toimia, mutta näyttäisi vähän siltä, että piraatit tarvitsevat tässä vetoapua muulta puoluekentältä.

Loppuun vielä linkki: Vesa Saarinen kirjoittaa blogissaan hyvin selväpäisesti selittelemättä asiasta.

Ilmastopolitiikan pienet purot

Tamperelaisille on alkuvuodesta siunautunut poikkeuksellisen monia tilaisuuksia päästä kyselemään vaaleilla valtuutetuilta päätöksentekijöiltä, millaisia näkemyksiä ja suunnitelmia heillä on nykyisestä ilmastopolitiikasta. Tammikuussa Polttava Kysymys -kampanja kutsui keskustelutilaisuuteen kansanedustajat Minna Sirnön (vas), Marja Tiuran (kok), Oras Tynkkysen (vihr) ja Pia Viitasen (sdp). Helmikuussa päästiin jututtamaan ministereitä; Kokoomuksen omalla kiertueella Tampereelle poikkesi ulkoministeri Alexander Stubb, ja Eurooppatiedotuksen keskustelutilaisuuteen saapui työ- ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk).

Kaikissa tilaisuuksissa riitti väkeä, eivätkä kaikki halukkaat kertaakaan ehtineet esittää kaikkia mieltään painaneita kysymyksiä ja kommentteja. Trendi on kuitenkin tullut selväksi: ilmastonmuutos ja ilmastopolitiikka huolettavat kansalaisia enenevissä määrin. He eivät tyydy siihen, mitä tähän saakka on tehty, vaan vaativat lisää. Tämä siitäkin huolimatta, että se kenties tulisi näkymään heidän omissa lompakoissaankin. Riskit toimettomuudessa kun ovat vielä suuremmat.

Miten vaaleilla valitut edustajamme sitten ovat vastanneet tähän huoleen? Tässäkin linja on melko selvä. Tiukemmalle ilmastopolitiikalle esimerkiksi ilmastolain muodossa löytyy eniten tukea Vihreissä ja oppositiopuolueiden edustajissa, kun taas hallituksen suuret puolueet epäröivät. Niistä löytyy vahvin halu tyytyä EU:n nykyisiin ns. 202020-tavoitteisiin ja odottaa vuoden lopulla eteneviä kansainvälisiä ilmastoneuvotteluita. Tuolloin EU:n ja muiden teollisuusmaiden päästövähennystavoite saattaisi hyvin käyden nousta 30%:in vuoteen 2020 mennessä.

Mahdollinen päästövähennystavoitteiden nostaminen ei kuitenkaan toteudu toivomalla. Poliittinen tahto tavoitteiden kiristämiseen riippuu EU:ssakin yksittäisistä jäsenvaltioista ja niiden edustastajista. Kuinka toiveikas kannattaa olla, kun Suomen ministerit, ainakin Tampereella suoraan ihmisille puhuneet, ovat ilmoittaneet tyytyväisyytensä nykyiseen tavoitetasoon?

Ministereiden ja kansanedustajien suurimman osan ilmastopoliittinen kunnianhimottomuus törmää kahdenlaisiin uskottavuuskysymyksiin. Ensinnä vastaan tulee tiede. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n viimeisimpien arvioiden mukaan kasvihuonekaasupäästöjä tulee vähentää teollisuusmaissa jopa 40% vuoteen 2020 mennessä, mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan rajoittaa alle kahteen asteeseen, jota pidetään kriittisenä rajana itseään ruokkivan ilmastokriisin välttämiseksi. Niin päästöt kuin arviot ilmiön nopeudesta ovat kasvaneet jatkuvasti, joten ei ole varmaa, olisiko IPPC:n nykyinen ehdotuskaan riittävä. Tätä tieteellistä taustaa vasten tyytyväisyys nykytavoitteisiin alkaa vaikuttaa lähinnä vaaralliselta itsepetokselta. Seuraukset tosin tulevat kohdistumaan huomattavasti laajemmalle.

Toinen ongelma koskee kansalaisten edustajiinsa kokemaa luottamusta. Kuinka voisimme olla tyytyväisiä, kun vaikutusvaltaisimmat edustajamme eivät näytä kuuntelevan tiedettä tai edes äänestäjiä? Mille muulle pohjalle päätöksenteon perustelun tässä tapauksessa edes voi uskottavasti perustaa?

Jos tarkasteluskaala kohotetaan EU:n tasolle, herää huoli myös unionin tulevaisuudesta. Nuorten Eurobarometrissa ilmastonmuutos on noussut selvästi suurimmaksi huolenaiheeksi. Toistaiseksi EU on saanut mainetta ilmastopolitiikan edelläkävijänä, mutta kuinka käy, kun nuoret, siis tulevaisuuden eurooppalaiset vaikuttajat, huomaavat, että sekin on aikeissa jättää suurimman työn ja riskit tulevien sukupolvien huoleksi?

Meitä on kehotettu odottamaan vuosi ja katsomaan, mitä kansainväliset neuvottelut tuovat tullessaan. Todellisuudessa nyt jos koskaan on kuitenkin aika toimia. Yksittäiset huolestuneet kansalaiset eivät voi pysäyttää ilmastonmuutosta itsekseen, eikä tarvitsekaan voida. Se on edustajiemme tehtävä. Realistisempi tavoite meille muille on pitää huoli siitä, että edustajamme tietävät, mitä ilmastotiede ja me vaadimme ja tarvitsemme. Tarvitaan yhteydenpitoa. Vaikuttamista ei kannata jättää vain äänestämiseen, vaan edustajia kannattaa muistutella pitkin vaalikautta siitä, millaisia päätöksiä heidän valtuuttajansa toivovat. Tämä vuosi on toistaiseksi kenties tärkein tulevaisuuden ilmastopolitiikan muotoutumisessa, joten jos koskaan haluaa toimia ilmaston hyväksi, se kannattaa tehdä nyt. Hyvä keino on kasvattaa painetta päättäjillemme ja vaatia heiltä vastuullisuutta ja kauaskatseisuutta.

Jotakin hyvääkin voi sanoa alussa kerrotuista kansanedustaja- ja ministeritapaamisista. Ne voivat parhaimmillaan osoittaa sen yksinkertaisen totuuden, että hekin ovat ihmisiä. Heidän kanssaan voi keskustella ja heihin voi ottaa yhteyttä. Ei siis kannata epäröidä - kansanedustajille voi soittaa tai lähettää sähköpostia. Nopeimmin ilmastopolitiikan vaatimuksen järkevästä ilmastopolitiikasta voi lähettää Polttava Kysymys -kampanjan nettisivuilla, joilla voi lähettää sähköisen postikortin valitsemalleen edustajalle ja vaatia näin Suomea kantamaan ilmastopoliittisen vastuunsa.

Ilmastopolitiikassakin meri syntyy pienistä puroista. Ei siis jäädä odottelemaan ilmastokatastrofia myrskyineen ja hyökyaaltoinen, vaan toimitaan nyt!