Hoitosuhteen muutos Suomessa sai minut ajattelemaan vanhusten hoitoa. Hoitosuhde tarkoittaa sitä, kuinka monta vanhusta ja lasta sataa työikäistä kohden on. Tällä hetkellä sataa työikäistä kohden on 50 vanhusta ja lasta, vuonna 2030 heitä on 75. Muutos on suuri. Ratkaisuksi ei voi vain ajatella vanhainkoteja, vaan on mietittävä koko yhteiskuntaa ja jokaisen suomalaisen arkea ennakkoluulottomasti. Miten asiat hoidettaisiin parhaiten niin, että meillä kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, ja toisaalta, että käyttäisimme työpanoksemme ja verorahat järkevästi?
Hoitosuhteen suuri muutos tarkoittaa sitä, että yhä useampi meistä on jatkossa ammatiltaan vanhustenhoitaja, vaikka kunnat tai valtio kuinka koittaisivat säästää vanhustenhuollosta. Mielestäni muutos on niin suuri, että ihan jokaisen pitää miettiä, millainen osa meillä on jatkossa vanhustenhoidossa.
Mieleeni piirtyy pienen pähkäilyn jälkeen kuva keskeisellä paikalla ja mahdollisimman hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrella sijaitsevista kylä- tai kaupunginosataloista, joissa lähiseudun asukkaat voisivat kohdata. Taloon tai kortteliin keskittyisi eri-ikäisten palveluja. Yläkerroissa asuisi vanhuksia ja muita hoivapalveluita kaipaavia, välikerroksissa sijaitsisi nuorisokahvila, kunto- ja jumppasali, terveydenhoitajan ja sosiaalineuvojan vastaanotto, alakerrassa olisi lastentarha, lehtilukusali, ruokala ja kaiken kruunaava yhteinen ”olohuone”, jossa kaikenikäiset voisivat viihtyä ja kohdata toisiaan.
Erilaisten palveluiden käytön ohessa työikäiset ja nuoret voisivat esimerkiksi lukaista lehteä vanhuksille, osallistua yhteislaulusessioon tai vaikka rullata yhden vanhuksen haukkaamaan raitista ilmaa. Terveydenhoidon ammattilaiset voisivat keskittyä ammattilaisuutta vaativiin tehtäviin. Vanhustenhoitajien ei tulisi olla yksin vastuussa siitä, että vanhusten elämä olisi mielekästä. Vanhuksenhoitajan työaikaa kannattaisi käyttää niihin tehtäviin, joihin tarvitaan koulutusta. Lehdenlukua, kävelylle viemistä ynnä muuta voisivat muilla aloilla työskentelvät ja nuoret tehdä pienissä erissä omalla vapaa-ajallaan. Kun kylätalo kokoaisi eri-ikäisten harrastuksia, viihdykettä ja palveluita, olisi pieni palvelus vanhuksille helpompi tehdä samalla. Eri-ikäisten kohtaaminen lisäisi toisten ymmärrystä ja jopa elämän mielekkyyden tuntua.
Kylätalo työllistäisi omia pysyviä työntekijöitä, mutta osa ammattilaisista voisi kiertää ja sijaistaa useissa kylätaloissa. Esimerkiksi ruoka, logistiikka ja huolinta voitaisiin organisoida kaupungin laajuisesti. Osa kylätaloon liittyvästä päätöksenteosta voitaisiin tehdä kylätalossa asuvien ja lähiasukkaiden kesken tai ainakin vahvasti heidän kanssaan keskustellen. Kylätalo voisi palkata lähialueen nuoria kesätöihin ja eri tavoilla muilta työmarkkinoilta ulkona olevia.
Kuulostaako realistiselta? Tavoittaisiko kylätalo erilaiset ihmiset ja mitä muuta se vaatisi? Miten se toimisi aivan keskustoiden tuntumassa, entä harvemmin asutuilla alueilla? Mitä kylätalossa olisi, jos sinä saisit päättää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti