Olen vaalitohinoiden välissä ehtinyt lukea hieman ympäristöpolitiikan tutkimuskirjallisuutta. Nyt luvussa on Macnaghtenin ja Urryn Contested Natures, josta haluaisin jakaa joitakin knoppeja.
Tilastollisissa tutkimuksissa näyttää siltä, että ympäristöhuolen määrä ei itsestään selvästi seuraile maan taloudellista asemaa. Kehitysmaissa voidaan pitää ympäristön tilaa tärkeämpänä kysymyksenä kuin teollisuusmaissa. Kuitenkin vihreä kuluttajuus ja muut yksilön ympäristöteot liittyvät selvästi elintasoon ja vahvistavat siten maslowilaisen tarvehierarkia-ajattelun: ympäristöön voidaan panostaa silloin, kun muut perustarpeet ovat hoidossa. Tietysti voidaan kysyä, aletaanko ympäristöön satsata vasta sitten, kun on saavutettu sellainen materiaalinen elintaso, joka on alun alkaenkin ollut ympäristön kannalta osa ongelmaa, ei ratkaisua.
Toiseksi eri maiden kansalaisia vertaillessa on huomattu, että mitä voimaantuneemmat kansalaiset, sitä valveutuneemmat ympäristöasenteen. Mikäli ihmiset eivät luota valtioon ja erilaisiin julkisiin instituutioihin, mukaan lukien julkiset tutkimuslaitokset, ja jos he eivät koe voivansa mitenkään vaikuttaa julkisen vallan toimiin, he eivät ole erityisen toiveikkaita senkään suhteen, että he voisivat tehdä jotain ympäristön hyvän tilan eteen. Näyttää siis siltä, että kansalaisten osallistamiseen ja osallisuuteen kannattaa panostaa. Sitoutuneisuus yhteisiin asioihin näkyy myös aktiivisempana ympäristötoimijuutena. Tähän liittyy myös kolmas tutumpi tulos: ihmisiä huolettaa ympäristötoiminnassa se mahdollisuus, että he ovat tekoineen yksin. Suomalaiset ovat kohtuullisen suopeita ympäristötoiminnan tukemiseen laeilla, jotta he tietäisivät, että muutkin joutuvat vaikkapa lajittelemaan.
Tampereella tällaista yhteisyyttä ja sitoutumista on mielestäni viime aikoina luonut mahdollisuus osallistua ratikan linjojen suunnitteluun. Prosessin etenemistä on jännittävää seurata, ja osallistumismahdollisuudet herättävät toiveita siitä, että ratikka tulisi toteutumaan ainakin jossain määrin käyttäjien ehdoilla. Se tekisi ympäristön suojelemisen liikenteessä monille taas hieman helpommaksi ja mukavammaksi. Se olisi myös jotain konkreettista, josta voi sanoa, että "minä olen vaikuttanut tuohon". Vihreissä saavutuksesta saisi tietysti olla aivan erityisen tyytyväinen, onhan asiaa viety meidän toimestamme tarmokkaasti eteenpäin.
Valtuusto tekee seuraavan kerran päätöksiä ratikan kohtalosta syksyllä. Toivotaan, että se päättää pitää kiinni tästä projektista. Kaupan päälle kaupunki voi saada entistä sitoutuneempia kuntalaisia, jotka tekevät nykyistä mieluisammin osansa yhteisen ympäristömme eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti