Onko aika rahaa? Ei.

Hakemalla sanaa "aikapankki" löytää netistä useampia osumia ihan Suomestakin. MTV3 ilmoittaa aikapankkeja olevan ainakin Helsingissä, Jyväskylässä, Tampereella ja Turussa. Parhaimman käsityksen saa Stadin aikapankista, jolla on kohtuulliset sivutkin.

Ajatus kuulostaa hyvältä. Rahan sijaan vaihdetaan tunnin työpanosta, jota kutsutaan toviksi. Kaikkien työpanos on myös saman hintainen: tunti lastenhoitoa on yhtä arvokasta kuin tunti siivoamista. Aikapankin puolesta puhuu myös se, että siihen voi osallistua myös sellaiset henkilöt, joiden työpanos ei byrokratian tai korkeiden rajakustannusten takia päädy työmarkkinoille. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi osa työttömistä, jotkut eläkeläiset tai vaikkapa tulorajat kohdanneet opiskelijat.

Mikä asiassa sitten mättää? Itseäni asiassa kaihertaa oikeastaan kaksi asiaa: taloustieteeseen perustuvat tekniset ja moraaliin liittyvät periaatteelliset ongelmat.

Teknisestä tehottomuudesta on kirjoittanut aikanaan Joan ja Richard Sweeney artikkelissa "Monetary Theory and the Great Capitol Hill Baby-Sitting Co-op Crisis" johon Paul Krugman viittaa Slaten kirjoituksessaan. Aikapankin tyylisissä ratkaisuissahan ainakin alkuun tovien määrä on vakio, ja lisääntyy ainoastaan uusien jäsenten tuodessa uusia toveja markkinoiden käytettäväksi. Kuten Slaten artikkelista ilmenee, ainakin seteliperusteisessa aikapankissa tulevia palvelukssia säästävät yksiköt alkavat hamstarata aikakuponkeja, jolloin niiden määrä kierrossa pienenee. Nykyisissä aikapankeissa tämä tarkoittaa vastaavasti tilannetta, jossa laskelmoivien ihmisten tilit pullistelevat toveja ja paljon palveluita käyttäneiden tilit alkavat olla velkaisia. Tämä voi johtaa periaatteessa kahteen tilanteeseen:

1) Paljon toveja velkaa olevat yksiköt lähtevät kävelemään koska eivät halua tehdä pelkästään työtä päästäkseen tasapainoon. Toveja hamstranneet pariskunnat eivät voi olettaa saavansa kaikilla toveilla työpanosta vastineeksi, jolloin liikkeellä olevan rahan määrä on liian suuri työn tarjontaan nähden. (Vastaava tilanne muuten kaatoi Neuvostoliiton jos Mauno Koiviston muistelmia on uskominen)

2) Ennen joukkopakoa ryhdytään toimenpiteisiin, jotta toveja hamstranneet ihmiset uskaltaisivat taas kuluttaa aikaa. Pelkonahan tässä on se, että paljon velkaa olevat ihmiset jäävät hengailemaan, mutta eivät halua tarjota työtään (koska palkkiota ei ole näköpiirissä), jolloin tovirikkaat toverit pitävät toveistaan yhä hanakammin kiinni. Hieman Sweeneytä & Sweeneytä laajentaen vaihtoehtoina on seuraavasti:

1) Rankaiseminen - pakotetaan toviylijäämäisiä käyttämään tovejaan suoraan yhteisön säännöillä. Jokainen voi miettiä miten innokas olisi kuluttamaan palveluita vain sääntöjen pakosta.
2) Ajallisuusverotus - vähän vastaava tilanne, jonka esitti lounaskeskustelussa Touko. Kovasti aikavarallisia pariskunnilta voidaan ottaa ylijäämää (vaikkapa osuus yli 5 tovin ylittämästä tovimäärästä) ja jakaa se perusaikana (vrt. perustulo) kaikille yheisön jäsenille. Tämä johtaisi siis sisäiseen tulonjakoon, jossa myös voitaisiin kysyä miksi lähtökohtaisesti solidaarisuuteen perustuvassa järjestelmässä tällaisia tarvittaisiin, ellei kyseessä ole nyt ihan selkeä valuvika.
3) Keskuspankkitoiminta - Krugmanin suositus, jossa toveja tehdään maailmaan, jotta vältytään kysynnän lamaantumiseen perustuvalta lamalta, samallahan myös hamstraajien säästöt menettävät arvoaan ja vähentävät motivaatiota tällaiseen toimintaan.. En ymmärrä miksi tähän ei viitata missään aikapankkien usein kysytyissä kysymyksissä. Tuntuu kuin noiden perustajat eivät olisi lukeneet kansantaloustiedettä yhtään sen enempää kuin tällainen maalaisdiplomi-insinööri.

Stadin aikapankkiin liittyy näiden lisäksi vielä ainakin esittelyn perusteella eräs ongelma. Esittelykuvassa viitataan siihen, kuinka "Leo vie Annan, Pedron ja Irjan sieniretkelle". Oletan, että Leo saa tässä yhteydessä kolme tovia, siinä missä Anna, Pedro ja Irja menettävät yhden. Leon tuottavuus on siis kolminkertainen verrattuna Haravoija-Annaan tai Kaitsija-Irjaan. Ei ole epäilystäkään, että jos aikapankit saavat suuremmat käyttäjämäärät, tuottavuudeltaan erilaiset yksilöt löytävät keinonsa hyödyntää parempaa tuottavuuttaan. Tämä puolestaan edellyttää ehkä sekä ylläkuvattuja keskuspankki- ja verotustoimintoja, jotta toiminta myös muille kuin tuottavuudeltaan ylivertaisille Sieniretki-Leoille on mielekästä.

Periaatteellisella tasolla asiassa mietityttää ennen kaikkea se, että noinkaan yksinkertainen asia ei näytä toimivan ilman säätelyä, ainakaan kaveripiiriä laajemmasa mitassa. Samalla säätely näyttää tavallisen yhteiskunnan tapaan ajavan siihen, että tuottavat yksilöt rahoittavat vajaatuottoisten mukanaoloa järjestelmässä. Tämä on yleisesti hyväksytty periaate yhteiskunnassa, mutta ei oikein sovellu aikapankin ajatukseen "jossa kaikkien aika ja työpanos on yhtä arvokasta". Tätä tilannetta aikapankki ei poista.

Samalla voisi kysyä, miksi tällaiset jutut pitäisi ylipäätään järjestää talousjärjestelmästä erillään? Kaveripiirissä voidaan muuttaa talouksia ilman järjestelmää ja kirjanpitoakin.

Aikapankin tyyppinen solidaarisuuden institutionalisointi voi jopa syrjäyttää vajatuottoisten työpanosta, kun koulutetut ja työssäkäyvät ihmiset alkavat preferenssiensä mukaan hanttihommailemaan toistensa nurkissa. Jos halutaan puuhastella yhteistoiminnallisesti, tehokkaampaa olisi palkata vaikkapa vajaatyökykyinen kaveripiirin kotitöihin. Syrjäytyminen estyisi tehokkaammin, maksettaisiin verot ja kaiken kaikkiaan tuottavuus olisi paremmin kohdallaan.

Yhden asian aikapankki todistaa kirkkaasti: jopa aikapankkien virittelijät uskovat syvällä sisimmässään markkinatalouden toimivan tehokkaasti, ja jopa niin hyvin että se halutaan solidaarisuuden nimessä toisintaa ilman niitä mekanismeja, jotka on aikojen saatossa kehitetty suojelemaan talousjärjestelmää itseltään.