Lähdin puoli vuotta sitten talvehtimaan tansanialaiseen Mwanzan kaupunkiin Victoria-järven rannalle. Olen täällä Tampereen yliopiston ensimmäisenä edustajana sen paikallisessa yhteistyöyliopistossa (St. Augustine University of Tanzania, SAUT, www.saut.ac.tz). Viime lukukauden luin antropologina sosiologian kursseja, nyt opiskelen kieltä ja kerään graduaineistoa vielä huhtikuun loppuun asti.
Kaikesta Afrikan vehreydestä huolimatta vihreyden olen joutunut täällä unohtamaan melko lailla kokonaan. Tämä johtuu ehkä ensinnä siitä, että täällä musta ja valkoinen määrittävät ihonväreinä elämääni niin räikeästi. Täällä ei voi hetkeksikään unohtaa omaa väriään, sitä huudellaan perään jatkuvasti. Valkoinen ei ole vain eri värinen vaan myös äärettömän rikas ja voi järjestää kelle tahansa tuosta vain rahaa, työpaikan tai matkan pois Afrikasta. Koen kaiken tämän avun pyytämiseksi naamioidun kerjäämisen ahdistavana. On kieroutunutta, että valkoisia tunnutaan edelleen katsottavan ylöspäin ja heidän edustamaansa kulttuuria, kieltä tai yhteiskuntaa ihannoitavan, kun samaan aikaan heitä kohdellaan rasistisina stereotypioina – jotka toki usein johtuvat vain koulutuksen ja tiedon puutteesta eivätkä ole tarkoitettu niin pahaksi kuin miltä tuntuvat. Kaiken kaikkiaan täällä on saanut huomata, että myös muillakin kuin valkoisilla on oikeus rasismiin.
Tämä kaikki pyytäminen heijastaa mielestäni myös sitä, mikä kehitysavussa on niin usein mennyt pieleen. Jos huonoa omatuntoa potien annetaan rahaa, tavaraa ja resursseja ”kärsiville köyhille”, niin paljon kuin se kaikki oikeasti onkin tarpeen, sillä saadaan myös aikaan riippuvuussuhde. Kun valkoiset ovat aina olleet ne, jotka tuovat rahaa, miten mitään muuta heiltä osataan odottaakaan? Tai pahimmassa tapauksessa, miten opitaan kehittämään omavaraisia keinoja tuottaa sitä rahaa ja hyvinvointia ilman valkoisia? Laadukas koulutus ja capacity building, niin kliseisiä sanahirviöitä kuin ovatkin, ovat paljon parempaa kehitysapua kuin raha tai tavara. Tämän näkee yksinkertaisimmillaan siinä, että suurin osa huutelijoista ja rahanpyytäjistä on huonosti koulutettuja vartijoita tai moottoripyörätaksikuskeja.
Täällä on joutunut vihreyden unohtamaan myös politiikassa. Puolueissa kun on täällä maan mannerosassa (vs. Sansibarin itsehallintoalue) valinnan varaa lähinnä sen suhteen, onko äänestettäviä puolueita yksi vai kaksi - äänestääkö sosialistisilta ajoilta peräisin olevaa puoluetta CCM:ää, jolla edelleen lähes yksipuolueasema, vaiko vihaista oppositiopuoluetta Chademaa (Zanzibarilla CUF. Vaikka yksipuoluejärjestelmä loppui virallisesti n. 20 vuotta sitten, käytännössä vasta viime lokakuun yleisvaaleissa oppositiopuolue Chadema sai ensimmäistä kertaa vähän enemmän ääniä. Erityisesti Mwanzan alue oli vahvaa oppositioaluetta: Mwanzan kunnallisvaaleissa Chadema nosti kannatuksensa nollasta 50 prosenttiin ja opiskelukaverini Chademan ehdokkaana ollut serkku pudotti CCM:n vanhan hallituksen ministerin pois eduskunnasta. Poliittinen kartta on siis muuttumassa kovasti, lisäksi täällä ei ole politiikassa oikein totuttu yhteistyöhön tai kompromisseihin - niin Chademan protestimielenosoitukset kuin niiden tukahduttaminenkin.ovat olleet väkivaltaisia. (Lisää esim. http://thecitizen.co.tz/component/content/article/37-tanzania-top-news-story/5244-ccm-loses-over-20-seats.html, http://allafrica.com/stories/201103020039.html, http://www.bbc.co.uk/news/world-africa-11668588, http://allafrica.com/stories/201101070761.html).
Suomen monipuoluekarttaa selittäessä on siis joutunut melkoisen hämmästelyn kohteeksi, ja Vihreiden perusidean selittäminen on saanut aikaan kummastuneita katseita. Vihreys kun on jäänyt unholaan myös siksi, että täällä ei ympäristöasioihin paljokaan kiinnitetä huomiota - ympäristöasioista huolehtimiseen ei tässä yhdessä maailman köyhimmiksi luokitelluista maista katsota olevan ”varaa”. Kuten joku minulle kommentoi: kun ihmisoikeuksienkin kanssa on vielä tekemistä, ei niihin eläinten oikeuksia oikein ehdi ajattelemaan. Itse tietenkin näen, että ”vihreys” tai ympäristön huomioon ottaminen eivät täällä olisi mistään pois, vaan pikemminkin loisivat uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi jätteet hävitetään täällä lähinnä jokiin heittämällä tai polttamalla (oi sitä muovisavun tuoksua!), vaikka jätefirmoilla olisi täällä isot markkinat ja ne voisivat luoda paljon kaivattuja työpaikkoja. Kompostointi taas voisi taas lisätä viljelymaiden hedelmällisyyttä, maanviljely kun on edelleen Tansanian pääasiallinen elinkeino, tai aurinkoenergian käyttö vähentää jokapäiväisiä turhauttavia sähkökatkoja. Tansaniassa on myös paljon hyödyntämättömiä mineraaleja ynnä muita luonnonvaroja, joita voitaisiin hyödyntää huomattavasti kestävämmällä tavalla. Tällä hetkellä kun muun muassa Afrikkaan kovaa vauhtia rynninyt Kiina häikäilemättömästi käyttää hyväkseen kaikkea mahdollista, ja ulkomaisia investointeja kaikin tavoin maahan houkutteleva hallitus mieluummin käskee kansalaisia olemaan syömättä joen kaloja kuin tiukentaa ympäristönormeja jokea saastuttavalle kiinalaistehtaalle.
Ympäristöystävällinen ja reilu elämä ei toisin sanoen ole Tansaniassa kovin helppoa –kuten ei elämä toisaalta täällä muutenkaan. Onneksi kaikki ei ole kuitenkaan aivan niin mustavalkoista: ihmiset ovat hirvittävän ystävällisiä ja vieraanvaraisia, elämä ihan oikeasti vähän rennompaa, ja arki tapahtumarikasta, spontaania ja äärimmäisen mielenkiintoista. Joka päivä voi tapahtua melkein mitä tahansa - täällä maailma ja globalisaatio heittävät häränpyllyä, mikä ehkä onkin juuri se, mikä tällaiseen höykytykseen saa lähtemään.
Englanninkielinen blogini osoitteessa http://safirisalama.wordpress.com/.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti